Tykkivene Klas Horn

Wikipedia

Tykkivene Klas Horn
Alustyyppi	Tykkivene
Miehistö	5 + 52
Telakka	Schichaun telakka, Elbing
Vesillelasku	1892
Käyttöönotto	1892 (Suomen merivoimille 1918)
Käytöstä poistuminen	Poistettiin palveluksesta 1937 ja romutettiin 1962
Mitat
Uppouma	420 tonnia
Pituus	57,2 m
Leveys	7,0 m
Syväys	3,1 m
Nopeus	19 solmua
Toimintasäde	-
Voimanlähde
Koneisto	Höyryhiili
Teho	3 600 hevosvoimaa
Aseistus
Aseistus	aluksi 2 x 45 mm, kaksoistorpedoheitin Suomessa 2 × 102 mm Canet myöhemmin 2 × 75 mm
Miinat	50 miinaa

Tykkivene Klas Horn oli Suomen merivoimien tykkivene, joka oli rakennettu Saksassa (nyk. Puolassa) Elbingissä, Pommerin maakunnassa, kuuluisalla Schichaun telakalla 1892 ja jonka nimi oli aluksi Posadnik (ven. ruhtinas). Telakka oli jo tuolloin eräs Euroopan arvostetuimpia pienten sotalaivojen rakentajia; myöhemmin se rakensi aluksia niin Saksan keisarilliselle laivastolle kuin Kriegsmarinellekin. Viimemainitun ajanjakson aluksista eräitä tunnetuimpia olivat 1300 tonnin Elbing-luokan laivastotorpedoveneet (saks. Flottentorpedoboot), joita nähtiin runsaasti myös Suomen vesillä; kansainvälisessä luokittelussa ne vastasivat fregattia; kolmessa viimeisinä valmistuneessa, T 37 - 39, evakuoitiin noin kolmetuhatta saksalaista siviiliä venäläisen hyökkäyksen tieltä keväällä 1945.

Alun perin Posadnik ja sen sisaralus Vojevoda (ven. Käskynhaltija), kaksi osittain sotalaivaa ja osittain huvipurtta, rakennettiin Montenegron ruhtinaan (kuningas 1910 - 18) Nikola Petrović Njegošin, hallitsijanimeltään Nikola I (joissakin hakuteoksissa virheellisesti Nikita I), tilauksesta hänen huvipurtensa saattajiksi. Sisustus oli loistokas. Salongit tilattiin Pariisista. Alkuperäisestä käyttötarkoituksesta johtuen alukset olivat korkeita ja kapeita, mikä teki niistä erittäin kiikkeriä ja siis merikelpoisuudeltaan hyvin huonoja. Mutta eihän se haitannut: alukset olivat paraatialuksia eivätkä sotalaivoja, eihän ruhtinas halunnut lähteä merelle kuin kauniilla säällä. Samoin niiden taistelukyky oli lievästi sanoen nimellinen.

Mutta kun alukset olivat valmiita luovutettaviksi, ruhtinas Nikola huojuikin konkurssin partaalla eikä pystynyt maksamaan näitä huvipurtensa saattajia. Telakalle ne olivat yksinomainen rasite, koska rakentaminen oli tullut mielettömän kalliiksi - eikä kuninkaalliselta tilaajalta ollut sopinut vaatia käsirahaa, joten tämä hanke oli kaatumassa telakan niskaan!

Kukaan järkiperäinen tilaaja ei halunnut edes nähdä moisia korukapistuksia, lopulta Nikolan sukulainen Venäjän tsaari Aleksanteri III tuli hätiin: hänkään ei erityisemmin pitänyt aluksista, mutta kuitenkin osti ne ja teki niistä oman huvipurtensa saattajia: huono merikelpoisuus ei haitannut - koska eihän keisari lähtenyt merelle huonolla säällä! Hyvin alukset kelpasivat vartiotehtäviin suojaisissa satamissa ja tyynillä merimatkoilla, vapauttaen saman tien parikin oikeata sotalaivaa huonompiin keleihin.

Posadnik ja Vojevoda lähetettiin Kaukoitään Venäjän–Japanin sodan aikana, mutta laivaston purjehtiessa myrskyssä Itämerellä purjehdusominaisuuksiltaan huonoimmat alukset lähetettiin takaisin. Posadnik ja Vojevoda kuuluivat näihin aluksiin, joten ne välttivät uppoamisen Tsushiman meritaistelussa.

Ensimmäisen maailmansodan alussa Posadnik ja Vojevoda määriteltiin miinaristelijöiksi; alusten aseina oli 45 mm tykkejä ja kaksoistorpedoheitin. Alukset sijoitettiin Poriin, jonne ne jäivätkin.

Vaikka enemmistö venäläisistä sotalaivoista olikin romahtaneen moraalin vuoksi jäänyt heitteille, oli entisten keisarin purren saattajien miehistöllä sen verran ammattiylpeyttä, että vallankumouksesta aika lailla syrjään jääneessä Porissa merimiesten kuri oli muihin satamakaupunkeihin verrattuna suorastaan mallikelpoinen; kun käsky palata Venäjälle saapui huhtikuussa 1918, alukset jätettiin laitureihinsa, koska Selkämeren ja Pohjois-Itämeren vaikean jäätilanteen ja koko merialueen runsaiden miinakenttien vuoksi ei ollut mahdollista saada näitä täysin jääkulkukyvyttömiä aluksia meritse pois.

Suomalaiset ottivat alukset haltuunsa saman tien; ne olivat jopa astiastoja myöten käyttökunnossa, joten määräaikaishuoltojen jälkeen alukset olivatkin jo toukokuussa merikunnossa.

Alusten aseistusta kuitenkin pidettiin epätarkoituksenmukaisena, joten suomalaiset vaihtoivat tilalle miinakiskot ja kaksi kappaletta 102 mm:n Canet-tykkejä, jotka olivat kuitenkin liian raskaita heikolle rungolle.

Täydessä vauhdissa kumpikin alus tärisi niin kovasti ettei takatykkiä voitu käyttää. Yleensäkin merelle lähtiessä tykit piti kiinnittää tiukasti paikoilleen erillisillä tukirakenteilla. Ampumaan pystyttiin vain tiukasti ankkuroituna tyynellä säällä; alukset olivat siis mitä selvimmin soveltuvia vain kone-, miinanlasku- ja tykkikoululaivoiksi; sotatoimiin niistä ei enää ollut. Posadnik liitettiin Suomen merivoimiin uudella nimellä, Klas Horn 1918 ja luokiteltiin 1920-luvulla tykkiveneeksi. Alus sai uuden nimen 1500-luvulla eläneestä amiraali Klaus Kristerinpoika Hornista. Vojevoda nimettiin Matti Kurjeksi.

Alustyypin erikoisuus oli siinä, että normaalien laivahöyrykattiloiden sijaan aluksissa oli kummassakin kaksi veturinkattilaa; tämä säästi tilaa ja teki hiilivarastojen kasvattamisen mahdolliseksi, mikä lisäsi toimintasädettä.

Klas Hornia ja Matti Kurkea tarjottiin takaisin venäläisille vuonna 1919, mutta nämä eivät kelpuuttaneet niitä. Tärkeänä tapahtumana Klas Hornin kannalta mainittakoon matka, jolla torpedovene S2 upposi, sillä Klas Horn toimi lippulaivana tällä matkalla. Sen merikelpoisuus oli lopulta uskottua parempi, koska alus pääsi ruotsalaiseen Härnösandin satamaan - tosin keularuuma vettä täynnä ja keulakannen rakenteet miltei tuhoutuneina; ansio pelastumisesta kuuluu kuitenkin aluksen päällikölle, komentajakapteeni Eevert Ekmanille, jonka erinomainen merimiestaito teki mahdottomasta mahdollisen.

Klas Horn toimi Rannikkolaivaston lippulaivana vuoteen 1937 asti; vuosina 1929 - 31 se toimi myös sukellusveneiden emälaivana, kunnes miinalaiva M1, myöhemmin Louhi, muutettiin emälaivaksi paremmin tarkoitukseen sopivana.

Klas Horn poistettiin palveluksesta 1937, koska sen kattilat olivat lopussa. Pitkän harkinnan jälkeen koneet ja kattilat riisuttiin sekä alus muutettiin merenmittaajien koneettomaksi emälaivaksi, jollaisena se palveli vuoteen 1957 saakka. Alusta hinattiin työveneillä, koska sen koneita ja kattiloita ei katsottu voitavan uusia; entisiin kattila- ja konehuoneisiin rakennettiin korjaamo mittausveneiden koneille ja hiilisäiliöiden tiloihin merenmittausretkikunnan tarvitsemat majoitustilat - entisiin majoitustiloihin kun oli jouduttu sijoittamaan mittausaineiston käsittelyssä elintärkeä piirustussali. Muunnostyö kruunattiin maalaamalla siihen asti sotalaivanharmaa alus valkoiseksi kuten muutkin merenmittausalukset. Aluksen sai käyttöönsä 3. merenmittausretkikunta.

Retkikunnassa työskennelleet kertovat, että Klas Horn oli kovemmalla kelillä hankala hinattava suuren tuulipintansa ja pienen syväyksensä johdosta.

Aluksen loisteliaat peräsalongit oli jätetty ennalleen; niitä käytettiin silloin, kun alukselle tuli arvovieraita - alus kun oli tarvittaessa myös merikarttaosaston edustuslaiva. Aluksen viimeisenä päällikkönä oli koko sen merenmittausajan kapteeni Arvo Laine. Alusta ei ikinä ehditty käyttää minkäänlaisessa toimessa sodassa.

Helsingin olympialaisten aikana alus toimi melonta-, soutu- ja purjehdusosioiden ratatoimistona, koska 3. merenmittausretkikunta sekä rakensi kilparadat että hoiti niitä. Historiallisissa salongeissa kestittiin olympiakisojen arvovieraita, mm. Hollannin kuningasperheen jäseniä.

Klas Hornin tilalle rakennettiin uusi, hiukan isompi mutta niin ikään koneeton merenmittaustukialus Kalla.

Klas Horn myytiin yksityiselle ja siitä piti tulla uiva ravintola, mutta tulipalo tuhosi sen kesken työn 1962. Alus romutettiin tämän jälkeen.

Aluksen nimi on sen poiston jälkeen ollut toistaiseksi odottamassa uutta käyttöään. Ruotsin laivastossa oli vuoteen 1940 asti samanniminen hävittäjä, joka tuhoutui Hårsfjärdin satamassa sattuneessa räjähdyksessä yhdessä sisarlaivojensa Göteborgin ja Klas Ugglan kanssa. Hylyt romutettiin.