Englannin kuningaskunta
Wikipedia
Englannin kuningaskunta oli oma erillinen valtionsa Länsi-Euroopassa, Ison-Britannian eteläosassa vuosina 927–1707. Se kattoi nykyisen Englannin ja vuodesta 1535 myös Walesin. Vuoden 1707 unionisopimuksella Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat yhdistettiin Ison-Britannian kuningaskunnaksi. Maiden omat parlamentit lakkautettiin ja niille perustettiin yhteinen hallintoelin Lontooseen, entisen Englannin parlamentin tilalle.
[muokkaa] Historia
Englanti yhtenäisenä maana muovautui 600-luvun ja 800-luvun välisenä aikana anglien, saksien ja juuttien kuningaskuntien vähittäisen yhdistymisen myötä. Wessexin kuningasta Egbertiä (kuoli 839) pidetään yleisesti ensimmäisenä koko Englannin kuninkaana, vaikkakin hänen arvonimensä oli Bretwalda (sananmukaisesti Britannian lääninherra) ja teoriassa hän oli samanarvoisten englantilaisten hallitsijoiden johtaja. Arvonimi Englannin kuningas syntyi kaksi hallitsijapolvea myöhemmin, ja sen ensimmäinen kantaja oli Alfred Suuri, joka vapautti Lontoon viikinkien hallinnasta ja hallitsi 871–899. Seuraavina vuosisatoina skandinaavit saivat jalansijaa Englannista, ja Englannin kuningaskunnasta tuli yli puoleksi vuosisadaksi osa Knuut Suuren luomaa laajaa tanskalaisvaltakuntaa, kunnes se sai hetkeksi itsenäisyyden anglosaksi Edvard Tunnustajan tultua kuninkaaksi. Vilhelm Valloittajan normannien saapuminen muutti Englannin suunnan 1066.
Joskus Englannin historian katsotaan alkavan vasta Vilhelm Valloittajan valtaannoususta 1066. Hän järjesteli uudelleen englantilaisen aristokratian, mutta hänen ei voida sanoa perustaneen tai yhdistäneen maata. Suuri osa olemassa olevasta anglosaksisesta infrastruktuurista säilyi ja normannisiirtolaiset muodostivat Englannissa vain vähemmistön, joskin vallassaolevan sellaisen. Normannivalloitus on kuitenkin merkittävä useista syistä. Se lähensi Englantia manner-Eurooppaan ja vähensi skandinaavivaikutusta, loi yhden Euroopan kehittyneimmistä hallitusjärjestelmistä, muutti englannin kieltä ja kulttuuria ja laski perustan Englannin ja Ranskan välisille konflikteille, jotka jatkuivat 1800-luvulle.
Seuraavina vuosisatoina Englanti oli Ranskaan painottuvan valtion tärkeä osa, tittelin "Englannin kuningas" ollessa lähinnä ranskankielisten, Ranskan alueita hallinneiden herttuoiden toissijainen titteli. He käyttivät Englannin voimavaroja Ranskan alueidensa vahvistamiseen ja laajentamiseen satavuotisessa sodassa. Vasta kun Ranskan alueet oli menetty, Englannin kuninkaat omaksuivat Englannin valtaväestön "kansallisuuden" ja kielen.
Walesin ruhtinaskunta oli Englannin kuninkaiden alaisuudessa Rhuddlanin asetuksesta 1284, ja osa Englantia siitä tuli 1535.
Englannin uskonpuhdistuksessa, joka alkoi Henrik VIII:n kaudella vuonna 1521, katolisen kirkon valta poistettiin ja korvattiin kuninkaanvallalla ja katolisesta kirkosta riippumaton Englannin kirkko perustettiin. Englannin uskonpuhdistus erosi muun Euroopan uskonpuhdistuksesta siinä, että se oli luonteeltaan enemmän poliittinen kuin teologinen.
Englannin sisällissota oli sarja aseellisia yhteenottoja parlamentaristien ja rojalistien välillä vuosina 1642-1651. Se johti kuningas Kaarle I:n mestaamiseen ja Englannin julistamiseen tasavallaksi ja sitten Oliver Cromwellin hallitsemaksi lordiprotektoraatiksi. Sisällissodan johdosta Englannin kirkon monopoliasema uskontokysymyksissä murtui. Pian Cromwellin kuoleman jälkeen Kaarle II nousi valtaistuimelle ja monarkia palautui. Poliittisesti sisällissota merkitsisi sitä, etteivät kuninkaat voineet enää hallita ilman parlamenttia, joskin asia vahvistui vasta mainiossa vallankumouksessa myöhemmin samalla vuosisadalla.
Jo aiemmin personaaliuniossa olleet Englannin ja Skotlannin kuningaskunnat yhdistyivät saman poliittisen järjestelmän alle vuonna 1707.
