Eritrean historia
Wikipedia
Eritrea on antiikin ajoilta peräisin oleva nimi, joka tulee kreikan kielen sanasta Erythraía (Ερυθραία) ja siitä kehittyneestä latinalaisesta muodosta Erythræa.
Virallisesti Eritrea itsenäistyi 24. toukokuuta vuonna 1993. Ennen Italian siirtomaakautta 1885 nykyistä Eritrean aluetta hallitsivat monet paikalliset ja kansainväliset voimat, jotka hallitsivat koko Punaisen meren aluetta. Vuonna 1896 Italia käytti Eritreaa eräänlaisena väliportaana epäonnistuneessa yrityksessään hallita Etiopiaa. Eritrea oli Britannian sotilashallinnon alaisuudessa Italian antauduttua toisessa maailmansodassa. Vuonna 1952 pantiin käytöntöön YK:n päätös Eritrean muodostamasta liitosta Etiopian kanssa. Päätös ei noudattanut Eritrean haluja itsenäistyä, mutta takasi eritrealaisialle joitakin demokraattisia oikeuksia ja määrätynlaisen autonomian. Kuitenkin heti liiton muodostamisen jälkeen näitä eritrealle luvattuja oikeuksia ryhdyttiin polkemaan ja supistamaan.
Vuonna 1962 keisari Haile Selassie hajotti Eritrean parlamentin ja liitti maan Etiopiaan antaen kipinän Eritrean itsenäisyystaistelulle. Tämä Afrikan verisin sisällisota jatkui kunnes Haile Selassie syrjäytettiin vallankaappauksella vuonna 1974. Uusi Etiopian hallitus, Derg, oli marxilainen sotilasjuntta, jonko mahtimiehenä toimi Mengistu Haile Mariam, jolloin eritrealaisten ja etiopialaisten keskinäinen verenvuodatus hieman laantui molempien vastustaessa Mengistun diktaruuria.
1969-luvulla Eritrean itsenäisyystaistelua johti Eritrean vapautusrintama (ELF). Vuonna 1970 luvulla järjestössä ilmeni keskinäisiä erimielisyyksiä ja ryhmä ELF:n entisiä jäseniä muodosti Etiopian kansan vapautusrintaman (EPLF). 1970-luvun lopulla EPLF:sta oli tullut voimakkaampi Etiopian hallitusta vastaan taisteleva aseellinen ryhmittymä, ja sen johtajana toimi Isaias Afweriki. Suurin osa EPLF:n aseista oli varastettu Etiopian armeijalta.
Vuonna 1977 EPLF onnistui ajamaan etiopialaiset pois Eritreasta, mutta samana vuonna massiivinen Neuvostoliiton tuki Etiopialle mahdollisti uudet operaatiot, ja tämä pakotti EPLF:n piiloutumaan maan alle. Vuosien 1978 ja 1986, Derg toteutti kahdeksan suuren luokan hyökkäystä itsenäisyysliikettä vastaan, jotka kaikki eäonnistuivat. Vuonna 1988 EPLF valtasi Afabetin, Etiopian armeijan päämajan Koillis-Eritreassa, ja pakotti Etiopian armeijan perääntymään. Seuraavaksi EPLF:n taistelijat piirittivät Kerenin, Eritrean toiseksi suurimman kaupungin. Samanaikaisesti muut toisinajattelijaryhmät etenivät Etiopiassa.
1980-luvun lopulla Neuvostoliitto ilmoitti, ettei se aikoisi uusia puolustus- ja yhteistyösopimusta. Neuvostoliiton tuen poistuttua Etiopian armeijan taistelutahto romahti ja EPLF muiden kapinallisjoukkojen kanssa nousi valtaan etiopialaisten asemissa.
Yhdysvalloilla oli merkittävä rooli rauhanneuvotteluissa Washingtonissa, jotka lopulta johtivat toukokuussa 1991 Mengistun hallinnon romahtamiseen. Toukokuun aikana Megnistu erosi Etiopian hallituksen päämiehen tehtävistä ja lähti maanpakoon Zimbabween. Kukistettuaan Etiopian joukot Eritreassa, EPLF joukot alkoivat pitää järjestystä kotimaassaan. Myöhemmin toukokuussa Yhdysvallat johti Lontoossa neuvotteluja sodan virallisesta lopettamisesta. Näihin neuvotteluihin osallistuivat EPLF ja kolme muuta kapinallisjärjestöä.
1.-5. kesäkuuta 1991 Yhdysvaltain delegaatio oli edustettuina Addis Ababassa pidetyssä konferensisssa, jossa luotiin Etiopian väliaikainen hallitus. EPLF toimi konferenssissa tarkkailijana ja keskusteli uuden hallituksen kanssa Eritrean ja Etiopian välisistä suhteista. Keskusteluissa päädyttiin yksimieliseen ratkaisuun, jossa etiopialaiset hyväksyivät eritrealaisten oikeuden järjestää kansanäänestys itsenäistymisestä.
Vaikka jotkut EPLF:n kantahenkilöistä omaksuivat marxistisen ideologian, oli Neuvostoliiton Mengistulle tarjoama tuki viilentänyt heidän innostustaan. Kommunismin romahtaminen Neuvostoliitossa ja itäblokissa sai heidät vakuuttuneeksi systeemin surkeudesta. Nykyään EPLF sanoo olevansa sitoutunut demokraattiseen hallintojärjestelmään ja vapaaseen markkinatalouteen Eritreassa. Yhdysvallat on lupautunut tarjoamaan apua sekä Eritrealle että Etiopialle sillä ehdolla, että demokratia ja ihmisoikeudet kehittyvät.
Toukokuussa 1991 EPLF muodosti Eritrean väliaikaisen hallituksen (PGE) hoitamaan Eritrean asioita ennen kansanäänestystä ja pysyvän hallituksen muodostamista. EPLF:n johtajasta Isaiaas tuli hallituksen päämieheksi ja lakiasäätävän elimen muodostivat muut EPLF:n keskeiset henkilöt.
23.-25. huhtikuuta vuonna 1993 järjestetyssä YK:n tarkkailemassa kansanäänestyksessä eritrealaiset päättivät itsenäistyä, ja kahden vuorokauden päästä julistettiin Eritrean itsenäinen valtio perustetuksi. Järjestettiin vapaat kansalliset vaalit. Kansalliskokous, joka nimitti Isaiksen presidentiksi, koostui sekä entisistä EPLF:n jäsenistä että muista puolueista. EPLF järjestyi poliittiseksi puolueeksi, Demokratian ja oikeuden kansanrintamaksi (PFDJ), ja säätää uutta perustuslakia Eritrean nuoreen valtioon.
Vuonna 1998 sota Etiopian ja Eritrean välinen sota syttyi uudelleen. Sodan syynä olivat pääasiassa taloudelliset seikat, rajaerimielisyydet ja Eritrean yhteydet Punaiselle merelle (Assabin satama). Sodassa molemmilta osapuolilta kuoli tuhansia sotilaita, ja rasitti huomattavasti Eritrean taloudellista ja yhteiskunnallista tilannetta, heikensi talouskasvua ja aiheutti erään Afrikan pahimmista maamiinaongelmista. Osapuolet solmivat aselevon kesäkuussa 2000 ja allekirjoittivat rauhansopimuksen saman vuoden joulukuussa. Algerialla ja Afrikan yhtenäisyysjärjestö OAU:lla (nykyinen Afrikan unioni) oli merkittävä vaikutus sopimuksen syntyyn.
Vuonna 2003 YK-johtaisen pitkäaikaisen työn tuloksena julkaistiin lopullinen rajasopimus, mutta Etiopia kieltäytyi allekirjoittamasta ja tilanne on yhä epäselvä, mutta vakaa.
