Suomen evankelis-luterilainen kirkko

Wikipedia

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on osa maailmanlaajuista luterilaista kirkkoa, joka on nimetty Martti Lutherin mukaan. Se on Suomen ortodoksisen kirkon ohella toinen Suomen yleisesti valtiokirkoiksi kutsutuista kirkoista. Luterilainen kirkko käyttää itsestään nimitystä kansankirkko.

[muokkaa] Historia

Nykyisen Suomen alueella on ollut kristillisiä vaikutteita jo ennen 1000-lukua. 1100-luvun aikana Ruotsin kuningaskunnan vaikutus Suomen alueella vahvistui. Nykyinen eteläisen Suomen alue tuli Ruotsin vaikutuspiirin alaisuuteen. Tällä alueella myös kristillinen kirkko vähitellen järjestäytyi 1100-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Tarun mukaan Suomen ensimmäinen piispa oli nimeltään Henrik, joka tuli tuli Suomen Ruotsin kuninkaan ristiretkien aikana. Piispa Henrikin historiallisuus on kysenalainen. Suomeen vakiintui katolisen kirkon alainen hiippakunta ja seurakunnallinen toiminta.

1500-luvulla kuningas Kustaa Vaasa sekä Wittenbergissä opiskelleet jumaluusoppineet toteuttivat Suomessa reformaation (luterilaisten käyttämä nimitys on uskonpuhdistus). Näin Ruotsi-Suomeen syntyi evankelis-luterilainen kirkko, joka irtautui katolisesta kirkosta. Reformaation alussa kirkkoa johti uudistusmielinen katolinen Martti Skytte. Myöhemmin varsinaisen reformaation hahmoksi tuli kuitenkin Mikael Agricola. Agricola loi Suomeen kirjakielen ja käänsi uskonnollisia kirjoja suomen kielelle. Hän loi myös kansankieliset jumalanpalvelukset ja kirkolliset toimitukset. Agricola toimi Turussa piispana ja rehtorina. Hänen työtään jatkoivat Paavali Juusteen ja Jaakko Finno. Ruotsi-Suomessa toteutettu reformaatio oli varsin maltillinen, minkä johdosta kirkko muun muassa säilyi järjestysmuodoltaan piispallisena. Vuonna 1554 Suomi jaettiin kahteen hiippakuntaan, Turun ja Viipurin hiippakuntaan. Niin sanotun Puhdasoppisuuden aikana valtio ja kirkko toimivat läheisessä yhteistyössä. Tämän johdosta kirkon piispoiksi valittiin ruotsalaisia.

1600-luvulla alettiin antaa lukuopetusta sekä opetusta Katekismuksesta. Ensimmäinen suomenkielinen Raamattukin saatiin vuonna 1642. Vähän katekismuksen pääkappaleiden ulkoaosaaminen oli ehtona ehtoolliselle ja avioliittoon pääsylle. Tuolloin pidettiin myös kinkereitä.

1700-luvulla puhdasoppisuuden ajan yhtenäinen kirkko alkoi murentua. Saksasta saapui uusia uskonnollisia virtauksia, kuten pietismi. Se korosti yksilöllistä uskonelämää. Suomi liitettiin Venäjään vuonna 1809.

1800-luku oli herätysliikkeiden aikaa. Savoon ja Pohjanmaalle syntyi herännäisyys. Karjalaan ja Satakuntaan syntyi rukoilevaisuus. Varsinais-Suomeen syntyi evankelisuus, ja lisäksi Ruotsin Lapista saapui lestadiolaisuus. Herätysliikkeitä ja maallikkotoimintaa vastaan säädetty konventikkeliplakaatti lakkautettiin vuonna 1869. Herätysliikkeet saivat vapauden toimia kirkossa.

[muokkaa] Oppi ja tunnustus

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pyhä kirja on Raamattu, "Vanhan ja uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset". Raamattua ei kuitenkaan virallisessa opissa tulkita kirjaimellisesti. Raamatun tulkinnassa korostetaan Uuden Testamentin ja ilosanoman (evankeliumin) merkitystä, jonka katsotaan yleensä ohittavan Vanhan Testamentin opit.

Evankelis-luterilainen kirkko pitäytyy Kirkon kolmen vanhaan ekumeeniseen uskontunnustukseen, joita ovat Nikean, apostolinen sekä Athanasioksen uskontunnustus. Uskontunnustuksessa todetaan, että on vain yksi Jumala, joka on yhtä Pyhänä Kolminaisuutena: Isä, Poika (eli Sana, Jeesus) ja Pyhä Henki.

Erityisen luterilaisen tunnustuksen muodostavat muuttamaton Augsburgin tunnustus, Lutherin pieni ja iso katekismus sekä muutkin niin sanottuun Sovinnonkirjaan (Liber concordiae) otetut luterilaiset tunnustuskirjat. Kristinoppi on esitetty Katekismuksessa. Kirkolla on laulukirja, Virsikirja.

Jumalaa alemmat henkiolennot eli enkelit sekä niin sanotut pyhimykset tunnustetaan, mutta ne eivät ole yhtä merkittävässä asemassa kuin esimerkiksi katolisuudessa.

Kirkon sisällä vaikuttavien herätysliikkeiden ja opinvirtausten takia kirkko ei ole opillisesti yksimielinen. Opillista monimuotoisuutta kunnioitetaan kirkossa. Puhdasoppisuuden aikaisesta kirkkokurista on luovuttu.

Kirkkolaissa kerrotaan evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksesta ja tehtävästä seuraavaa:

1 § Tunnustus Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.

2 § Tehtävä Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi.

Evankelis-luterilaisen kirkon opetuksissa korostuu kaikkien uskovien pelastus paratiisiin teoista riippumatta ("yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden"). Kirkko ei kontrolloi jäseniään tiukasti, eikä vaali puhdasoppisuutta. Monille jäsenille kirkossa tärkeintä ovatkin erilaiset uskonnolliset juhlamenot eli rituaalit, kuten kaste, ehtoollinen, kirkolliset häät ja kirkolliset hautajaiset. Luterilaisilla on kaksi sakramenttia, joiden tunnusmerkkinä kirkon mukaan on se, että Jeesus on asettanut ne ja niihin sisältyy sekä armon lupaus että aine: kaste ja ehtoollinen. Luther piti varhaisena kautenaan myös rippiä sakramenttina, mutta luopui käsityksestään, koska rippiin ei sisältynyt ainetta.

[muokkaa] Valtio ja kirkko Suomessa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko oli valtiokirkko vuoteen 1869 saakka, jolloin astui voimaan Schaumanin kirkkolaki. Muutoksen pontimena oli erikoinen poliittinen tilanne: valtion pää, Venäjän tsaari, kuului eri kirkkokuntaan kuin suuriruhtinaskunnan kansa. Uusi kirkkolaki takasi kirkon laajan itsehallinnon. Kirkkolaissa säädettiin kirkon hallinnosta ja järjestysmuodosta. Kirkkolain säätämisjärjestys säädettiin sellaiseksi, että kirkolliskokouksella oli yksinoikeus ehdottaa kirkkolain säätämistä ja muuttamista. Valtiopäivillä ja tsaarilla oli valta hyväksyä tai hylätä ehdotus, mutta ei valtaa muuttaa ehdotusta. Tämä kirkkolain erityinen säätämisjärjestys on edelleen voimassa. Muutoksen jälkeen kirkolla oli oma valtiosta itsenäinen hallinto ja päätöksentekoelin. Ajatuksenvapaus Suomessa alkoi toteutua hitaasti 1800-luvun lopulla ja toteutui laajemmassa mitassa vasta itsenäistymisen jälkeen.

Kirkon näkökulmasta valtion ja kirkon suhde perustuu Lutherin niin sanottuun kahden regimentin oppiin, jonka mukaan maallinen ja hengellinen hallintavalta on pidettävä erossa toisistaan. Evankelisluterilaisella kirkolla on Suomen ortodoksisen kirkon ohella erityisasema, johon kuuluu oma laki (kirkkolaki), julkisoikeudellinen asema ja oikeus kerätä kirkollisveroa kirkkoon kuuluvilta jäseniltään. Kirkolta on 1990-luvun alkupuolella poistettu oma oikeus kerätä yhteisöveroa. Tällä hetkellä valtio kerää kaiken yhteisö- ja yritysveron itselleen, mutta tilittää vuosittain erikseen tehtävällä eduskunnan päätöksellä osan yhteisöveron tuotosta kunnille sekä kirkolle. Hautaustoimilaissa valtio on säätänyt kirkon velvollisuudeksi pitää yllä yleisiä hautausmaita.

Sääty-yhteiskuntaan kuuluvat papiston erioikeudet poistettiin lainsäädännöstä vasta 1995 (Laki säätyjen erioikeuksien lakkauttamisesta 971/ 1995).

[muokkaa] Hallinto

Kirkon hallinnosta säädetään kirkkolaissa ja sen nojalla annetuissa säädöksissä.

Pääartikkeli: Kirkkolainsäädäntö.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on episkopaalinen eli piispallinen kirkko, samoin kuin katolinen, ortodoksinen ja anglikaaninen kirkko. Piispallinen järjestysmuoto ei ole ollut luterilaisuudessa itsestään selvää. Saksan luterilaisissa maakirkoissa piispuus poistui reformaatiossa, koska piispat yleensä jäivät katolisen kirkon palvelukseen. Ruotsi-Suomessa piispuus säilyi, koska reformaatio toteutettiin kuningasjohtoisesti. Näin katolisen kirkon piispoista tuli reformaatiossa luterilaisia piispoja ja katolisista papeista luterilaisia pappeja. Seurakuntaelämä jatkui vailla suurta murrosta katolisuudesta luterilaisuuteen. Piispallisuuden vastakohta on niin sanottu kongregationalistinen hallinto, joka korostaa seurakuntien suurta itsemääräämisoikeutta vailla ylätason hallintoa. Seurakuntien itsehallinnollisuutta edustavat monet niin sanotut vapaakirkot. Luterilaisen kirkon toinen hallinnon perusperiaate on niin kutsuttu synodaalinen hallinto, jolla tarkoitetaan edustuksellisia luottamuselimiä. Kirkon hallinto eroaa esimerkiksi Suomen valtion ja kunnan hallintojärjestelmästä siten, että edustuksellinen ja piispajohtoinen hallintorakenne on kirkossa rinnakkain hoitaen omia tehtäviään.

Piispallinen hallinto vaikuttaa kirkossa siten, että erityisesti pappisvirka on johdettu piispallisesti. Piispan apuna toimii hiippakunnallinen toimielin nimeltään tuomiokapituli (latinan kielen domus capituli = lukukappaleen talo; talo, jossa luetaan Raamattua) Piispan perinteinen toimivalta on kolmitahoinen: niin sanottu evankeliumin opettamisen valta (potestas evangelii), vihkimysvalta (potestas ordinis) ja tuomiovalta (potestas jurisdictionis). Piispa on kirkon mukaan evankeliumin ylin opettaja, hän suorittaa kirkolliset vihkimistoimitukset, tärkeimpänä pappisvihkimys, ja käyttää seurakuntiin ja pappeihin nähden tuomio- ja kurinpitovaltaa. Tämä perinteinen toimivalta toteutuu kirkossa nykyään siten, että piispa ja tuomiokapituli päättävät papeiksivihittävät henkilöt. Piispa yksin voi estää yksittäisen henkilön pappisvihkimyksen, sillä hän suorittaa vihkimyksen. Piispa on seurakuntien ja pappien ylin valvoja. Myös tuomiokapitulin tehtäviin kuuluu seurakuntien ja niiden toiminnan tukeminen ja valvonta. Tuomiokapituli käyttää pappeihin nähden kurinpitovaltaa ja hoitaa papiston henkilöstöhallinnon. Muilta osin piispan tuomiovalta ei ole enää käytössä Suomen luterilaisessa kirkossa.

Piispallisen järjestysmuodon johdosta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hallinnolliset perusyksiköt ovat seurakunta ja hiippakunta.

Hiippakunnan toimielimiä ovat tuomiokapituli ja hiippakuntavaltuusto. Tuomiokapituli on seitsenjäseninen toimielin, jonka jäseniä ovat piispa, tuomiorovasti, maallikkojäsen, kaksi pappisasessoria sekä hiippakunnallisina viranhaltijoina lakimiesasessori ja hiippakuntadekaani. Piispa on tuomiokapitulin puheenjohtaja. Tuomiorovastina toimii kunkin hiippakunnan tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherra. Maallikkojäsenen valitsee hiippakuntavaltuusto neljän vuoden toimikaudeksi. Pappisasessorit valitaan vaaleilla korkeintaan kahdeksi kolmen vuoden toimikaudeksi. Pappisasessorin tulee olla erityisen kelpoistavan tutkinnon (ylempi pastoraalitutkinto) suorittanut hiippakunnan kirkkoherra tai kappalainen. Äänivaltaisia pappisasessorin vaalissa ovat hiippakunnan papit ja lehtorit. Tuomiokapituliksi kutsutaan yleisesti myös hiippakunnan virastoa, jossa toimii toistakymmentä päätoimista viranhaltijaa. Tuomiokapitulin johtavia viranhaltijoita ovat lakimiesasessori ja hiippakuntadekaani, joista edellinen johtaa hallintoa ja jälkimmäinen seurakuntien työtä tukevaa toiminnallista työtä.

Tuomiokapituli on hiippakunnan yleisviranomainen. Hiippakunnan talouden ja toiminnan yleisten linjojen ylintä päätösvaltaa käyttää hiippakuntavaltuusto. Hiippakuntavaltuuston jäseniä ovat neljätoista maallikkoa ja seitsemän pappia. Maallikkojäsenten vaalissa äänivaltaisia on seurakuntaneuvostojen, kirkkovaltuustojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen jäsenet. Pappisjäsenten vaalissa äänivaltaisia ovat hiippakunnan papit. Hiippakuntavaltuusto perustaa ja lakkauttaa hiippakunnan virat, hyväksyy talousarvion, toimintakertomuksen, toimintasuunnitelman ja tilinpäätöksen. Lisäksi hiippakuntavaltuusto voi tehdä esityksiä kirkolliskokoukselle. Hiippakunnan hallinnossa on siten vahvasti läsnä kirkon edustuksellinen ja piispallinen hallintoperiaate.

Seurakuntaelämä on järjestetty seurakunnissa, jota johtaa pappina kirkkoherra. Kaikki seurakunnat kuuluvat johonkin hiippakuntaan. Seurakunnan päätösvaltaa käyttää neljäksi vuodeksi kerrallaan vaaleilla valittu kirkkovaltuusto. Seurakunnan työtä johtaa kirkkovaltuuston valitsema kirkkoneuvosto, joka valitaan kahden vuoden toimikaudeksi. Kirkkoherra on virkansa puolesta kirkkoneuvoston jäsen ja puheenjohtaja. Kirkkoherra edustaa siten piispallista hallintorakennetta edustuksellisen hallintojärjestelmän sisällä.

Seurakunnat ovat luterilaisessa kirkossa niin kutsuttuja parokiaaliseurakuntia, eli seurakunnan raja määritellään maantieteellisesti. Tietyllä alueella asuvat kirkon jäsenet kuuluvat alueensa seurakuntaan, eikä jäsen voi valita seurakuntaansa paitsi siinä tapauksessa, että samalla alueella on kaksi erikielistä seurakuntaa. Seurakuntien rajat eivät ole sidottuja maallisiin rajoihin, esimerkiksi kuntaan. Kirkkolaissa kuitenkin säädetään, että seurakuntajaon tulee noudattaa kuntajakoa siten, että kukin kunta on kokonaisuudessaan saman seurakunnan tai saman seurakuntayhtymän alueella. Tämä johtuu verotusteknisistä syistä. Mikäli saman kunnan alueella on monta seurakuntaa, niiden on muodostettava seurakuntayhtymä. Seurakunnan alueella voi olla myös kirkkolain ja -järjestyksen mukaisia kappeliseurakuntia tai seurakuntapiirejä. Lisäksi seurakunnilla on muita alueellisia piirejä ja työmuotoja.

Seurakuntayhtymässä olevat seurakunnat ovat yhteistaloudessa. Seurakuntayhtymän päätösvaltaa käyttää vaaleilla neljäksi vuodeksi kerrallaan valittu yhteinen kirkkovaltuusto. Seurakuntayhtymän toimintaa johtaa yhteisen kirkkovaltuuston valitsema yhteinen kirkkoneuvosto. Seurakuntayhtymään kuuluvassa seurakunnassa on puolestaan vain yksi toimielin, nimeltään seurakuntaneuvosto. Kirkkoherra on virkansa puolesta seurakuntaneuvoston jäsen ja puheenjohtaja. Tuomiokapituli nimittää jonkun seurakuntayhtymään kuuluvan seurakunnan kirkkoherroista yhteisen kirkkoneuvoston puheenjohtajaksi. Piispallinen hallintorakenne kulkee tällä tavoin myös seurakuntayhtymässä. Myös seurakuntayhtymä kuuluu hiippakuntaan. Koska suomen luterilaisessa kirkossa on ruotsinkielisiä seurakuntia varten oma hiippakunta, Porvoon hiippakunta, kuuluvat ruotsinkieliset ja enemmistöltään ruotsinkieliset kaksikielisest seurakunnat Porvoon hiippakuntaan. Mikäli seurakuntayhtymässä on seurakuntia kahdesta eri hiippakunnasta, kuuluu seurakuntayhtymä siihen hiippakuntaan, johon seurakuntien jäsenten enemmistö kuuluu. Seurakunnat voivat perustaa seurakuntayhtymän myös vapaaehtoisesti. Muodostamisella ei tällöin ole muodollisia rajoituksia. Niiden ei esimerkiksi tarvitse kuulua samaan hiippakuntaan eikä niillä tarvitse olla maantieteellistä yhteistä rajaa.

Hiippakunnan seurakunnat on jaettu rovastikuntiin. Rovastikunnassa piispan ja tuomiokapitulin apuna toimii lääninrovasti. Lääninrovasti valitaan rovastikuntaan kuuluvien seurakuntien kirkkoherroista kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Lääninrovastin tehtävänä tukea ja valvoa seurakuntien työtä, johtaa seurakuntien yhteistyötä sekä kutsua papit ja lehtorit tarpeen mukaan keskustelemaan seurakuntien työhön liittyvistä asioista. Lääninrovasti hoitaa lisäksi kirkollisia vaaleja sekä piispan ja tuomiokapitulin hänelle antamat asiat.

Kirkon kolmannen perusyksikön muodostaa kirkolliskokous. Kirkolliskokouksessa kirkon edustajien rungon muodostavat 64 maallikkoa, 32 pappia sekä piispat. Edustajuus on siten järjestetty synodaalis-episkopaalisesti. Lisäksi kirkolliskokousedustajia ovat saamelaiskäräjien valitsema edustaja, kenttäpiispa ja valtioneuvoston nimeämä edustaja. Kirkolliskokous tekee esitykset kirkkolaista sekä hyväksyy kirkkojärjestyksen ja kirkon vaalijärjstyksen. Esitys kirkkolaiksi ja kirkkojärjestykseksi on hyväksyttävä 3/4 enemmistöllä tullakseen voimaan. Kirkolliskokous lisäksi hyväksyy kirkolliset kirjat, kuten katekismuksen, virsikirjat sekä messu ja pyhien toimitusten käsikirjat. Kirkolliskokous valitsee kirkkohallituksen sekä kirkkohallituksen johtavat viranhaltijat, kirkkoneuvokset.

Kirkkohallitus valmistelee asioita kirkolliskokoukselle sekä johtaa kirkon yhteistä taloutta. Kirkon keskushallinnon talous on järjestetty kirkon keskusrahaston kautta, jonka hallituksena toimii kirkkohallitus. Suurimman osan kirkon keskusrahaston talousarviota vie kirkon eläkerahasto.

Kirkon hallinto on järjestetty siten, että seurakunnat ovat hyvin itsenäisiä. Erityisesti talousvalta on keskittynyt seurakunnille, koska kirkossa vain seurakunta kantaa jäsenmaksua eli kirkollisveroa. Kirkon keskusrahasto kantaa seurakunnilta keskusrahastomaksua sekä eläkemaksuja, jolla kirkon keskusrahaston toiminta rahoitetaan. Lisäksi eduskunta tilittää osan yhteisöveron tuotosta kirkon keskusrahastolle korvaukseksi kirkon yhteiskunnallisista palveluista. Yhteiskunnallisksi palveluiksi katsotaan vakiintuneesti yleisten hautausmaiden rakentaminen ja ylläpito, kulttuurihistoriallisesti arvokkaista kirkkorakennuksista huolehtiminen ja diakonia. Kirkon ja sen seurakuntien ylläpitämät lasten, nuorten, perheiden, vanhusten ja vammaisten palvelemiseksi ylläpitämät monet toimintamuodot ovat myös yhteiskunnallisesti merkittäviä.

[muokkaa] Herätysliikkeet kirkon sisällä

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaa herätysliikkeitä, joilla on erilaisia tulkintoja siitä mikä on luterilaisuutta. Ne toimivat kirkon sisällä ja kirkko hyväksyy ne omine opillisine painotuksineen. Kirkon sisällä toimivat vanhat herätysliikkeet ovat: evankelisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, lestadiolaisuus, sekä rukoilevaisuus. Uudempi kirkon sisäinen liike on viidesläisyys, joka oikeastaan on yläkäsite joukolle samanhenkisiä, 1900-luvulla syntyneitä herätysliikkeitä. Herätysliikkeet syntyivät 1800-luvulla (paitsi viidesläisyys) ajamaan kirkollisia uudistuksia, kuitenkaan irrottautumatta omiksi kirkoikseen. Myös karismaattinen liike vaikuttaa kirkossa.

Ominaista herätysliikkeille ovat omat hengelliset tapahtumat kuten raamattupiirit, kesäisin suuret herätysjuhlat ja niin edelleen. Myös voimakas yhteisöllisyys on usein tunnusomaista herätysliikkeille.

Ks. myös Luther-säätiö, Paavalin synodi

[muokkaa] Yleiskirkolliset suhteet

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on luterilaisen maailmanliiton (LML) jäsenkirkko. Jäsenkirkot tunnustavat niin sanotun keskinäisen alttarin ja saarnatuolin yhteyden. Sen johdosta jäsenkirkot tunnustavat keskenään niin sanotun ehtoollisyhteyden ja pappisviran.

Evankelis-luterilainen kirkko on osallistunut aktiivisesti myös kirkkojen ekumeeniseen eli yleiskirkolliseen liikkeeseen, joka etsii kirkkojen välistä yhteyttä. Kirkko on Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen. Suomessa kirkko on Suomen ekumeenisen neuvoston (SEN) jäsenkirkko.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on käynyt pitkään oppikeskusteluja Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Luterilaisen maailmanliiton ja Katolisen kirkon väliset oppineuvottelut johtivat Yhteiseen julistukseen niin sanotusta vanhurskauttamisopista 1997. Britteinsaarten anglikaaniset kirkot, Pohjoismaiden luterilaiset kirkot (Suomi, Ruotsi, Norja, Islanti) ja Baltian luterilaiset kirkot (Viro, Liettua) laativat Porvoon yhteisen julkilausuman vuonna 1992, ja se hyväksyttiin 1996. Julkilausumassa todetaan kirkkojen yhteinen käsitys kirkon tehtävästä, tunnustavat kirkon apostolisuuden ja piispan viran. Lisäksi julkilausumassa tunnustetaan keskenään allekirjoittaneiden kirkkojen pappisvirka ja toivotetaan jäsenet osallistumaan vastavuoroisesti kirkkojen toimintaan. Porvoon yhteisen julkilausuman myötä Suomen evankelis-luterilainen kirkko on muuttanut kirkkojärjestystään siten, että sopimuksen allekirjoittaneiden anglikaanisten kirkkojen jäsenillä on kirkon jäsentä vastaavat oikeudet osallistua kirkon pyhiin toimituksiin.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei ole allekirjoittanut niin sanottua Leuenbergin konkordiaa, joka on etupäässä Keski-Euroopan luterilaisten, reformoitujen ja unioitujen kirkkojen yhteinen sopimus.

[muokkaa] Nykytila

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu 82,4 % Suomen kansasta. Syntyneistä lapsista kastettujen osuus oli 2006 84,1 %^[1]. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on maailman kolmanneksi suurin luterilainen kirkko. Tutkimusten mukaan kaikki kirkon jäsenet eivät usko ja elä kirkon oppien mukaan. Nykyään kirkon ongelma on jatkuvasti laskeva jäsenluku, sillä kirkosta eronneiden määrä on lisääntynyt merkittävästi viime vuosina. Esimerkiksi vuonna 2006 Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta erosi 0,8 prosenttia sen jäsenistä^[1]. Eroamista tapahtuu muun muassa näkemyksellisistä, taloudellisista sekä henkilökeskeisistä syistä.

Toisaalta kirkon tekemä työ erityisesti vähäosaisten auttamiseksi mm. diakonia ja toiminta kriisitilanteissa saa laajaa tunnustusta ja arvonantoa. Myös muita seurakuntien toimintamuotoja arvostetaan kuten lapsi- ja perhetyötä (perhe-, päivä ja iltapäiväkerhot sekä perheneuvonta), varhaisnuoriso ja nuorisotyötä. Nuorten parissa erityisen suosittu on rippikoulu, jonka käy n. 90 % ikäluokasta eli enemmän kuin suhteellisesti kirkkoon kuuluu. Vanhus-, vammais- ja päihdetyö jota seurakunnissa tehdään on ehkä näiden ryhmien luenteesta johtuen vähemmän esillä, mutta työ merkitystä koko yhteiskuntaa rakentavana huolenpitona ei voi väheksyä.

Tilastotietoja Suomen evankelis-luterilaisesta kirkosta 2000-luvulla^[2]
vuosi	eronneet	liittyneet	erotus	kirkkoon kuuluvien osuus %	kastettujen osuus syntyneistä %	kirkollisten vihkimisten osuus kaikista vihkimisistä %	avioliiton siunaamisten osuus kaikista ei-kirkollisista vihkimisistä %
2000	13600	11200	2400	85	88,7	77,9	16
2001	14100	10600	3500	84,8	88,2	-	13
2002	16077	10377	5700	84,6	87,1	67,9	11
2003	26857	10023	16834	84,1	87	68	10,2
2004	27009	9365	17644	83,6	86,1	64	8,6
2005	33043	9559	23484	83,1	85,7	63	-
2006	34952	10116	24836	82,4	84,1	61	7
2007

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Lähteet

↑ ^1,0 ^1,1 Kirkon väestötilastot
↑ Eroakirkosta-viesti 8/2007, 26.2.2007

[muokkaa] Aiheesta muualla

[muokkaa] Kirjallisuus

Simo Heininen-Markku Heikkilä: Suomen kirkkohistoria (Helsinki 1996)

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org../../../s/u/o/Suomen_evankelis-luterilainen_kirkko.html

Luokka: Suomen evankelis-luterilainen kirkko