Hjalmar Siilasvuo
Wikipedia
Hjalmar Fridolf Siilasvuo (vuoteen 1936 saakka Strömberg) (1892, Helsinki – 11. tammikuuta 1947, Liminka) oli suomalainen jääkärikenraaliluutnantti ja Mannerheim-ristin ritari, joka tunnetaan erityisesti Suomussalmen taisteluiden johtajana. Siilasvuo taisteli kaikkiaan viidessä sodassa.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Perhe
Siilasvuo syntyi suomenruotsalaiseen perheeseen, hänen vanhempansa olivat kansakoulunopettaja Frans Strömberg ja Hulda Röman. Vuonna 1920 hän meni naimisiin farmaseutti Salli Kolsin kanssa ja heille syntyi kolme lasta: Pehr Hjalmar Ensio vuonna 1922, Rolf Torsten Erland 1923 ja Irja Rakel 1926.
Jatkosotaan osallistunut esikoinen Ensio jäi niin ikään sotilasuralle ja hänestä tuli aikanaan maineikas YK-joukkojen kenraali. Myös Rolf osallistui isänsä johtamien joukkojen mukana Tornion maihinnousuun ja Lapin sotaan, mutta sodan jälkeen hänestä tuli Limingan kansanopiston rehtori.
[muokkaa] Jääkäri Strömberg
Nuori ylioppilas Strömberg keskeytti lakitieteen opintonsa 1915 ja matkusti salaa muiden vapaaehtoisten lailla Saksaan saamaan sotilasopetusta. Hän saapui Lockstedtin leirille heti ensimmäisten perässä, 15. maaliskuuta 1915. Hän osallistui Pfadfinder-kurssille ja otti osaa jääkäripataljoona 27:n mukana Misse-joen, Riianlahden ja Aa-joen taisteluihin. Saksan itärintamalla hän saavutti Gruppenführerin eli ryhmänjohtajan arvon.
Hän palasi jääkäreiden pääjoukon mukana Arcturus-laivalla vuoden 1918 helmikuussa. Strömberg ehti johtamaan valkoista Uudenmaan rykmentin komppaniaa ja myöhemmin pataljoonaa meneillään olleessa sisällissodassa. Suomen armeijassa kapteenin arvoinen Strömberg osallistui muun muassa Viipurin ja Tampereen valtauksiin.
[muokkaa] Sotien välillä
Sodan jälkeen Strömberg jäi pataljoonan komentajaksi Uudenmaan rykmenttiin. Tänä aikana Strömberg suoritti myös Sotakorkeakoulun Yleisen osasto 1:n ja sai ylennyksen everstiluutnantiksi. Vuonna 1927 tuli käsky Kaarlo Heinosen johtaman puolustusministeriön tehtäviin, mm. sota-asiainosaston päälliköksi.
Istuminen pöydän takana ei kuitenkaan kiinnostanut toimeliasta koulutuksesta ja johtamisesta kiinnostunutta upseeria. Seuraavana vuonna hän saikin siirron Karjalan Kannakselle Polkupyöräpataljoona 1:n komentajaksi. Strömberg hioi kurittomasta joukosta eliittipataljoonan ja vaikutti edistävästi myös upseerikerhon rakentamiseen Terijoen kylään. Samainen kerho palveli talvisodan aikana Otto-Ville Kuusisen Terijoen nukkehallituksen tilana.
Vuonna 1933 Strömberg ylennettiin everstiksi ja hänet määrättiin johtamaan Savon jääkärirykmenttiä. Seuraavana vuonna hän sai siirron Ouluun Pohjois-Pohjanmaan sotilasläänin komentajaksi. Vuonna 1936 hän vaihtoi nimensä Strömbergistä Siilasvuoksi.
[muokkaa] Talvisota, Suomussalmen ja Kuhmon taistelut
Talvisodan syttyessä hyökkäyksen odotettiin tulevan Etelä-Suomessa. Hyökkäys kuitenkin jakaantui pitkin rajaa, ja Oulua kohti tähtäävä Neuvostoliiton 163. divisioona valtasi pian Suomussalmen. Oululaisista ja muista pohjoispohjanmaalaisista koottu 9. divisoona jaettiin Oulussa kahteen osaan ja Siilasvuon johtama Prikaati Siilasvuo lähetettiin lyömään vihollinen takaisin. Tilanne vaikutti kovastikin epätasaiselta, mutta Siilasvuon joukot olivat tuhonneet tai ajaneet pakosalle 163. divisioonan joukot joulukuun loppuun mennessä ennen kuin suomalaisten 9. divisioona oli edes ehtinyt täydentyä.
Puna-armeija lähetti 163. divisioonan tueksi pitkin Raatteen tietä pääosan, kaksi rykmenttiä 44. ukrainalaisesta divisoonasta, perinteikkäältä nimeltään "Sininen divisioona". Suomalaisten 11. joulukuuta 1939 alkanut vastahyökkäys Suomussalmen kirkonkylälle katkaisi Raatteen tien kylän itäpuolella, Kuomasjoella, ja esti näin avun tulon. Samalla se katkaisi 163. divisioonan lyhimmän perääntymistien. Kun taistelu kirkonkylän seudusta oli päättynyt 163. divisioonan vetäytymiseen pitkin Kiantajärven jäätä Juntusrantaan, Siilasvuon joukot keskitettiin Raatteen tielle. 44. divisioonan yhteydet itään katkaistiin, ja kovassa pakkaessa 4. – 7. tammikuuta 1940 käydyssä ratkaisutaistelussa ukrainalaisdivisoonan Raatteessa olleet joukot tuhottiin.
Suomussalmen taistelut antoivat toivoa ja uskoa, ettei Suomen kohtaloa ole vielä ollenkaan ratkaistu. Lisäksi sotasaaliiksi jäi suuri määrä kipeästi kaivattuja aseita, tarvikkeita ja varusteita. Samoin paikalle tullut ulkomaisista kirjeenvaihtajista koostunut reportterijoukko teki tapahtuneesta myytin, niin sanotun Raatteen tien ihmeen ja Siilasvuosta Suomussalmen sankarin.
Heti talvisodan alkaessa oli Kuhmoon hyökännyt 54. neuvostoliittolaisdivisioona, joka oli koottu paljolti vienankarjalaisista. Sen tavoitteenan oli ensin Kuhmo, sitten Sotkamo ja edelleen Kajaani ja Oulu, joka oli myös Suomussalmelle hyökänneiden divisioonien tavoitteena. Divisioonan hyökkäys pysäytettiin Kuhmon kirkonkylän eteläpuolelle, Jyrkänkoskelle. Suomussalmen taistelujen ratkettua Siilasvuo sai seuraavaksi tehtäväkseen lyödä myös tämän divisioonan. Siilasvuon 9. divisioona saikin saarrettua vihollisen, ja paloiteltua sen joukot useaan mottiin. 54. divisioonalla oli kuitenkin ollut aikaa ja kykyä kaivautua maahan, ja se puolustautui hyvin sitkeästi, eikä kaikkia motteja kyetty laukaisemaan. Puna-armeija yritti myös päästä saarretun divisioonan avuksi. Helmikuussa Dolinin hiihtoprikaati pyrki apuun metsien kautta, mutta metsiin se myös tuhottiin. Neuvostoliitosta tulevan tien suunnasta apuun pyrkivät vahvat joukot, muun muassa 44. divisioonan kolmas rykmentti. Täällä puna-armeija pystyi myös käyttämään ylivoimaista tykistöään, jonka merkitys jäi muuten Kainuun talvisodassa suhteellisen vähäiseksi. Suomalaiset torjuivat nämä hyökkäykset Löytövaarassa ja Kilpelänkankaalla, jossa tykistötulen jäljet näkyvät maastossa vielä vuonna 2006. Taistelut Kuhmossa jatkuivat Moskovan rauhaan saakka, joskin Siilasvuon mukaan taistelu olisi ratkaistu voitoksi, jos rauhaa olisi viivytetty parilla päivällä.
[muokkaa] Jatkosota
Siilavuo ylennettiin kenraalimajuriksi 8. huhtikuuta 1940. Välirauhan aikana Hjalmar Siilasvuo kirjoitti kirjan Suomussalmen taistelut kokemuksistaan talvisodassa.
Kesällä 1941 jatkosodan syttyessä hän oli kenraali Nikolaus von Falkenhorstin johtamien saksalaisten esikunnalle alistetun III armeijakunnan (III AK) komentaja. Vihollisuuksien alettua III armeijakunta eteni Vienan Karjalaan, jossa vihollisia oli aluksi vain vähän. Saksalaiset tavoittelivat Muurmannin rataa ja Vienanmeren rantaa, mutta eteneminen ei oikein sujunut muun muassa puuttuvan tieverkoston ja vihollisen vahvistumisen takia. Falkenhorstin kehotuksesta Siilasvuo painosti joukkojaan etenemään Sohjananjoelle ja tappioita alkoi kertyä. Eversti Jussi Turtolan Ryhmä J, jalkaväkirykmentti 53 (JR53) jäi Kiestingissä mottiin. Vaikka suomalaiset pääsivät aikanaan murtautumaan motista, eversti Turtola kaatui yhdessä satojen miestensä kanssa näissä taisteluissa.
Tappioiden kasvaessa ja taistelumoraalin laskiessa joukot alkoivat kutsua johtajaansa "Jalmari Veriseksi" ja epäilivät tilanteita pitkittävän Siilasvuon uhraavan suomalaisia miellyttääkseen saksalaisia. Ryhmä J, joka oli jo nimitetty Divisioona J:ksi sen kasvettua, oli harvennut alkuperäisestä 2800 miehestä 800:aan. Marraskuun puolivälissä 1941 Siilasvuo omavaltaisesti ja enempiä selittelemättä keskeytti hyökkäämisen. Jo aiemmin huonontuneet välit saksalaisten kanssa puhkesivat molemminpuoliseen syyttelyyn. Tapahtumista masentunut 6. divisioonan komentaja eversti Verner Viikla jopa tappoi itsensä.
Seuraavan vuoden kesällä, 3. heinäkuuta 1942 hänet ylennettiin kenraaliluutnantiksi, mutta vuoden lopulla häneltä poistettiin rintamakomentajuus. Hän toimi sotakoulujen ylitarkastajana Helsingissä aina helmikuuhun 1944 saakka. Vaikka komennus vaati pätevyyttä, ei Siilasvuo ollut tyytyväinen pöytätyöhön.
Kevättalvella 1944 Siilasvuo palasi rintamalle, tällä kertaa Karjalankannakselle, takaisin välillä hajotetun ja uudelleenkootun III armeijakunnan komentajaksi. Armeijakunnan muodostivat 15. divisioona ja 19. prikaati, ja sillä oli rintamavastuu Itä-Kannaksesta, eli rintaman Laatokkaan päättyvästä osasta. 9. kesäkuuta 1944 käynnistyneen Neuvostoliiton suurhyökkäyksen Siilasvuo joukkoineen sai vaikeuksien jälkeen taltutettua omalla kaistallaan heinäkuun puolivälin jälkeen. Rintamatilanne vakiintui, aselepo astui voimaan 4. syyskuuta 1944 ja osapuolet tekivät 18. syyskuuta 1944 Moskovassa sopimuksen välirauhasta. Sota Neuvostoliittoa vastaan oli ohi.
[muokkaa] Lapin sota
Neuvostoliiton kanssa solmitun välirauhansopimuksen ehtojen täyttämiseksi suomalaisten tuli ajaa saksalaisten joukot rajojensa sisältä. Tasavallan presidentti C.G.E. Mannerheim, joka pelkäsi uutta venäläisten väliintuloa, valitsi Lapin tuntevan Siilasvuon Pohjois-Suomessa olevien saksalaisten karkottajaksi. Mannerheim oletti hänen toimivan nopeammin kuin monien muiden, joko saksalaisystävällisten tai vihamielisyyksiä entisten asevejien kanssa välttelevien kenraaleiden.
Hyökkäyssuunta oli etelästä pohjoiseen ja Siilasvuo asetti päämajansa Ouluun. Sodan alku sujui rauhallisesti. Suomalaisten ja saksalaisten välillä tuntui olevan herrasmiessopimus: saksalaiset vetäytyivät rauhallisesti kohti pohjoista, jos heitä ei liiemmin häiritty. Jopa valetaisteluita käytiin alkuun tätä silmällä pitäen, kunnes Neuvostoliitto painosti Suomea tehostamaan operaatiota. Mannerheim kiiruhti Siilasvuota, jolla oli työn alla maihinnousu Kemiin iskeäkseen saksalaisia selustaan. Suunnitelma näytti paljastuneen, joten päämaja kielsi operaation kokonaan, mutta Siilasvuo piti ajatuksesta kiinni siirtäen maihinnousua päivällä ja vaihtamalla kohteeksi Tornion. Mannerheimille hän ei tästä kertonut, lupasi vain hyvien uutisten seuraavan pian.
Operaatio oli hyvin uhkarohkea, sää oli huono ja meri myrskyisä eikä joukkoja kuljettaneilla aseistautumattomilla kauppalaivoilla ollut mukana suojaavia aluksia. Kaikesta huolimatta 1. lokakuuta 1944 Tornion maihinnousu oli totta ja maihinnousu onnistunut, joskin osa taktisista tavoitteista jäi saavuttamatta. Neuvostoliitto oli näkyvään toimintaan kuitenkin tyytyväinen ja uhka sen mukaantulosta väistyi kauemmaksi. Saksalaiset puolestaan pitivät tekoa petturimaisena herrasmiessopimuksen rikkomisena. Lapin sota kaikkine tuhoineen käynnistyi ja entiset liittolaiset taistelivat kovemmin toisiaan vastaan.
Pari viikkoa tämän jälkeen, ehkä sodan alun vitkastelun vuoksi, ehkä Tornion maihinnousussa osoitetun omavaltaisuuden tähden Mannerheim asetti Siilasvuolle esimieheksi kenraaliluutnantti Harald Öhquistin. Siilasvuo, joka piti tätä alennuksena ja luottamuspulan osoituksena raivostui, tekeytyi jopa sairaaksi ja pyysi eroa. Hän sai kuin saikin jatkaa Lapin ryhmän komentajana. 21. joulukuuta Siilasvuo palkittiin toiminnastaan kolmessa sodassa toisen luokan Mannerheim-ristillä.
Loppuvuodesta 1944 kokeneita joukkoja kotiutettiin rauhansopimusten ehtojen mukaisesti. Siilasvuo sai viimeisiä Lapissa käytäviä taisteluita varten komentoonsa nuorista asevelvollisista kootun 1. divisioonan. Sodan loppuvaihetta kutsutaankin tämän vuoksi Lasten ristiretkeksi ja keskiaikaisen esikuvansa lailla tämäkin retki oli surullinen. Divisioona kärsi kovia tappioita muun muassa vetäytyvien saksalaisten kylvämien miinojen vuoksi.
[muokkaa] Sodan jälkeen
Hjalmar Siilasvuo pysyi Ouluun sijoitetun 1. divisioonan komentajana ja osallistui kunnallispolitiikkaankin. Hän joutui myös todistamaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä muun muassa saksalaisten ja suomalaisten joukkojen yhteisistä operaatioista ja toiminnasta. Hän ehti myös kirjoittaa toisenkin kirjan talvisodan kokemuksistaan, Kuhmo talvisodassa.
Hjalmar Siilasvuo kuoli kotonaan Limingassa 11. tammikuuta 1947 vain 54 vuoden iässä.
Siilasvuo tunnettiin äkkipikaisena joskin seurallisena sotilaana. Hän ei juurikaan arvostanut virkasotilaana olemista ja toimistossa istuskelua, vaan sotilasurassa parasta Siilasvuon mielestä oli kouluttaminen ja joukkojen johtaminen. Tässä hän olikin hyvä, ajoittain loistava kyetessään juuri impulsiivisuutensa vuoksi tekemään nopeita ratkaisuja toinen toistaan seuraavissa hyvinkin hankalissa tilanteissa.
Alaisilleen hän antoi liikkumavaraa varsinkin asioiden sujuessa eikä kyllä muutenkaan seurustellut näiden kanssa, vaikka muuten piti hyvästä ja hauskasta seurasta. Esimiehiään hän osasi hermostuttaa monella tavalla, muun muassa raivostumalla ja puhumalla suoraan. Lisäksi hälyttävistä tilanteista rintamalla Siilasvuo saattoi lähetellä viestejä päämajaankin samaan tyyliin kuin tavallisesti huolestunutta vaimoa lepytellessään.
[muokkaa] Katso myös:
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Siilasvuosta kertova lyhennelmä Robert Brantbergin kirjasta Sotakenraalit
- Talvisodan monumentti: Suomussalmen taisteluista
- Veteraanien perintö: Lapin sodasta
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Brantberg, Robert (1998): Sotakenraalit. Kustannusosakeyhtiö Revontuli. ISBN 952-5170-04-7.
[muokkaa] Lähteet
- Lauerma, Matti (1984): Jääkäreiden tie. WSOY. ISBN 951-0-12588-1.
- Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.) (1979): Talvisodan historia. WSOY. ISBN 951-0-08145-0.
- Sotatieteen laitoksen sotahistorian toimisto (toim.) (1988): Jatkosodan historia. WSOY. ISBN 951-0-15326-5.
- Järventaus, Jorma (toim.) (1983): Suomi Sodassa. Oy Valitut Palat. ISBN 951-9078-94-0.
- Brantberg, Robert (1998): Sotakenraalit. Kustannusosakeyhtiö Revontuli. ISBN 952-5170-04-7.
