Henkilökultti
Wikipedia
Henkilökultti on poliittisen johtajan ympärille liitettävää ylistystä ja hänen nostamistaan ainutkertaisen sankarin asemaan. Henkilökulttia on menestyksekkäästi rakennettu muun muassa Adolf Hitlerin ja Josif Stalinin ympärille. Termiä käytti ensimmäisen kerran Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Hruštšov vuonna 1956 tuomitessaan Stalinin XX puoluekokouksessa[1]. Termi henkilökultti eroaa karismaattisen johtajuuden käsitteestä sillä, että sitä pidetään yleisesti negatiivisena. Toisin kuin yleisessä, esimerkiksi elokuvatähtiin tai muihin julkisuuden henkilöihin kohdistuvassa sankarinpalvonnassa, tai uskonnollisia johtajia kohtaan osoitetussa kunnioituksessa henkilökultin kohteena on poikkeuksetta poliittinen johtaja.
Henkilökultteja syntyy yleensä totalitaarisissa yksipuoluejärjestelmissä. Niiden tunnusmerkki on tavanomaisesti johtajan kuvan laaja esittäminen julkisissa kuvapatsaissa ja muissa taideteoksissa ja julisteissa, joissa johtaja esitetään mahtipontisena ja sankarillisena henkilönä. Johtajan teoksia ja ajatuksia levitetään laajasti esimerkiksi kirjoina, kuten Hitlerin Mein Kampf Natsi-Saksassa tai Maon Punainen kirja Kiinassa.
|
Henkilökultin tarkoituksena on tavallisesti korostaa ja osoittaa johtajan ja kansan välistä poikkeuksellista, symbioottista suhdetta. Sitä käytetään usein kritiikin ohjaamiseksi pois johtajan toimista tai maan sisäisessä valtakamppailussa vahvistamaan kultin kohteena olevan henkilön asemaa (kuten Maon kulttuurivallankumouksen aikana).
Henkilökultin luomisessa keskeisessä asemassa ovat nykyaikaiset joukkotiedotusvälineet kuten radio, televisio, elokuvat ja lehdistö. Hitlerin henkilökultin luomiseen vaikutti merkittävästi dokumentaristi Leni Riefenstahl, jonka vuoden 1934 Nürnbergin puoluepäiviltä kertova dokumenttielokuva Triumph des Willens (Tahdon riemuvoitto) osaltaan loi ja levitti Hitler-kulttia Saksassa. Stalinin Neuvostoliitossa puolueen hallitsemat sanomalehdet Pravda ja Izvestija oli valjastettu Stalinin henkilökultin levittämiseen ja ylläpitämiseen.
[muokkaa] Historialliset esimuodot
Vanhimmassa muodossaan henkilökultteja rakennettiin jo muinaisissa yhteiskunnissa jumalkuninkaiden ympärille. Muun muassa Kiinan, Japanin ja monien antiikin hallitsijoiden katsottiin olevan jumalia tai puolijumalia. Aleksanteri Suuri toi sotaretkillään kreikkalaiseen maailmaan itämaisen kuninkuuden mallin, jossa hallitsijaa pidettiin ihmistä korkeampana olentona. Se korvasi perinteisen kreikkalaisen "toverikuninkuuden", jossa hallitsijan asema riippui hänen näennäisen tasavertaisesta suhteestaan sotilaihinsa.
Hallitsijakultit levisivät edelleen länteen. Antiikin Roomassa keisari Augustus sovelsi ensimmäisenä monia nykyajan henkilökulttien rakentamiseen käytettyjä menetelmiä. Hän palkkasi runoilijoita, historioitsijoita ja taiteilijoita muokkaamaan julkisuuskuvaansa. Esimerkiksi kuvanveisto siirtyi vähitellen realismista kohti ihannoivaa kuvaustyyliä. Roomassa keisarikultti oli keskeinen valtakuntaa yhdistävä tekijä. Kulttuurisesti ja maantieteellisesti hajanainen maailmanvalta tarvitsi yhtenäisyyden ja uskollisuuden vertauskuvan, jollainen jumalaisen keisarin kunnioituksesta muodostui. Myöhemmin etenkin Diocletianuksesta alkaen keisarius muodollistui ja itämaistui lisää ja keisari siirtyi lopullisesti tavallisen ihmisen ulottumattomiin. Kristinuskon myötä keisarin asema muuttui jumalasta jumalaisen oikeuden haltijaksi, mutta hallitsijan ylempi asema tavallisiin ihmisiin nähden säilyi. Muodollistumiskehitys huipentui Bysantin valtakunnassa, jonka monimutkaiset hoviseremoniat oli suunniteltu korostamaan keisarin poikkeavaa asemaa.
Euroopan absoluuttisissa monarkioissa katsottiin yleensä hallitsijan hallitsevan kansaa jumalallisella oikeudella. Monarkkien ja keisarien palvonta kuitenkin erosi nykyajan henkilökulteista ratkaisevasti siinä, että niissä hallitsijan vallan ja yli-inhimillisten ominaisuuksien katsottiin juontuvan hallitsijan ulkopuolelta - yleensä jumalan tai jumalien kautta. Vasta 1800-luvulla syntyneet uudet filosofiset ja psykologiset näkemykset persoonasta mahdollistivat 1900-luvun suurien henkilökulttien syntymisen.
[muokkaa] Aatehistoriallinen tausta
1800-luvun teollistumisen ja kaupungistumisen reaktiona syntyi kyseisellä vuosisadalla filosofiassa ja taiteessa uusia aatesuuntia, joissa korostettiin yksilön merkitystä ja persoonallisuutta. Friedrich Nietzsche loi ajatuksen Übermenschistä eli yli-ihmisestä, joka nousee yhteiskunnan vallitsevien arvojen ja moraalikäsitysten eli niin sanotun orjamoraalin yläpuolelle. Nietzsche korosti individualismia ja myös alitajunnan, vaistojen ja luovan yksilöllisyyden tärkeyttä autenttisen elämän perusteina. Yli-ihmisyyttä ei Nietzschen näkymyksen mukaan kuitenkaan mitattu henkilön ulkoisesta vallasta (vaikka voitettuaan itsensä yli-ihminen tulee hallitsemaan niitä, jotka eivät sitä ole tehneet) vaan pikemminkin sisäisesti sen perusteella, miten yksilö on "oman lakinsa tuomari, toimeenpanija ja uhri". Nietzschen yli-ihmiskäsityksen yhteys diktaattoreihin on monimutkainen, mutta se joka tapauksessa innosti monia yhteiskunnallisia ajattelijoita heidän pohtiessaan yksilön ja vallan suhdetta. Saksalainen sosiaaliteoreetiikko Max Weber esitti, että autenttisin poliittisen vallan muoto modernissa ajassa olisi johdettu karismaattisesta persoonallisuudesta eikä perimyksestä tai ansioista kuten aikaisemmin. Hänen mukaansa menestyvän johtajan tulee olla riippumaton ympäristöstään ja luottaa vain omaan tahdonvoimaansa.
Sveitsiläisen psykoanalyytikko Carl Jungin essee Persoonallisuuden kehityksestä ilmestyi vuonna 1934 eli samana vuonna kun Hitler ja Stalin lujittivat asemansa maidensa johdossa. Jungin mukaan maailmanhistorian suurten tekojen takana olivat aina "johtavat persoonallisuudet" eikä "hiljainen kansa". Hän uskoi, että todelliset persoonallisuudet olivat harvinaisia ja että "julma välttämättömyys" ajaa heidät luomaan oman lakinsa ja siten päätymään "johtajiksi". Saksassa ajattelijoiden teoriat persoonallisuudesta otettiin innokkaasti vastaan ensimmäisen maailmansodan jälkeisenä aikana, jolloin ihmiset olivat pettyneet vanhaan liberaaliin porvariuteen. Hävityn sodan nöyryytyksien korjaajaksi kaivattiin myös "saksalaista messiasta". Hitler osasi käyttää näitä ajassa olevia ajatuksia hyväkseen ja ne muodostivat hänen tulevan henkilökulttinsa perustan.
Myös Venäjän vallankumouksellisten joukossa suhtauduttiin innostuneesti Nietzschen yli-ihmisnäkemyksiin, vaikkakin vuonna 1922 Nietzschen kirjat kiellettiin, koska ne edustivat "porvarillista mystiikkaa". Kirjailija Maksim Gorki kaipasi venäläistä superihmistä, joka pyyhkisi pois vanhan järjestelmän uuden tieltä. Nietzscheä keskeisempään rooliin nousi Venäjällä kuitenkin eskatologinen ortodoksiselta kirkolta ja kansan mytologiasta lainattu aines. Ennen vallankumousta kirjallisuudessa oli voimakkaan apokalyptinen henki - vallankumouksen odotukseen sekoittui romantisoitu pelastuksen ja rappeutuneesta tsarismista pelastavan vahvan yksilön kaipuu. Anatoli Lunatšarski, josta tuli ensimmäinen kansanvalistuksen komissaari vuonna 1918, pyrki tukijoineen yhdistämään venäläisen uskonnollisuuden venäläiseen vallankumoukseen esittämällä ajatuksen uuden vallankumousaatteen jumalankaltaisen sankarin luomisesta, jonka Lunažarski kuvasi olevan "kaikista uskonnoista uskonnollisin".
Bolševikit vastustivat Venäjän avantgarde-taidetta ja käyttivät hyväkseen 1920-luvun lopulla eri ryhmittymien taiteellisia riitoja. Sosialistinen realismi julistettiin Neuvostoliiton ainoaksi viralliseksi taiteelliseksi suuntaukseksi vuonna 1934, minkä jälkeen henkilökultti esiintyi voimakkaana lähes kaikilla taiteenaloilla. Kun sosialistinen realismi otettiin viralliseksi suunnaksi myös muissa sosialistisissa maissa toisen maailmansodan jälkeen, taiteessa jatkui kapea-alainen puolueuskollisuus, johon kuuluivat niin Staliniin kohdistuva henkilöpalvonta kuin muidenkin paikallisten puoluejohtajien kuvat. Tämä sosialistisen realismin suuntaus jatkui vuoteen 1953 asti.
Bolševikit käyttivät myös hyväkseen venäläiseen perinteeseen kuulunutta tsaarin ihailua ja arvostusta. Erityisesti maaseudulla eli voimakkaana näkemys, jonka mukaan hallitsija oli pohjimmiltaan hyvä ja oikeudenmukainen isähahmo, joka pelastaisi alamaisensa korruptoituneilta virkamiehiltä ja ahneilta vuokraisänniltä. Tämä usko heikkeni ensimmäisen maailmansodan koettelemusten mukana mutta eli edelleen vallankumouksen jälkeenkin. Bolševikit onnistuivat osittain siirtämään tämän saman ihailun uusiin johtajiin. Sisäasiain kansankomissaari Grigori Zinovjev kuvaili Leniniä vuonna 1918 "johtajaksi Jumalan armosta", ja Stalinin syntymäpäivän kunniaksi kirjoitetussa runossa vuonna 1939 sanottiin:
» Moskova nukkuu,
Stalin on ainoana hereillä.
Tänä myöhäisenä hetkenä,
hän ajattelee meitä. »
[muokkaa] Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin
Vladimir Iljitš Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Hänen askeettinen, ahkera ja järjestäytynyt luonteensa erotti hänet monista muista kommunistisen puolueen johtajista. Osittain Leninin tahdon vastaisesti häntä alettiin pian pitää "hyvänä tsaarina", joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Vuodesta 1918 lähtien häntä alettiin nimittämään voždiksi eli johtajaksi; termi, joka 1920-luvulla laajeni koko kommunistisen puolueen johtajistoon. Sisällissodan aikana puolue alkoi jo tietoisesti käyttää hyväkseen ja levittää tätä näkemystä Leninistä poliittisen selviytymisensä välineenä, kun vallankumouksen uskonnollissävytteisten tulkintojen kautta sisällissotaa alettiin tulkita hyvän ja pahan, vallankumouksellisten pyhimysten ja vastavallankumouksellisten pahojen henkien välisenä taisteluna. Leninistä muodostui vallankumouksen pääpyhä, Työn pyhän Raamatun kirjoittaja, kuten eräs runoilija häntä kuvasi vuonna 1918. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen pelastaja-Lenin osaksi puolueen virallista Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.
Ensimmäinen askel Leninin kanonisoimisessa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Ajatuksen esitti ilmeisesti ensimmäisenä Stalin lokakuussa 1923, kuukausia ennen Leninin kuolemaa, vaikka kyseisestä kokouksesta ei ole jäänyt pöytäkirjaa. Lopullisen päätöksen asiasta teki erityisesti perustettu hautajaiskomitea, jonka puheenjohtaja, salaisen poliisin päällikkö Felix Dzeržinski, lopulta kuukausien kiivaiden väittelyiden päätteeksi suositteli ruumiin esillepanoa "vallankumouksen symbolisena inkarnaationa". Jo vuonna 1924 Pietari nimettiin uudelleen Leningradiksi, ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.
Monet Lenin-kultin muodot lainattiin venäjän ortodoksisesta kirkosta. Ortodoksiset ikoninurkat, joihin oli ripustettu Kristusta, Neitsyt Mariaa ja pyhiä ihmisiä esittäviä ikoneja, korvattiin "Lenin-nurkilla", joihin ripustettiin kuvia Leninistä lapsuudesta vanhuuteen, muiden kommunistijohtajien valokuvia ja kommunistista kirjallisuutta (aikaisempien rukouskirjojen sijaan)[2]. Propagandajulisteessa käytettiin myös monia ikonitaiteesta lainattuja muotoja: esimerkiksi kuvat, joissa Stalin esitetään punaista taustaa vasten käsi kohotettuna, muistuttavat ikonien tapaa kuvata siunaavaa Kristusta. Myös Leninin balsamoidun ruumiin esillepanon voidaan katsoa olevan sukua ortodoksisen kirkon pyhäinjäännösten kunnioitukselle. Johtajien kunniaksi kirjoitetut runot alkoivat saada vaikutteita ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä: "Mutta Sinä Suuri Stalin olet korkeampi, / kuin taivaan korkeimmat paikat".
Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Muutama kuukausi Leninin kuoleman jälkeen, huhtikuussa 1924, hän piti Sverdlovin yliopistossa luentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin kirjana Leninismin perusteet. Luennoissaan hän esitti, että puolueella ja sen johtajistolla oli historiallinen velvollisuus säilyttää ja puolustaa kaikkia Leninin vallankumouksellisia näkemyksiä. 1920-luvun lopulta alkaen termiä vožd alettiin käytää yksin Stalinista, josta oli tullut Leninin kaltainen "johtaja ja opettaja". Stalin kuvattiin Leninin uskolliseksi oppilaaksi ja seuralaiseksi, ja lehdissä ja muussa propaganda-aineistossa heidän kuviaan julkaistiin vierekkäin. Hitaasti poliittinen ikonografia alkoi kuitenkin muuttua: kun vielä 1920-luvulla Lenin esitettiin usein kuvissa etualalla ja Stalin taustalla, 1930-luvulla heitä alettiin kuvata rinnakkain, ja lopulta 1930-luvun puolenvälin jälkeen Lenin saatetiin esittää enää taustalla julisteessa tai haamumaisena hahmona hymyilemässä seuraajalleen, joka oli vallannut tilan kuvien etualalla.
Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Vielä 1920-luvulla kirjallisuudessa saattoi esiintyä kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta 1930-luvulla kaikki kirjallinen ilmaisu oli kesytetty henkilökultin palvelukseen. Kirjallinen sykofantismi oli saavuttanut vuosikymmenen puoleenväliin mennessä sellaiset mittasuhteet, että elokuussa 1936 Izvestija-lehden pääkirjoituksessa todettiin ilmeisen rehellisesti, että "kirjailijat eivät enää tiedä mihin verrata sinua ja runoilijoilla ei ole enää tarvittavia kielellisiä helmiä sinun kuvaamiseksesi". Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 1940-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi Stalinskin, Stalinogorskin, Stalinbadin, Stalinski’n, Stalinogradin, Stalinisin ja Stalinaoulin kaupungit. Vuonna 1937 ehdotettiin Moskovan uudelleen nimeämistä Stalinodariksi tai Stalindariksi (Stalinin lahjaksi) ja kalenterin muuttamista siten, että ajanlasku alkaisi Stalinin syntymästä. Nämä ehdotukset olivat liikaa Stalinille, joka kielsi molemmat. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina Stalin-kulttia pyrittiin hieman rajoittamaan, koska puolueessa alettiin pelätä, että se alkaisi kääntyä itseään vastaan. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja ja suunnittelemassa Hitlerin tappiota.
Virallisen Stalin-kultin taakse kätkeytyi monenlaisia ihmisten henkilökohtaisia motiiveja tukea ja kannattaa kulttia, ja kyyniset opportunistit ja todelliset uskovaiset käyttäytyivät usein samalla tavoin. Tukemalla virallista kulttia saatetiin edistää omaa asemaa puolueapparaatissa tai erityisesti 30-luvun suurten puhdistusten aikana pyrkiä turvaamaan henkiinjääminen. Puolueen tavoitteena oli myös kohdistaa poliittisten päätösten, kuten pakkokollektivisoinnin aikaansaaman nälänhädän tai 1939 solmitun Molotov-Ribbentrop -sopimuksen luoma kansan vihamielisyys pois Stalinista. Monet neuvostokansalaiset myös kieltäytyivät sankarinpalvonnasta, mutta monet kuten runoilija Osip Mandelstam joutuivat oman turvallisuutensa vuoksi toimimaan kultin edellyttämällä tavalla. Mandelstamin vaimo kertoi myöhemmin runoilijan kirjoittaessa vuonna 1937 teosta Oodi Stalinille hänen täytyneen "virittää itsensä kuin soittimen tarkoituksellisesti antamalla periksi massahypnoosille". Ainoa runoilija, joka esitti avointa kritiikkiä diktaattoria kohtaan ennen tämän kuolemaa, Naum Mandel, säästyi teloitukselta, koska viranomaiset pitivät häntä hulluna.
Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin. Neuvostoliiton kansallishymnin erästä säkeistöä, joka sisälsi säkeen: Ja Stalinin johdolla taistoissa, työssä / me kasvoimme kuntohon sankarityön esitettiin vain instrumentaalisesti aina vuoteen 1977, jolloin sanoista kokonaan poistettiin viittaukset Staliniin.
Tavallaan vastapainoksi Stalinin kultin purkamiselle Leninin hahmoa ylevöitettiin siitä lähtien yhä enemmän: joka paikkaan, missä hän oli elämänsä aikana käynyt, pystytettiin museoita tai muistomerkkejä, hänen patsaansa kohosi joka peräkylän torille, hänen mukaansa nimettiin lukemattomia paikkoja (paitsi kaupunkeja myös katuja, puistoja, tehtaita ja muita laitoksia sekä luonnonkohteita), hänen kuvansa liitettiin kaikkiin mahdollisiin yhteyksiin käyttöesineitä myöten, ja hänen sanoihinsa tai esimerkkiinsä (todelliseen tai kuviteltuun) vedottiin joka asiassa. Tätä jatkui neuvostovallan loppuun saakka.
[muokkaa] Kansallissosialistinen Saksa
Hitler lähestyi omaa henkilökulttiaan hyvin eri tavoin kuin Stalin. Stalin esiintyi viime kädessä Leninin vallankumouksen suojelijana ja suurten työläisten ja maatyöläisten joukkojen edustajana. Hitlerin näkemyksen mukaan johtajuuden perustavanlaatuinen ominaisuus oli johtajan persoona ja valtion tärkein tehtävä oli nostaa vahvat luonteet auktoriteettiasemaan. Kirjassaan Taisteluni (Mein Kampf) Hitler käsitteli aihetta kokonaisen luvun verran. Henkilökultin keskeisin sanoma oli väite, että hänellä oli erityislaatuinen suhde Saksan kansan kanssa. Hitler itse kuvaili tätä Nürnbergin valtiopäivillä vuonna 1934: "Johtajuutemme ei pidä kansaa vain johtamisen kohteena vaan se elää ihmisissä, tuntee ihmisten kanssa ja taistelee ihmisten puolesta". Führer oli kansan henkilöitymä, joka johti heidät historialliseen kohtaloon.
Hitler oli tarkka julkisesta kuvastaan ja harjoitteli maanisia spontaaneilta vaikutavia puheitaan kerta toisensa jälkeen. Hitler ei myöskään sallinut itseään valokuvattavan silmälasit päässään vaikka oli niin kaukonäköinen, että hänelle jouduttiin kirjoittamaan papereita isokirjaimisella "führer-kirjoituskoneella". Hitlerin henkilökultin levittämisessä visuaalisella ilmeellä oli keskeinen osuus. Kaikissa julkisissa tiloissa kuului olla Hitlerin valokuva, ja vuonna 1934 sisäministeri Wilhelm Frick ilmoitti, että kaikkiin toimistoihin ripustetaan Führerin hyväksytty valokuva valtion varoin. Hitleriä esittäviä rintakuvia, postikortteja ja julisteita oli laajasti esillä julkisuudessa, yleensä Hitlerin hovivalokuvaajan Heinrich Hoffmannin ottamia. Hitlerin esittämisessä saksalaisen kansan henkilöitymänä oli ongelmana se, ettei Hitler itse juurikaan muistuttanut kansallisosialistista "arjalaista" ihannetta. Hän oli verrattain lyhyt eikä hänellä ollut vaaleita hiuksia. Hoffmannin tehtävänä olikin pyrkiä esittämään Hitler mahdollisimman myönteisessä valossa näistä puutteista huolimatta. Vuoden 1933 jälkeen erityisesti Hitleristä tehdyissä maalauksista luovuttiin luonnollisuudesta ja niissä ryhdyttiin esittämään Hitler pidempänä, lihaksikkaampana sotilaana, profeettana ja valtiomiehenä. Valo- ja muotokuvien lisäksi johtajan kirjoituksia pyrittiin levittämään laajasti. Kolmannen valtakunnan kaatumiseen mennessä Mein Kampfia oli halpana nidottuna painoksena myyty 8–9 miljoonaa kappaletta. Vuodesta 1936 eteenpäin maistraatissa jaettiin kopio kirjasta ilmaiseksi kaikille naimisiin meneville pareille.
Kansallissosialistinen Saksa ei ollut periaatteellisesti yhtä uskonnonvastainen kun Neuvostoliitto, ja Hitler-kultissa käytettiin uskontoa ja uskonnollista kuvastoa vielä selkeämmin hyväksi kuin Stalinin vastaavassa. Hitleriä luonnehditiin usein jumalaksi tai jumalan lahjaksi. Alois Spaniel, joka toimi puoluejohtajana Saarlandissa, kuvaili Hitleriä "uudeksi, suuremmaksi ja vahvemmaksi Jeesus Kristukseksi". Pappi Hans Kerllin mukaan hän oli "todellinen Pyhä Henki". Kansallissosialistit kehittivät kokonaan oman liturgiikkansa, joka sisälsi muun muassa uskontunnustuksen, kasteen ja avioliittoon vihkimisen. Maahan julistettiin uusia pyhäpäiviä: Hitler-päivä 20. huhtikuuta Hitlerin syntymäpäivän kunniaksi, saksalaisen äidin päivä 9. marraskuuta Hitlerin äidin syntymäpäivänä ja 30. tammikuuta suuret juhlallisuudet Hitlerin valtakunnankansleriksi nousemisen vuosipäivänä. Katuja ja aukioita nimettiin Hitlerin kunniaksi, tuhansia saksalaisia poikalapsia nimettiin "Adolfeiksi" (tosin tähän ei kannustettu, sillä nimen yleistymisen saattoi myös nähdä vähentävän Hitlerin "ainutlaatuisuutta"). Hitlerin henkilökulttiin liittyi myös seksuaalinen puoli, joka esimerkiksi Stalinista puuttui täysin. Hitler itse päätti pysyä naimattomana, ja hänen rakastajattarensa Eva Braun oli pakotettu pysymään näkymättömissä. Lukuisat naiset lähettivät Hitlerille kirjeitä, jossa pyysivät tätä siittämään heille lapsia. Kerrotaan, että Hitlerin Baijerissa sijanneen huvilan, Berchtesgadenin, alueella kävi naisia syömässä kourallisia sepeliä sen jälkeen kun Hitler oli kävellyt sen yli.
Absoluuttisen johtajuuden (Führung) ja alamaisuuden (Gefolgschaft) ideologia ritualisoitiin myös Heil Hitler -tervehdyksellä, joka tuli 1933 pakolliseksi kaikille valtion työntekijöille. Se oli pakollinen myös kansallislaulun ja puolueen Horst Wessel Liedin laulamisen aikana. Kaikki julkinen kirjeenvaihto tuli myös päättää Heil Hitler -tervehdykseen, ja se tuli suosituksi myös vastauksena puhelimeen.
[muokkaa] Maon Kiina
Kiinan kansantasavallassa merkittävin henkilökultti rakennettiin vuoden 1949 kommunistien valtaannousun jälkeen Mao Zedongin, "Suuren opettajan, Suuren johtajan, Suuren ylikomentajan ja Suuren ruorimiehen", ympärille. Mao osoitti luontaista karismaa ja johtajan kykyjä jo nuorena opiskelijana Changshassa organisoimalla opiskelijajärjestön, toimittamalla sanomalehteä ja organisoimalla koulurakennuksen puolustuksen ryöstelevää sotilasjoukkoa vastaan. Myöhemmin Maon onnistui omalla luontaisella vaikutusvallallaan ja johtajuudellaan muuttaa Puna-armeijan taktiikka Pitkällä marssilla ja nousta vuoden 1949 jälkeen kommunistisen puolueen johtoon[3]. Voidaankin sanoa, että Maon, kuten monien muidenkin diktaattorien tapauksessa, johtajan ympärille rakennettu henkilökultti korosti ja suurenteli henkilön todellista poikkeuksellisuutta. Mao alkoi esiintyä enenevässä määrin Kiinan kommunistisen puolueen propagandajulisteista varhaiselta 50-luvulta eteenpäin, vaikka Mao itse varoittelikin henkilöpalvonnan vaaroista. Vuoden 1958 puoluekokouksessa Mao sanoi: "On olemassa kahdenlaisia henkilökultteja. Ensimmäinen on terve henkilöpalvonta, joka kohdistuu miehiin kuten Marx, Engels, Lenin tai Stalin, joilla oli totuus hallussaan. Toinen on valheellinen henkilökultti, joka ei ole analysoitu ja on sokeaa palvontaa"[4].
Suuren harppauksen katastrofaalisen lopputuloksen vuoksi Mao joutui vuonna 1960 Kiinan kommunistisessa puoluessa sivuraiteelle ja pyrki takaisin valtaan käyttämällä hyväkseen armeijaa, joka tuki häntä. Henkilökultin rakentaminen tapahtui Maon hyväksynnällä ja hänen poliittisia päämääriään varten. Maon palvonta saavutti ennennäkemättömät mittasuhteet vasta 1960-luvun loppupuolella, jolloin Lin Biaon johdolla Kansan vapautusarmeijasta tehtiin Mao-kultin levittämisen väline ja "Suuri Mao Zedongin ajattelun koulu". Armeijaa käytettiin myös Maon Pienen punaisen kirjan pääasiallisena levitys- ja opetusvälineenä. Kulttuurivallankumouksen aikana kaikkia johtajia Maoa lukuun ottamatta kritisoitiin. Kaikkia Kiinalaisia kehotettiin opiskelmaan Maon punaista kirjaa ja kirjan kerrottiin "..tarjoavan elämän henkäyksen Tiibetin ylängöllä henkeä haukkoville sotilaille, saaneen innostuneet työläiset nostamaan uppoavaa Shanghain kaupunkia kaksi senttiä, sai epätarkat meteorologit ennustamaan säätä oikein ja kirurgit ompelemaan irronneita sormia takaisin paikoilleen"[5].
Kansan vapautusarmeija nousi kulttuurivallankumouksen aikana taiteen johtoon. Syntyi uusi hyperrealistinen tyyli, jonka tarkoituksena oli kouluttaa ihmisiä ja kannustaa heitä sotaan kaikkea porvarillista vastaan. Maalausten värimaailma oli tavallisesti hyvin punainen, joka värinä kuvasi vallankumousta ja kaikkea hyvää. Maalausten esittämät ihmiset, tavallisesti sotilaita tai maanviljelijöitä, oli esitty iättöminä, lihaksikkaina ja terveinä, ja sukupuolien eroja pyrittiin häivyttämään. Näitä konventioita noudatetiin myös Maon kohdalla ja hänet kuvattiinkin pitkänä, lihaksikkaana "yli-ihmisenä". Mao esitettiin usein hyväntahtoisen isällisenä hahmona viitaten konfutselaiseen tottelevaisuuden perinteeseen. Muita yleisiä aiheita julisteissa olivat Mao viisaana valtiomiehenä tai suurena sotilasjohtajana. Suuri joukko julisteita myös kuvasi Maon eri historiallisia tekoja. Hänen kasvonsa oli yleensä maalattu punertavilla ja lämpimillä värisävyillä, ja ne olivat yleensä maalauksien pääasiallinen valon lähde. Mao saatetiin jopa kuvata sädekehän ympäröimänä niin, että Maosta säteilevä jumallinen valo valaisi ympärillä seisovien ihmisten kasvoja. Puhemiehen fyysistä kuntoa ylistettiin tarinoilla tämän hämmästyttävistä uintisuorituksista Kiinan suurissa joissa.
Kulttuurivallankumouksen aikana Maon kuvasta tuli kaikkien kotien vakiovaruste, joko virallisen muotokuvan tai pienen patsaan tai rintakuvan muodossa. Maon muotokuvan puuttumista pidettiin merkkinä vastavallankumouksellisista ajatuksista. Maon kuva oli usein keskeisellä paikalla perhealttarilla tai paikassa, jossa perhealttari oli sijannut ennen kulttuurivallankumousen uskonnonvastaista kampanjaa. Aamuin, keskipäivällä ja illalla ihmiset kerääntyivät Maon kuvan ääreen kumartaen kolme kertaa, laulaen Kiinan kansallislaulun ja lukien ääneen kappaleita Pienestä punaisesta kirjasta. Kulttuurivallankumouksen päätyttyä 1970-luvun alussa äärimmäisimpiä ja uskonnollisempia piirteitä Mao-kultista alettiin karsia pois. "3000 vuoden keisarinpalvontatraditio", jota Mao oli itse tukenut ja kannustanut, tuomittiin ja pantiin Lin Biaon syyksi, joka oli joutunut epäsuosioon (ja ilmeisesti surmatuksi) vuonna 1971. Kulttuurivallankumouksen aikainen intensiivinen henkilökultti ei enää toistunut, vaikka Mao oli edelleen Kiinassa merkittävä poliittinen hahmo. Maon kuoltua hänen ruumiinsa balsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin, joka nykyisin toimii suosittuna turistikohteena. Hänen kuvansa on ripustettuna Tianmenin aukiolle, ja nuoren Maon kuva koristaa uutta 100 yuanin seteliä.
[muokkaa] Henkilökultit nykypäivänä
Pisimmälle viety henkilökultti tänä päivänä on Pohjois-Korean "Suuren johtajan" Kim Il Sungin ja tämän pojan, "Rakkaan johtajan" Kim Jong Ilin ympärille rakennettu uskonnollisen kultin kaltainen Juche-aate. Pohjois-Koreassa on käytössä kalenteri, joka alkaa Kim Il Sungin syntymävuodesta 1912.[6] Maassa ihmisten indoktrinointi aloitetaan lastentarhassa. Peruskouluissa oppimäärään sisältyy 304 tuntia poliittista opetusta ja lukioissa 504 tuntia sellaisia aineita kuin "Kim Il Sungin vallankumoukselliset teot" ja "Kim Jong Ilin vallankumoushistoria". Kim Jong Ilin elämästä kerrotaan myös yliluonnollisia tarinoita, kuten "nelivuotiaana hän tahri Japanin kartan mustalla maalilla ja Japanissa satoi ja myrskysi". Kim Jong Il on tiettävästi syntynyt Neuvostoliitossa, mutta propaganda väittää hänen syntyneen perinteisesti pyhänä kunnioitetulla vuorella. Vuosien 1992–94 aikana Pohjois-Koreassa julkaistiin 300 runoa ja 400 laulua, jotka ylistävät "Rakastettua johtajaa"[7].
Monien arabimaailman itsevaltiaiden johtajien ympärillä on edelleen olemassa henkilökultteja. Libyan pitkäaikaisella johtajalla Muammar Gaddafilla ei ole maassaan mitään virallista asemaa tai virkaa, mutta häntä nimitetään muun muassa "Vallankumouksen oppaaksi" ja "veljelliseksi johtajaksi". Gaddafin Vihreä kirja on maan poliittisen elämän keskeisin teos. Kuuban vanhenevan johtajan Fidel Castron henkilökultti on yhä voimissaan. Myös Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä syntyneissä uusissa itsenäisissä valtioissa on joissakin autoritäärinen hallinto ja henkilökultteja. Turkmenistanin presidentti Saparmurat Nijazov on julistanut itsensä kaikkien turkmeenien johtajaksi (Türkmenbaşy). Henkilökulttiin liittyy tunnus "Halk! Watan! Türkmenbashy!", "Kansa, isänmaa, johtaja!" - vrt. Kolmannen valtakunnan "Ein Volk, ein Reich, ein Führer" ("Kansa, valtakunta, johtaja"). Parlamentti julisti 29. joulukuuta 1999 hänet elinikäiseksi presidentiksi. Presidentin mukaan on nimetty kaupunkeja ja lentokenttiä, ja häntä esittäviä patsaita löytyy jopa keskeltä Karakumin autiomaata. Nijazovin 65. syntymäpäivänä Turkmenistanin keskuspankki julkaisi hänen sukupuullaan kuvitetun kolikkosarjan ja 66. syntymäpäivänä 2006 oli vuorossa hänen kuutta kirjaansa esittävä kuuden kulta- ja hopeakolikon sarja, joiden kääntöpuolella on presidentin sinetti.[8] Myös Euroopan viimeisenä diktatuurina pidetty Aleksandr Lukašenkon hallinto Valko-Venäjällä on kehittänyt oman johtajakulttinsa. Lukašenko korostaa olevansa "kansanmies" ja häntä kutsutaan baćkaksi eli "isäksi" tai "päälliköksi".
[muokkaa] Henkilökultit Suomessa
Suomessa ei ole syntynyt varsinaista henkilökulttia samassa mittakaavassa kuin totalitaristisissa maissa. Urho Kekkonen onnistui pitkän presidenttikautensa aikana luomaan suhteistaan Neuvostoliittoon poliittisen vallan välineen, jolla hän esti hallitusten kaatoyritykset samoin kuin henkilökohtaisen syrjäyttämisensäkin. Kekkosen myöhäiskaudessa perässähiihtäjineen ja presidentin heikkenevän terveydentilan salailuineen on havaittavissa piirteitä, joita voidaan pitää henkilökultin jonkinlaisena esiasteena. [9].
Toinen suomalainen, jolle on ajoittain osoitettu lähes henkilökulttimaisia piirteitä on Carl Gustaf Emil Mannerheim. Hän sai 75-vuotispäivänään ainutkertaisen Suomen Marsalkan arvonimen ja samalla nimettiin Helsingin pääkatu Heikinkatu + Turuntie Mannerheimintieksi. Lisäksi lukuisissa muissa suomalaisissa kaupungeissa on Mannerheiminkatuja ja -teitä. Viime vuosina keskustelua on herättänyt Aimo Tukiaisen veistämän Mannerheimin ratsastajapatsaan ongelmallinen sijainti viereen nousseen nykytaiteen museo Kiasman kanssa. Viimeisin suosionosoitus Mannerheimia kohtaan tuli vuonna 2004, kun hänet valittiin Yleisradion järjestämässä äänestyksessä kaikkien aikojen suurimmaksi suomalaiseksi, vaikkakin suomalaisista vain viideskymmenesosan äänillä.
[muokkaa] Lähteet
[muokkaa] Yleiset lähteet
- Richard Overy (2005): The Dictators - Hitler's Germany, Stalin's Russia. Penguin Books. ISBN 9-780140-281491.
- Heikki Kirkinen, toim. (2004): Venäjän historia. Otava. ISBN 951-1-15799-X.
[muokkaa] Viitteet
- ^ Nikita S. Khrushchev: The Secret Speech - On the Cult of Personality, 1956
- ^ William Henry Chamberlin - Soviet Russia: A Living Record and a History
- ^ Stuart R. Schram Asian Survey, Vol. 7, No. 6 (Jun., 1967), Mao Tse-Tung as a Charismatic Leader
- ^ Cult of Mao
- ^ The Mao Cult
- ^ Cult of Ideology
- ^ Personality Cult in North Korea
- ^ Suuret suomalaiset - Urho Kekkonen
- ^ Turkmen Coins Honor Niyazov's Writings
