Heikki Ritavuori
Wikipedia
Heikki Ritavuori, alk. Rydman (s. 23. maaliskuuta 1880, Turku – k. 14. helmikuuta 1922, Helsinki) oli lakitieteen kandidaatti, Edistyspuolueen poliitikko, kansanedustaja, sisäasiainministeri ja lyhyen aikaa myös virkaatekevä oikeusministeri. Hän oli K. J. Ståhlbergin läheinen työtoveri ja toimi sisäministerinä J.H. Vennolan ensimmäisessä ja toisessa hallituksessa vuosina 1919–1922 yhteensä 526 päivää. Heikki Ritavuori on siinä suhteessa erikoinen henkilö Suomen poliittisessa historiassa, että häntä ei niinkään muisteta elämäntyöstään, vaan sen päättymisestä. Sisäministeri Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Helsingissä 14. helmikuuta 1922.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Ura
Ritavuori kuului itsenäisyyden alkuvuosina maan merkittävimpiin poliitikkoihin. Hän toimi oikeusvaltion, kansalaisten tasa-arvon ja kansakunnan yhtenäisyyden puolesta.
Näiden arvojen puolustaminen vaati rohkeutta sisällissodan jälkeen vallinneissa epävakaissa oloissa, jolloin ääriliikkeet ajoivat keinoja kaihtamatta omia tavoitteitaan. Ritavuori ei säikkynyt kiivasta äärivasemmistoa sen enempää kuin äärioikeistoakaan, vaan toteutti K.J. Ståhlbergin lähimpänä miehenä tärkeinä pitämiään uudistuksia. Erityisen suurta huolta hän kantoi vankileireissä pidettyjen punavankien oikeusturvasta ja ajoi läpi näiden armahduslakeja.
Ritavuori oli perehtynyt sosiaalisiin kysymyksiin jo tultuaan 1907 eduskunnan perustuslakivaliokunnan sihteeriksi; ennen muuta häntä kiinnostivat maanomistusolot ja torpparien asema. Asianajajana hän hoiti mielellään yhteiskunnallisia juttuja heikompiosaisten puolella. Kansanedustajaksi hänet valittiin Turun läänin eteläisestä vaalipiirista 1914 ja uudelleen 1919.
Suomen tasavaltaisen hallitusmuodon hyväksyminen kesäkuussa 1919 oli pitkälti perustuslakivaliokunnan puheenjohtajana toimineen Ritavuoren ansiota. Kuningasmielisten ja tasavaltalaisten kädenvääntö uudesta hallitusmuodosta oli lamaannuttanut valtiollista toimintaa jo kuukausien ajan. Jotta haitallinen "välitila" saataisiin päättymään, Kaarlo Castrénin tasavaltainen hallitus toi kesäkuussa eduskunnan hyväksyttäväksi lakiesityksen maan uudesta hallitusmuodosta – sen oli kirjoittanut korkeimman hallinto-oikeuden presidentti K.J. Ståhlberg.
Jotta eduskunta olisi voinut hyväksyä lakiesityksen, se oli valtiopäiväjärjestyksen mukaan julistettava kiireelliseksi. Tarvittavasta viiden kuudesosan enemmistöstä jäi kuitenkin puuttumaan yksi ääni, ja siten hallitusmuotouudistus oli taas kerran lykkääntymässä. Nyt Heikki Ritavuori puuttui asiaan ja toi vain pari päivää myöhemmin perustuslakivaliokunnan kautta eduskunnan käsiteltäväksi oman, jo aiemmin jättämänsä hallitusmuotoa koskevan eduskunta-aloitteen. Kansanedustajat olivat hämmästyneitä, mutta tällä kertaa lakiesitys julistettiin kiireelliseksi, ja sen pohjalta eduskunta hyväksyi 21. kesäkuuta 1919 uuden hallitusmuodon. Suomesta tuli tasavalta.
Kahdesti sisäministerinä toiminut Ritavuori joutui toistuvasti vastakkain oikeiston ja aktivistien kanssa. Punavankien armahduslakien takia hänet leimattiin ”punikkiministeriksi”, joka vaaransi valkoisen Suomen perinnön. Ståhlbergin kannattaminen C.G.E. Mannerheimin vastaehdokkaana ensimmäisissä presidentinvaaleissa kesällä 1919 ja suojeluskuntien itsenäistymisen torjuminen kesän 1921 kriisissä lisäsivät Ritavuoren epäsuosiota oikeistopiireissä.
[muokkaa] Murha
Katso myös artikkeli Ernst Tandefelt löytääksesi tarkemman tiedon murhasta
Ritavuorelle kohtalokkaaksi muodostui itäkarjalaisten kansannousu ja sitä seuranneet poliittiset ristiriidat talvella 1921–22, jolloin hän toimi rajavartiostosta vastaavana ministerinä ja hoiti tehtävänsä suoraviivaisesti presidentti Ståhlbergin ohjeiden mukaisesti. Ritavuori esti vapaaehtoisten sotilaiden, aseiden ja elintarvikkeiden pääsyn rajan ylitse, mistä syystä porvarilehdet aloittivat arvostelukampanjan. Oikeiston lehdistön kautta Ritavuoreen suuntaama arvostelu pyrki likaamaan hänen maineensa ja koitui hänen kuolemakseen. Heikki Ritavuori ammuttiin kotiovelleen Etu-Töölössä Nervanderinkatu 11:n kohdalla 14. helmikuuta 1922.
Surmanluodit ampunut Ernst Tandefelt oli aatelinen ja ruotsinkielinen aktivisti. Hän kertoi päätelleensä lehtiuutisten ja etenkin ruotsinkielisiä aktivisteja tukevan Hufvudstadsbladetin tietojen perusteella Ritavuoren maalle vaaralliseksi mieheksi, josta oli päästävä eroon. Oikeudessa Tandefelt sanoi toimineensa yksin ja täysin järjissään. Hänet tuomittiin aluksi elinikäiseen vankeuteen syyntakeisena ja teko todettiin tehdyksi täydessä ymmärryksessä. Tandefelt valitti tuomiosta ja muutti taktiikkaansa väittäen itseään henkisesti vajaamieliseksi. Lopulta valitusten ja erinäisten poliittisten mutkien kautta hänet tuomittiin täyttä ymmärrystä vailla olevana 12 vuodeksi kuritushuoneeseen. Myöhemmin Tandefelt ilmiantoi useita henkilöitä, joista keskeisimmät murhan suunnittelijat olivat apteekkari ja aktivistijohtaja Oskar Jansson ja kenraalimajuri Paul von Gerich. Oikeuskanslerin 1927–30 toimeenpanemat tutkimukset paljastivat laajan aktivistirenkaan ja asian taustan monimutkaisemmaksi kuin se oli. Kymmenen vuoden jälkeen mitään täydellisiä todisteita ei saatu ja oikeuskansleri lopetti tutkimukset. Tutkimuksia ei ollut myöskään poliittisesti korrektia jatkaa radikalisoituvan oikeiston aikakautena. Myöhemmin on todettu, että Tandefeltin takana oli todennäköisesti erityisesti ruotsinkieliset aktivistipiirit ja suojeluskunta-aktivistit, mutta mitään tarkkoja oikeudellisesti kelpaavia todisteita ei löydetty, eikä haluttu etsiäkään, varsinkin kun valtiollinen poliisi Etsivä Keskuspoliisin aktivistijohdolla oli yhteyksiä murhaan ja sen suunnittelijoihin. Selvä Ritavuoren murhaamiseen tähdännyt salaliitto on sen sijaan poliisi- ja historiatutkimuksessa osoittautunut epätodennäköiseksi.
[muokkaa] Muuta
Heikki Ritavuori suomensi nimensä vuonna 1906. Hänen nuorempi veljensä Eero Rydman oli Edistyspuolueen kansanedustaja, Helsingin kaupunginjohtaja 12 vuotta sekä Kansanpuolueen presidenttiehdokas 1956. Ritavuoren tyttärenpoika, professori Pekka Tarjanne oli LKP:n puheenjohtaja, kansanedustaja, ministeri, Posti- ja Telehallituksen pääjohtaja sekä ITU:n pääjohtaja.
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Risto Niku: Ministeri Ritavuoren murha. Helsinki: Edita Publishing Oy, 2004. ISBN 951-37-4146-X.
- Timo Hänninen: Myytti poliittisesta murhasta. 1995. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta.
- Tuomo Silenti: Ritavuoren murha. 1995. Pro gradu -tutkielma. Helsingin yliopiston historian laitos.
