Myrkkykaktus
Wikipedia
| Myrkkykaktus | ||||||||||||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
 Useita myrkkykaktuksia |
||||||||||||||||||
| Tieteellinen luokittelu | ||||||||||||||||||
|
Myrkkykaktus (Lophophora williamsii, esp. peyote) eli meskaliinikaktus on kaktuskasveihin (Cactaceae) kuuluva kasvi. Sen nahuatlinkielinen nimi, peyotl, tarkoittaa kaktusta.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Esiintyminen
Myrkkykaktuksia kasvaa Etelä-Amerikan aavikkoalueilla, etenkin Meksikossa.
[muokkaa] Tuntomerkit
Myrkkykaktukset ovat pieniä, pyöreitä, säteittäissymmetrisiä kaktuksia. Niiden väri on vihreä. Piikit ovat erikoistuneet pieniksi ja pallomaisiksi tai karvamaisiksi. Kukan väri on valkoinen, kellertävä tai punainen. Kaktukset vaativat yli kymmenen vuotta kukkiakseen.
[muokkaa] Historiaa
Meksikon intiaanit tunsivat myrkkykaktukset viimeistään 300 eaa. Heidän parissaan oli myrkkykaktusseremonioita, joissa myrkkykaktus liitettiin ennustamiseen, parantamiseen ja peleihin. Koska myrkkykaktus kasvaa vaikeissa olosuhteissa, sen keräämiseen liittyi pyhiinvaellusta. Meksikossa myrkkykaktusseremonioita harjoittavat huichol-, cora-, yaqui- ja tarahumariheimot. Noissa seremonioissa myrkkykaktus liittyy ennustamiseen, parantamiseen ja tiettyihin peleihin. Huicholit keräävät myrkkykaktukset sadekauden lopulla syksyllä, ja koska heimo asuu kaukana myrkkykaktuksen kasvupaikoista muodostuu metsästyksestä eräänlainen pyhiinvaellustapahtuma. Metsästys sisältää erilaisia rituaaleja, kuten ripittäytymisen seksuaalielämän suhteen sekä myrkkykaktustansseja.
Inkvisitio julisti myrkkykaktuksen käytön laittomaksi vuonna 1620, ja vuonna 1760 inkvisitio rinnasti sen kannibalismin harjoittamiseen.
1800-luvun lopulla myrkkykaktus levittäytyi Yhdysvaltoihin, jossa useat intiaaniheimot alkoivat käyttämään sitä pyhänä huumeena seremonioissaan. Pian yli 50 pohjoisamerikkalaista heimoa käytti myrkkykaktusta, Native American Church perustettiin vuonna 1918 myrkkykaktuksen laillisuuden turvaamiseksi. Myrkkykaktus ja meskaliini kuitenkin julistettiin laittomiksi Yhdysvalloissa vuonna 1968.
Nykyaikaisen psykofarmakologian lisäksi mainittu Louis Lewin sai peyoten käsiinsä 1800-luvun lopulla. Vuonna 1896 eristi Arthur Heffler psykoaktiivisen aineen jonka hän nimesi meskaliiniksi meskaleo-intiaanien mukaan. Vuonna 1927 julkaisi tri Kurt Bringer massiivisen tutkielman myrkkykaktuksesta, Der Meskalinrausch.
[muokkaa] Myrkkykaktus päihteenä
Myrkkykaktuksen |alkaloideista on noin puolet meskaliinia; muita ovat mm. pellotiini, anhaloniidi ja lofoforniini (jälkimmäinen on myrkkyä). Aito meskaliinisulfa sulaa 35-36 °C:ssa ja on valkoista, annos 200-600 mg. Raaka meskaliini on ruskeaa, annos 0,7-1,7 g. Itse kaktusta nautitaan tuoreena (50-200 g), keitettynä, tai sitä poltetaan.
Kaktus maistuu pahalle, mutta intiaanien mukaan maistat sinä itseäsi, ja mitä puhtaammaksi tulet sitä makeammalta peyote maistuu. Yleensä paastoaminen ja muunlainen puhdistautuminen poistaa sivuoireet. Intiaanit pitävät "Isä Peyotea" voimallisena lääkkeenä: myrkkykaktuksen onkin todettu toimivan antibioottina useita bakteereita vastaan. Myrkkykaktus nostaa verenpainetta ja lämpöä, ja aivojen hapenottokyky hidastuu - josta Aldous Huxleyn mukaan seuraa nautinnollinen antautumisen tunne. Myrkkykaktus tuottaa hallusinaatioita, muodonmuutoksia, ajan laajentumia, läpinäkyväisyyttä. Holtittomasti käytettynä henkilö saattaa hyvinkin "seota". Alkoholia kannattaa myrkkykaktuksen yhteydessä välttää (vaikka meskaliinin voi huuhtoa alas kerma-rommi-jää-sekoituksella, kuten Richard Farima romaanissaan Been down so long it feels like up to me).
Carlos Castanedan kirjoissa myrkkykaktuksien käyttö yhdistetään tärkeäksi osaksi yaqui -intiaanejen shamanismia.
