Taistolaisuus

Wikipedia

Käsitteen taistolaisuus keksivät 1970-luvun alussa Helsingin Sanomien toimittajat tarkoittamaan Suomen kommunistisen puolueen (SKP) sisäistä oppositiota, jonka keskeisimmäksi nimeksi nousi 1960-luvun lopussa puolueen tuolloinen varapuheenjohtaja Taisto Sinisalo. Taistolainen liike ei itse käyttänyt saamaansa nimikettä, mutta monet saattavat nykyään puhua itsestään entisinä taistolaisina. SKP:n oppositio kutsui itseään esimerkiksi puolueen "luokkakantaisiksi-" tai "terveiksi voimiksi".

Käsite vakiintui nopeasti suomalaiseen poliittiseen kielenkäyttöön ja sitä käytetään yhä usein, vaikka varsinaisen taistolaisen liikkeen voidaan sanoa kuolleen viimeistään 1990-luvulle tultaessa. Käsitettä ovat aina käyttäneet lähinnä muut kuin itse taistolaiset, jotka ovat suhtautuneet siihen negatiivisesti.

SKP:n rivit olivat alkaneet rakoilla 1960-luvun puolivälissä^lähde?, kun puolueen linjaa alettiin uudistaa. Tilanne kärjistyi vähemmistöön jääneen opposition ulosmarssiin 14. edustajakokouksesta 1969. Puolue ei kuitenkaan hajonnut, vaan säilytti muodollisen yhtenäisyytensä 1980-luvun puoliväliin asti taiston käydessä koko ajan kiivaana.

Sisällysluettelo 1 Käsitteen synty ja määrittely 1.1 Nuortaistolaisuus 1.2 Kulttuuritaistolaisuus 2 Poliittinen linja 2.1 SKDL:n luonne 2.2 Hallituskysymys 2.3 Ammattiyhdistysliike 2.4 Henkilöt 2.5 Suhde Neuvostoliittoon 2.6 Stalinismi 3 Organisaatio 3.1 Asema SKP:ssä 3.2 Muut järjestöt 3.3 Tiedonvälitys 4 Liikkeen hiipuminen 5 Taistolaisuudesta käyty keskustelu 5.1 Tutkimus 5.2 Muistelmat 6 Tunnettuja taistolaisia 7 Lähdeviitteet 8 Aiheesta muualla

[muokkaa] Käsitteen synty ja määrittely

Taistolaisuus oli kevään 1971 uudissana. Kimmo Rentolan mukaan se oli merkki SKP:n puolueriidan uudesta kärjistymisestä.^[1] Esimerkiksi SKDL:n lähtö hallituksesta johtui suurelta osin SKP:n tilanteesta. Samoihin aikoihin Sosialistinen opiskelijaliitto, joka oli SKDL:n yhteisöjäsen, valitsi viiteryhmäkseen SKP:n opposition. Lakkoliikehdintä kiristi myös ilmapiiriä. Kansan Uutisten pakinoitsija Taavetti kirjoitti maaliskuussa kuulleensa puhuttavan "vihaisista taistolaisista, jotka muka ovat panneet pasmat sekaisin"^[2]

Sana taistolaisuus keksittiin varsinaisesti Helsingin Sanomien toimituksessa, kuten toimittaja Aarno Laitinen on kertonut tutkija Jukka Relanderille. Taistolaisilla tarkoitettiin SKP:n oppositiota liittolaisineen, joista etenkin 1970-luvun alussa syntynyt laaja marxilais-leniniläinen opiskelija- ja nuorisoliike herätti huomiota. Relanderin mukaan "taistolaisuus sopi suuhun, viittasi suuntauksen kotimaiseen keulakuvaan ja ennen kaikkea kuvasi kyseistä ilmiötä."^[3] Kyseinen keulakuva oli Taisto "Tasi" Sinisalo (1926-2002), joka nousi opposition ykkösnimeksi 1970-luvulle tultaessa, viimeistään tultuaan valituksi SKP:n varapaheenjohtajaksi ylimääräisessä edustajakokouksessa 1970.

Taistolaisuus on nimenomaan yläkäsite SKP:n opposition kanssa liittoutuneille varsin erilaisille ryhmille. Ei voida puhua yhdestä yhtenäisestä taistolaisuudesta, vaikka liike usein yrittikin antaa itsestään säröttömän kuvan. Myöhemmin taistolaisuudesta on usein puhuttu tarkoittaen vain radikaalia nuorison, opiskelijoiden ja kulttuurityöntekijöiden liikettä unohtaen, että SKP:n oppositio koostui suurelta osin SKP:n perinteisestä työväenluokkaisesta kannattajakunnasta.

Käsitteellä on aina ollut ennen kaikkea negatiivinen merkitys, joten sitä eivät käyttäneet SKP:n opposition kannattajat, joista osa ei edelleenkään halua käyttää sitä. Liike kutsui aikanaan itseään esimerkiksi luokkakantaisiksi-, terveiksi- tai yhtenäisyysvoimiksi. Varsin neutraalisti on puhuttu Tiedonantaja-liikkeestä viitaten lehteen ja yhdistykseen, joissa SKP:n opposition poliittinen linja määriteltiin. Kannatuksen ollessa korkeimmillaan voitiin puhua SKP:n tai SKDL:n "13 kansanedustajasta".

[muokkaa] Nuortaistolaisuus

Taistolaisesta nuorisoliikkeestä on käytetty nimityksiä opiskelija- ja nuortaistolaisuus pyrittäessä korostamaan ilmiöiden erillisyyttä SKP:n oppositiosta. Nuortaistolaisuus syntyikin itsenäisesti 1970-luvun vaihteessa, vasta vuosia SKP:n puolueriidan alettua mm. Teiniliiton ja Uudenmaan sosialistisen nuorisoliiton (USNL) piirissä. Yhteydet SKP:n oppositioon muodostuivat kuitenkin nopeasti ja uusista liittolaisista oli hyötyä molemmille osapuolille. Vähemmistön piiriin nuoria ajoi myös enemmistön paikoin huomattavan nihkeä suhtautuminen näitä kohtaan. Tosin 1980-luvun alussa eräät luokkakantaiset toverit näkivät varsinkin opiskelijoiden tulon liikkeeseen erääksi sen epäonnistumisten syistä.

Opiskelijataistolaisuus kietoutui vahvasti SOL:n 1971 alkaneeseen projektiin. SOL:n lehdissä käytiin teoreettista keskustelua liikkeen periaatteista ja esitettiin tärkeimmät kannanotot. Opiskelijataistolaisuuden piiristä nousi 1970-luvun puolivälissä Tutkijaliitto, jossa akateeminen taistolaisuus koki lyhyen kukoistuskautensa.

[muokkaa] Kulttuuritaistolaisuus

On puhuttu myös kulttuuritaistolaisista tarkoittaen taistolaisia taiteilijoita, joilla oli varsin näkyvä rooli liikkeessä. Love Recordsin suojissa levyttäneet artistit kuten Agit-prop, Aulikki Oksanen, Kristiina Halkola tai Kaisa Korhonen olivat maanlaajuisia julkkiksia, Agit-propin maineen kiiriessä ulkomaille asti. 1970-luvun suomalaisessa poliittisessa laululiikkeessä taistolaisuus oli hallitseva ilmiö. 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) organisoimaan marxilais-leniniläistä kulttuurityötä. KTL:n aktiiveihin kuulunut Kristiina Halkola valittiin 1986 Demokraattisen vaihtoehdon puheenjohtajaksi.

[muokkaa] Poliittinen linja

SKP:n opposition linja muotoutui vastakkainasettelussa enemmistön kanssa. Puolueen johdon linjasta löydettiin vähitellen elementtejä, jotka tulivat muodostamaan taistolaisuuden linjan ytimen. Oppositio koki taistelevansa itsenäisen kommunistisen puolueen puolesta. Sen mielestä SKP:n johto oli sabotoimassa puoluetta pyrkiessään uudistuksiin esimerkiksi joistakin käsitteistä luopumalla.

[muokkaa] SKDL:n luonne

SKP:n ja Suomen kansan demokraattisen liiton toimintojen päällekkäisyyksien johdosta ajatus puolueiden yhdistämisestä oli saanut kannatusta myös SKP:ssa 1960-luvulla. Oppositiolle tämä oli kuitenkin kauhistus ja kiistat SKDL:n roolista muodostivat yhden keskeisen osan keskusteluissa. Sanan sosialismi lisääminen SKDL:n päätöslauselmiin 1967 ei oppositiolle sopinut. Taistolaisten mielestä SKDL:n tuli olla alkuperäisen tarkoituksensa mukaisesti laaja demokraattisia voimia keräävä yhteenliittymä, jolla ei saisi eikä voisi olla omaa ideologiaa. Tämä siitä huolimatta, että SKDL:sta oli selvästi alusta alkaen tullut vain kommunistien ja sosialistien puolue.

Mielipiteiden vaihdon edetessä 1970-luvulla taistolaisten suhtautuminen sosialisteihin jyrkkeni entisestään ja SKP:n riidat heijastuivat SKDL:n toimintaan. Taistolaiset epäonnistuivat yrityksessään vaihtaa SKDL:n johto liittokokouksessa 1972, jonka jälkeen Tiedonantaja alkoi syyttää SKDL:n sosialistipuheenjohtaja Ele Aleniusta maolaiseksi. Tiedonantajan mukaan Alenius aikoi matkustaa Kiinaan ja levittää sikäläistä materiaalia Suomeen. Kansan Uutiset kumosi väitteet valheellisina ja SKP:n keskuskomitea äänin 9-3 totesi väitteiden Aleniuksen maolaisuudesta palvelevan ainoastaan maolaisia ja muita hajottavia voimia. SKDL:n suhteet NKP:hen viilenivät taistolaisten kampanjoinnin ansiosta.^[4]

[muokkaa] Hallituskysymys

Hallituspolitiikka nousi pysyväksi kiistanaiheeksi SKP:n osallistuttua pitkästä aikaa hallitukseen 1966 lähtien. Taistolaiset eivät katsoneet hallituksiin osallistumista yhtä olennaiseksi kuin puolueen saarislainen enemmistö, vaan halusivat painottaa joukkoliikkeiden merkitystä ja periaatteellista politiikkaa. Opposition Erkki Tuominen tosin toimi lyhyen aikaa ministerinä 1970-luvun alussa, joten periaatteellisesti hallituksiin osallistumista ei vastustettu. SKDL:n lähdettyä hallituksesta 1971 jäi tämä kiista vähemmälle huomiolle palaten jälleen 1975 entistä pahempana taistolaisten kieltäydyttyä tukemasta SKDL:n paluuta ministerisosialismiin. Hallituspuolueena olon katsottiin vain helpottavan työväenluokan etujen vastaisten uudistusten läpimenoa. Taistolaiset kansanedustajat käyttäytyivät eduskunnassa kuin oppositiopuolue ja 1979 esitettiin jopa oma "varjobudjetti".^[5]

[muokkaa] Ammattiyhdistysliike

Maan ay-liikkeen eheyttäminen yhden keskusjärjestön (SAK) alaisuuteen merkitsi yhdessä kansanrintamahallituksen kanssa keskitettyjen tuloratkaisujen alkamista. Tulopolitiikasta tuli taistolaisille kirosana ja he vetivät omaa jyrkän ekonomistista linjaansa ammattiliitoissa esittäen itsensä todellisena vasemmistona vastakohtana työväenaatteen pettureille, revisionisteille. Esimerkiksi inflaatiota pidettiin vain porvareiden katalana salajuonena. Ainoa taistolaisten hallitsemana kokonainen liitto oli pieni Kumi- ja nahkatyöläisten liitto, vaikka he hallitsivatkin esimerkiksi monia suuria Metalliliiton osastoja.

[muokkaa] Henkilöt

Henkilökysymysten merkitys oli myös suuri ja puolueen johtoon nähtiin "pesiytyneen luteita" kuten Erkki Salomaa tai Arvo Aalto, jotka saivat osakseen ankaraa arvostelua. Taistolaisten vaatimukset saattoivat usein pelkistyä henkilökysymyksiksi, kuten 1982 Taisto Sinisalon joutuessa pois varapuheenjohtajan paikalta. Sinisalon putoamisella eduskunnasta 1979 oli symbolista merkitystä taistolaisuuden elinvoiman kannalta.

Taistolaiset olivat presidentti Urho Kekkosen ystävällismielisen idänpolitiikan vannoutuneita tukijoita. Kekkosen usein SKP:n opposition kanssa ristiriidassa olleella sisäpolitiikalla ei juuri ollut merkitystä tämän suosioon. Kekkosen joutuessa luovuttamaan taistolaiset asettuivat vuoden 1982 presidentinvaaleja silmällä pitäen tukemaan Keskustan Ahti Karjalaista jo ennen tämän oman puolueen päätöstä ehdokkaan valinnasta. Keskustan valittua Johannes Virolaisen ehdokkaakseen eläteltiin taistolaisten keskuudessa edelleen toivoa Karjalaisen mukaantulosta mustana hevosena. Aarne Saarisen johtaman enemmistön tukemaan SDP:n Mauno Koivistoon suhtauduttiin hyvin epäilevästi, eikä oppositio täten suostunut asettumaaan hänen taakseen.^[6] Sen sijaan se ohjasi tukensa ensimmäisellä kierroksella SKDL:n omalle ehdokkaalle Kalevi Kivistölle, jonka valintaa he tosin kuusi vuotta myöhemmin vuoden 1988 vaaleissa vastustivat.

[muokkaa] Suhde Neuvostoliittoon

Taistolaisuudesta ei voida puhua mainitsematta suhdetta suureen itäiseen naapuriin. Liike halusi olla proletaarisen internationalismin uskollisin lipunkantaja Suomessa. Ideologisesti tämä merkitsi sitoutumista usein dogmaattiseksi tulkittuun brežneviläiseen näkemykseen "tieteellisestä maailmankatsomuksesta" eli marxismi-leninismistä. Keskeistä tulkinnassa on sitoutuminen Neuvostoliiton johtavaan rooliin maailman kommunistisessa liikkeessä. NKP:n pitkäaikainen kokemus sosialismin rakentamisessa ja sen saavuttamat "voitot" nähtiin todistuksena sen käsitysten oikeellisuudesta, usein jopa erehtymättömyydestä. Esimerkiksi Varsovan liiton toimenpiteet Tšekkoslovakiassa 1968 ymmärrettiin välttämättömiksi sosialismin puolustamisessa, ja miehitys merkitsikin koko SKP:n jakautumiskehityksen avaintapahtumaa. Maailma koostui tässä visiossa kahdesta suuresta blokista, joista kaikkien oli valittava puolensa. Tehtiin jyrkkä ero "puolueettoman humanismin" ja työväenluokkaisen maailmankatsomuksen välille.

Soveltaessaan maailmankatsomustaan käytäntöön taistolaiset paljastivat tehokkaasti julkisuudessa esiintynyttä "neuvostovastaisuutta", jonka nähtiin jatkuvasti lisääntyvän. Liike ajoi voimakkaasti mm. sotapropagandan kieltävää rauhanlakia, jolla neuvostovastaisuuksista oltaisiin voitu rangaista Pariisin rauhansopimukseen vedoten. Taistolaiset pyrkivät edistämään Neuvostoliiton pyrkimyksiä varsinkin jos niiden katsottiin tuottavan etua myös Suomen työväestölle.

[muokkaa] Stalinismi

Liikkeestä on usein käytetty myös nimitystä stalinistit varsinkin ennen taistolaisuus-käsitteen yleistymistä. Stalinismia on tosin käytetty oikeiston haukkumasanana kaikkia kommunisteja ja jopa radikaaleja sosialisteja kohtaan, mikä on hämärtänyt termin merkitystä. Taistolaiset olivat valmiita hyväksymään, että Stalinin aikana tehtiin virheitä, mutta heidän mielestään nuo virheet oli korjattu, eikä niiden käsittelemistä pidetty kovin ajankohtaisena. SKP:n 1940- ja 1950-luvun edustajakokouksissa nähdyt suuret Stalinin kuvat seinillä eivät koskaan varsinaisesti kuuluneet taistolaisten käyttämään symboliikkaan. Enemmistöä saatettiin syytellä stalinistisista otteista tai vaikkapa Erkki Salomaan henkilökultista.

Toisaalta taistolaiset saattoivat itsekin tunnustautua stalinisteiksi tai uusstalinisteiksi kuten Rauno Setälä teki suositussa ja Tiedonantajan ylistämässä kirjassaan Uusstalinistin uskontunnustus (1970). Tällöin kyse oli stalinismin ymmärtämisestä porvariston käyttämänä haukkamasanana ja sen käytöstä provokatiivisena taktiikkana. Kun kommunisti-sanan nähtiin menettäneen tehonsa porvareiden yöunien häiritsemisessä, saattoi stalinisti tuoda toivotun vaikutuksen. Taistolaiset eivät argumentoineet Stalinilla, vaan mieluummin vaikenivat tästä ja tukeutuivat Leniniin. Stalinin teoksia Suomessa levittivät itse asiassa maolaiset (ks. MLR), joille Stalin onkin paljon keskeisempi hahmo.

[muokkaa] Organisaatio

[muokkaa] Asema SKP:ssä

Taistolaisten tärkein organisaatio SKP:ssa olivat sen hallussa olleet kahdeksan piirijärjestöä, kuten keskeiset Uusimaa ja Turku. Toisen osapuolen haltuun joutunut SKP:n järjestö tai osasto hyvin harvoin vaihtoi puoltaan ja perustettiin uusia "puhtaita" perusosastoja. 15. edustajakokouksessa oppositio olisi käytännössä halunnut muuttaa puolueen piirijärjestöjen federaatioksi, mistä enemmistö päätti kieltäytyä. Kiisteltyä Tiedonantaja-lehteäkin perusteltiin nimenomaan piirijärjestöjen julkaisuoikeuteen vetoamalla, kun sen lakkauttamista jatkuvasti vaadittiin.

Taistolaiset olivat SKP:ssa selvästi vähemmistö, vaikka he asian aina halusivatkin kiistää. Heidän ehdokkaansa saivat SKDL:n listoilla vähemmistön äänistä. Eduskuntavaaleissa 1970 opposition saalis oli 12 paikkaa ja 1/4 SKDL:n äänistä. Enimmillään taistolaisia kansanedustajia oli 13 ja oppositio säilytti asemansa eduskunnassa suhteellisen suurena vuoteen 1987. Tämä selittyy äänten keskittämisellä tietyille ehdokkaille yksilömainostuksen dominoimissa vaalikampanjoissa.

SKP:n sisällä asemat säilyivät lähes muuttumattomina koko 1970-luvun ns. osapuolisopimuksen (1970-1981) ansiosta. "Järjestöllisistä toimenpiteistä" pidättäydyttiin ja sääntöjä venytettiin. Oppositiolle annettiin käytännössä veto-oikeus SKP:n päätöksiin, jotka muotoiltiin tarkoituksellisen epäselviksi mahdollistamaan kaksi erilaista tulkintaa. Yhteisten päätösten edellyttämät toimenpiteet vesittyivät näin pelkiksi kiistelyiksi ilman konkreettista merkitystä.

[muokkaa] Muut järjestöt

Kommunistien maatakäsittävä neuvottelukunta lakkautettiin osapuolisopimuksen yhteydessä 1970, mutta oppositio perusti tilalle Tiedonantaja-yhdistyksen, jonka levikkijaostoista tuli enemmistöpiireissä toimiva taistolainen rinnakkaisorganisaatio.^[7] Yhdistystä johti Markus Kainulainen (1970–1979) ja johtokunnassa istuivat myös Taisto Sinisalo, Erkki Tuominen, Aimo Aaltonen, Oiva Lehto sekä myöhemmin mm. Seppo Toiviaisen lisäksi SOL:n ja KTL:n puheenjohtajat. Itäistä solidaarisuutta runsaasti nauttineella TA-yhdistyksellä oli merkittävä rooli taistolaisjärjestöjen rahoituksessa eikä sen kanssa ristiriidassa olevia kantoja katsottu hyvällä. Osapuolitaistelu merkitsi voimakasta yksimielisyyden ja sentralismin painotusta sekä SKP:n enemmistössä että oppositiossa.

Taistolaiset toimivat ja vaikuttivat monissa joukkojärjestöissä, joissa eivät olleet enemmistönä kuten Suomi-Neuvostoliitto -seurassa (SNS) ja edesauttoivat näin kehitystä joka tunnetaan nimellä suomettuminen. Suomen Rauhanpuolustajissa taistolainen rauhanpolitiikka oli hallitsevana. Taistolaisilla oli omat järjestönsä kuten Asukasliitto, Kulttuurityöntekijöiden liitto (KTL) ja Tutkijaliitto. Kansan Raittiusliitto (KRL) siirtyi opposition haltuun 1970-luvun puolivälissä. SOL:lla oli tärkeä asema taistolaisten tiedonvälityksessä ja yhteyksissä muiden maiden kommunisteihin johtuen järjestön julkisesta ja virallisemmasta (SKDL:n yhteisöjäsen) asemasta verrattuna muihin taistolaisjärjestöihin.

[muokkaa] Tiedonvälitys

Taistolaiset saivat äänensä kuuluviin omassa laajassa lehdistössään. SKP:n opposition epävirallinen pää-äänenkannattaja oli 1968 ilmestymisensä aloittanut Tiedonantaja, joka Urho Jokisen ohjaamana hyökkäsi kiivaasti revisionisteja vastaan. Muita taistolaisten julkaisuja olivat mm. Hämeen yhteistyö (SKDL/Tampere) (1970-luvulla), Enhet ("ruotsinkielinen tiedonantaja"), Soihtu (SOL), Soihdunkantaja (SOL), Toveri (USNL ym.), Koulutoveri (Sosialistinen koulutuspol. ryhmä) ja Pioneeritoveri (SDPL:n opp.-piirit).

[muokkaa] Liikkeen hiipuminen

Taistolaisuuden viehätys alkoi vahvasti haihtua 1970-luvun loppupuolella ja opposition kannatuksen lasku näkyi niin SKDL:ssa kuin yleensäkin. SKP:n enemmistö kyllästyi yhä enemmän kapinoivaan oppositioon ja koko opposition erottamista kannattanut ryhmä sai taistolaisilta nimen "kirveslinja". Samanaikaisesti niin sanottu kolmaslinjalaisuus pyrki etsimään uudenlaisia näkökulmia puolueen tilanteeseen, mikä merkitsi opposition hajoamista, kun vähemmistö oppositiosta alkoi nähdä revisionisteja omienkin joukossa. Opiskelijoiden keskuudessa aiemmin vahva taistolainen liike kuihtui nopeasti 1980-luvun alussa. Suomalaiset kyllästyivät yleisemminkin puoluepolitiikkaan ja haettiin eroa 1970-luvun "ylipolitisoitumiseen".

Ensimmäinen osoitus enemmistöläisten kärsivällisyyden loppumisesta oli SKDL:n eduskuntaryhmän päätös erottaa kaikki oppositioon kuuluneet kansanedustajat ryhmästään 12. marraskuuta 1981. Oppositio erotettiin SKP:sta 20. edustajakokouksen (1984) jälkeen, kun se ei suostunut alistumaan Aallon johdolle. Ylimääräiset edustajakokoukset (1985 & 1986) virallistivat erottamiset, mutta erotetut takertuivat entistä voimakkaammin puolueeseen ja sen symboleihin. Oppositio piti keväällä 1986 SKP:n järjestöjen edustajakokouksen, jonka osanottajat totesivat itsensä päätösvaltaisiksi käsittelemään SKP:n asioita.^[8] Viikkoa ennen SKP:n 21. edustajakoukousta (1987) piti oman (21.) edustajakokouksensa Suomen kommunistinen puolue (yhtenäisyys) (SKPy), jonka puheenjohtajaksi valittiin Taisto Sinisalo. 12. huhtikuuta 1986 Vaalipuolueeksi perustettiin Demokraattinen vaihtoehto (1986-1990), joka sai 1987 eduskuntavaaleissa 4,2% (122 181) äänistä ja 4 kansanedustajaa.

SKPy:stä erkanivat gorbatšovilaisuutta vastustaneet ja uuden itsenäisen marxilais-leniniläisen puolueen perustamista vaatineet rekisteröimään alkuvuodesta 1988 Rauhan ja sosialismin puolesta - Kommunistisen työväenpuolueen (KTP). Uuteen puolueeseen siirtyi mm. jo 1969 uutta puoluetta vaatinut pitkäaikainen SKP:n Uudenmaan piirisihteeri Markus Kainulainen. KTP on pysynyt varsin uskollisena monille SKP:n opposition alun perin puolustamille periaatteille, vaikka kritiikkiäkin Brežnevin aikaa kohtaan on esitetty.

SKPy:n pohjalle 1990-luvun puolivälissä syntynyt uusi SKP (Tiedonantajaliike) on ottanut etäisyyttä taistolaisaikojen periaatteille jo 1980-luvun puolivälistä lähtien. Sen sijaan itsensä nykyään marxilais-leniniläisiksi määrittelevien kommunistien retoriikka luonnollisesti muistuttaa vanhaa taistolaiskieltä.

[muokkaa] Taistolaisuudesta käyty keskustelu

Varsinkin Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen taistolaisuudesta on käyty paljon keskustelua mediassa ja entisiä taistolaisia on esimerkiksi vaadittu tuomitsemaan “rikoksensa”. Suhde Neuvostoliittoon on ollut ehdottomasti keskeisin teema ja taistolaiset on tuomittu maanpettureiksi tai vähintäänkin potentiaalisiksi murhaajiksi. Ilkka Kylävaara kokosi 2004 runsaasti keskustelua aiheuttaneen^[9] “Taistolaisuuden mustan kirjan” ja Heikki Mäki-Kulmala vastineeksi harmaan. Kirjoissaan molemmat tunnustavat olleensa väärässä, mutta eri lähtökohdista. Entiset taistolaiset voidaankin jakaa niihin, jotka haluavat tehdä täydellisen pesäeron aatteeseen vaatien muiltakin ripittäytymistä, ja niihin, joiden mielestä taistolaisuudessakin oli hyvät puolensa. Taistolaisuuden merkityksen hämärtyessä 1990- ja 2000-luvuilla jotkut ovat alkaneet nähdä taistolaisuutta kaikissa 1970-luvun poliitikoissa, jotka olivat jollain tavalla vasemmistolaisia tai Neuvostoliittoa myötäileviä. Käsite on kuitenkin syytä varata siihen spesifimpään tarkoitukseen, jota varten se aikoinaan on syntynyt ja jossa merkityksessä sitä taistolaisen liikkeen olemassaolon aikana käytettiin.

Vasemmistoliitossa syytteitä taistolaisuudesta ja stalinismista esiintyy tasaisin väliajoin. SKDL:n entinen puheenjohtaja Ele Alenius on edelleen sitä mieltä, ettei taistolaisia olisi pitänyt ottaa mukaan Vasemmistoliittoon. Erotessaan puheenjohtajan tehtävistä 2006 Suvi-Anne Siimes syytti puolueensa entisiä taistolaisia uudistusten jarruttajiksi. Hän ei halunnut edesauttaa näiden valitsemista eduskuntaan.^[10] Taistolaisuus on selvästi säilyttänyt käyttökelpoisuutensa poliittisena aseena, vaikka sen ideologinen vetovoima on kadonnut. Entisiä taistolaisia vaikuttaa Vasemmistoliiton lisäksi "uudessa" SKP:ssä ja KTP:ssa. Ehkä merkittävimpään asemaan entisistä taistolaisista on kuitenkin päässyt Satu Hassi, joka toimi Vihreän liiton puheenjohtajana. 1980-luvulla syntyneeseen vihreään liikkeeseen meni mukaan monia kansandemokraatteihin kyllästyneitä entisiä taistolaisia ja enemmistöläisiä.

[muokkaa] Tutkimus

Taistolaisuus on kiinnostanut median lisäksi tutkijoita. SKP:n puolueriidan syntyä 1960-luvulla on tutkinut perusteellisesti esimerkiksi Veli-Pekka Leppänen kirjassaan Kivääri vai äänestyslippu. Jukka Paastelan The Finnish Communist Party in the Finnish Political System 1963-1982 käy yksityiskohtaisesti läpi puoluehajaannuksen aikaa. 1960-luvun nuorisoliikehdinnän muuttumista taistolaisuudeksi on tutkinut mm. Kimmo Rentola, jolta julkaistiin alkuvuodesta 2005 myös Vallankumouksen aave: Vasemmisto, Beljakov, Kekkonen 1970. Kehitystä pidemmällä aikavälillä seuraavat mm. Tapani Suominen (Ehkä teloitamme jonkun) ja Laura Kolbe (Eliitti, traditio, murros). Nuortaistolaista SOL:lia on kahdessa kirjassaan (Alussa oli liike ja Viimeiset taistot) tutkinut Matti Hyvärinen. Taistolaisuuden psykohistoriaa on jo vuosia tutkinut Jukka Relander. Anna Kontula on tutkinut opiskelijataistolaisuuden sosiaalisia juuria ja taistolaisuuden muistamista. Saksaksi on julkaistu Andreas Dörnerin yhdessä Hyvärisen ja Kari Palosen kanssa kirjoittama Hermannschlacht, Taistoismus und unpolitischer Finne.

[muokkaa] Muistelmat

SKP:n sisäistä riitelyä käsitellään monissa puolueen johtavien henkilöiden muistelmissa. Negatiivisesti sävyttyneitä kokemuksia taistolaisista voi lukea esimerkiksi enemmistöjohdon Saarisen, Aallon tai Aleniuksen (SKDL) muistelmista. Taistolaiset itse ovat olleet nihkeämpiä muistelmien kirjoittamisessa. Sinisalon muistelmat ilmestyivät jo 1978. Esko-Juhani Tennilän 2004 julkaistu Svejkin poika on yksi esimerkki taistolaisjohdon tekemistä muistelmista.

[muokkaa] Tunnettuja taistolaisia

nimi	asema liikkeessä
Kaj Chydenius	KTL:n aktiivi, säveltäjä, muusikko
Toivo Forss	Turun piirisihteeri, SKP:n puolue-elimissä
Yrjö Hakanen	SOL:n puheenjohtaja, SKPy:n varapuheenjohtaja
Satu Hassi	Teiniliiton varapuheenjohtaja 1971, SOL:n hallituksen jäsen 1973-1975
Urho Jokinen	Tiedonantajan päätoimittaja 1969-1984
Markus Kainulainen	SKP:n Uudenmaan piirisihteeri 1963-1986
Ilkka Kylävaara	rivijäsen, kokosi 2004 Taistolaisuuden mustan kirjan
Jaakko Laakso	Tiedonantajan toimittaja 1976-1991, SKDL/Deva:n kaupunginvaltuutettu Vantaalla 1973-
Paul Lillrank	Teknillisen korkeakoulun tuotantotalouden professori
Taisto Sinisalo	SKP:n Varapuheenjohtaja 1970-1981
Erkki Susi	Tiedonantajan toimittaja 1971-1984, päätoimittaja 1984-
Esko-Juhani Tennilä	Hämeen Yhteistyön toimittaja, SKDL/Deva:n kansanedustaja 1975-1990 (1990-> Vas.)
Seppo Toiviainen	Tutkijaliiton puheenjohtaja, SKDL:n kansanedustaja 1979-1986

[muokkaa] Lähdeviitteet

1. ↑ Kimmo Rentola: Vallankumouksen aave. Vasemmisto, Beljakov ja Kekkonen 1970 (Otava 2005), s. 410.
2. ↑ Taavetti: Peli ja pelisäännöt (Kansan Uutiset 88/1971), s. 4.
3. ↑ Jukka Relander: Taistolaisuuden psykohistoriaa. Teoksessa Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa ja säätelyä. (toim. Sari Näre) (SKS 1999), s. 190-191.
4. ↑ Jukka Paastela: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963-1982. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111 (1991), sivut 186-190.
5. ↑ Jukka Paastela: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963-1982. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111 (1991), sivut 199-209.
6. ↑ Paastela 1991, 215-216.
7. ↑ Jukka Paastela: The Finnish Communist Party on the Finnish Political System 1963-1982. Tampereen yliopisto, Politiikan tutkimuksen laitos, Tutkimuksia 111 (1991), sivut 182–183.
8. ↑ SKP:n järjestöjen edustajien kokous 26.-27.4.1986 Tampere (SKP:n järjestöjen keskuskomitea 1986).
9. ↑ Kiistelty taistolaisuuskirja julki. Yle 8.12.2004. linkki
10. ↑ Siimes eroaa puolueensa johdosta. Yle 2.3.2006. linkki

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Jukka Relander: "Ulkoinen totuus ja sisäinen kokemus taistolaisessa opiskelijaliikkeessä"
• Tuhannen ja yhden totuuden taistolaisuus - Ylioppilaslehden (7/2004) artikkeli taistolaisuudesta
• Taistolaisten tavoitteena oli diktatuuri - Ben Zyskowiczin (kok.) kriittinen kirjoitus Ylioppilaslehdessä (8/2004)
• Kai Hirvasnoro: Taistolaisten aatteen hurmio ja luopumisen tuska (Kansan uutiset viikkolehti 12/2004)
• Kansan äänen kirjoituksia taistolaisuudesta: Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä, osa 1 , Taistolaisuus merkitsi työväenluokan etenemistä, osa 2, Taistolaisuuden romahdus ennakoi työväenliikkeen vaikeuksia
• Missä he ovat nyt? 60– ja 70–lukulaiset aktivistit 2000–luvulla J. P. Roos
• Harmaa Heikki (Timo Kallinen/Tiedonantaja)
• Journalismin salat II: Ideologia korvaa tiedon (Martti Valkonen)