Saksankielinen kirjallisuus
Wikipedia
Saksankielinen kirjallisuus käsittää kaiken saksan kielellä julkaistun kirjallisuuden. Koska saksaa puhutaan usean valtion alueella, voidaan saksankielinen kirjallisuus edelleen jakaa kansallisiin kirjallisuusperinteisiin, merkittävimpinä Saksan kirjallisuus, Itävallan kirjallisuus ja Sveitsin kirjallisuus. Historiallisista syistä saksankieliseen kirjallisuuteen usein viitataan myös käsitteellä saksan kirjallisuus.
1902 Theodor Mommsen (DE)
1908 Rudolf Eucken (DE)
1910 Paul Heyse (DE)
1912 Gerhart Hauptmann (DE)
1919 Carl Spitteler (CH)
1929 Thomas Mann (DE)
1946 Hermann Hesse (CH/DE)
1966 Nelly Sachs (DE)
1972 Heinrich Böll (DE)
1981 Elias Canetti (UK)
1999 Günter Grass (DE)
2004 Elfriede Jelinek (AT)
[muokkaa] Varhaiskeskiaika
Kansanrunous ja muu aineisto kulki ja kehittyi varhaiskeskiajalla pääsääntöisesti suullisen perinteen varassa, sillä kirjoitustaito ja kirjallisuuden kieli, latina, oli kirkon ja luostarien hallussa, eikä maallinen elämä ollut kirkolle merkittävää dokumentoitavaksi. Eräs ensimmäisiä saksankielisiä tekstejä on sankaritarina Hildebrandslied[1], suomeksi Hildebrandin laulu.
[muokkaa] Sydänkeskiaika
Noin 1100-luvun puolessa välissä tapahtui kirjallisuudessa merkittävä muutos, kun painopiste kohdistui yksilöön ja yksilön kokemuksiin. Kirjallisuuden viihdyttävä luonne tuli entistä hyväksytymmäksi.
Tällä aikakaudella syntyivät useat eppiset, sankareita, rakkautta ja kuolemaa käsittelevät runoelmat ympäri Eurooppaa, joiden keskeisimmät edustajat saksankielisillä aluella olivat Erec, Iwein, Tristan ja Isolde, Parzival ja Niebelunginlaulu.
[muokkaa] Myöhäiskeskiaika
Johannes Gutenbergin kehittämä kirjanpainokone vaikutti merkittävästi kirjallisuuden kehittymiseen. Johannes von Teplin teos Der Ackermann aus Böhmen oli ensimmäisiä saksalaisen proosan edustajia.
[muokkaa] Humanismi
Uskonpuhdistuksen myötä lukutaito ja sen myötä kirjallisuus tuli saavutettavaksi yhä suuremmalle väestölle. Lutherin työ Raamatun kääntämiseksi saksaksi vaikutti merkittävästi saksan kirjakielen kehitykseen. Vanha Testamentti ilmestyi saksaksi vuonna 1522 ja Uusi Testamentti vuonna 1534.
Merkittäviä kirjailijoita olivat Hans Sachs (1494–1576), Jörg Wickram (noin 1505 – 1562) ja Johann Fischart (1546–1590).
[muokkaa] Barokki
Barokin ajan kirjallisuus oli teemallisesti ja rakenteellisesti monipuolista, ulottuen kansantarinoista lyriikkaan. Runsaasti kirjallisuus-, runous- ja kieliyhdistyksiä perustettiin. Ajan keskeisimmät kirjailijat olivat Hofmann von Hofmannswaldau ja Daniel Caspar von Lohenstein. Myös saksankielinen draama kehittyi barokin aikana, vaikka teatterikulttuurista merkittävä osa olikin jesuiittojen ylläpitämänä pääsääntöisesti latinankielistä.
[muokkaa] Valistus (n. 1720–1785)
Johann Christoph Gottsched (1700–1766) pyrki järjestelmällistämään ja normittamaan kirjallisuutta ja kirjoitti monia teoreettisia ja analyyttisia tekstejä ajan kirjallisuudesta.
Tärkeitä valistuksen ajan kirjailijoita olivat Christian Fürchtegott Gellert (1715–1769), jonka hengellisistä runoista useat sävellettiin virsiksi. Merkittävimpiä lyyrikoita olivat Johann Christian Günther (1695–1723) ja Barthold Heinrich Brockes (1680–1747).
Aikakauden huomattattavimpia teoksia lienevät Friedrich Gottlieb Klopstockin (1724–1803) eepos Der Messias, Christoph Martin Wielandin (1733–1813) Geschichte des Agathon (1766/67) ja Gotthold Ephraim Lessingin (1729–1781) Laokoon 1766 ha Nathan der Weise
[muokkaa] Sturm und Drang (n. 1767–1785)
Sturm und Drang, (suom. myrsky ja mylväys) oli ajanjakso, jona yksilön kokemukset ja tunteet korostuivat kirjallisuudessa. Aikakauden tunnetuin teos lienee Goethen Nuoren Wertherin kärsimykset.
[muokkaa] Weimarilainen klassismi (n. 1786–1805)
Weimarilaisen klassismin alkaminen kytketään usein Goethen Italian-matkaan vuonna 1786 ja päättyminen Friedrich Schillerin kuolemaan Weimarissa vuonna 1805. Yhteistyö Schillerin ja Goethen välillä oli erittäin hedelmällistä ja he lainasivat paljon teemoja klassisesta antiikista.
Aikakauden keskeisimpiä teoksia ovat Goethen teokset Iphigenie auf Tauris ja Faust. Schiller taas tuotti lyriikkaa, balladeja (kuten Die Bürgschaft ja Wallenstein) sekä teoreettista kirjallisuudentutkimusta.
Muita tämän ajan kirjailijoita olivat Karl Philipp Moritz (1757–1793), Friedrich Hölderlin (1770–1843), Jean Paul (1763–1825) ja Heinrich von Kleist (1777–1811). Moritzin omaelämäkerrallista romaania Anton Reiser pidetään ensimmäisenä saksankielisenä psykologisena romaanina.
[muokkaa] Romantiikka (n. 1799–1835)
Jenassa työskentelevät ja ystävystyneet kirjailijat August Wilhelm (1767–1845), Friedrich Schlegel (1772–1829)), Wilhelm Heinrich Wackenroder (1773–1798), Ludwig Tieck (1773–1853) ja Friedrich von Hardenberg (1772–1801) toivat useita uusia virtauksia kirjallisuuteen. He sekoittivat romaaneihinsa piirteitä runoista, balladeista ja saduista.
Myös Jacob ja Wilhelm Grimmin sadut kuuluvat tähän aikakauteen.
Muita keskeisiä kirjailijoita olivat E.T.A. Hoffmann (1776–1822), runoilija Joseph von Eichendorff (1788–1857) ja Heinrich Heine (1797–1856).
[muokkaa] Realismi (1848–1890)
Yhteiskunnallisia ongelmia rehellisesti ja kaunistelematta käsiteltiin keskeisesti ainakin sveitsiläisen
- Conrad Ferdinand Meyer (1825–1898)
- Das Amulett
- Theodor Stormin (1817–1888)
- Der Schimmelreiter
- Gottfried Keller (1819–1890)
- Der grüne Heinrich
- Züricher Novellen, novellikokoelma
- Die Leute von Seldwyla, novellikokoelma
- Theodor Fontane (1819–1898)
- Frau Jenny Treibel
- Effi Briest
- Marie von Ebner-Eschenbach (1830–1916)
- Ludwig Anzengruber (1839–1889)
- Peter Rosegger (1843–1918).
[muokkaa] Naturalismi (1880–1900)
Naturalismi pyrki realismin tavoin kuvaamaan arkitodellisuutta, mutta yhteiskunnallisten vääryyksien kuvaamisen sijaan naturalismi pyrki mahdollisimman todenmukaiseen kuvaukseen.
Gerhart Hauptmannin (1862–1946) naturalistinen näytelmä Webern sai laajaa kansainvälistä huomiota. Naturalismia voidaan katsoa edustaneen myös Frank Wedekindin (1864–1918) näytelmän Frühlings Erwachen.
[muokkaa] Vuosisadanvaihteesta vuoteen 1933
Ranskasta alkanut symbolistinen virtaus, etupäässä Stéphane Mallarmén, Charles Baudelairen ja Arthur Rimbaudin teoksissa vaikutti myös saksankielisellä alueella. Merkittävimmät saksalaisen symbolismin edustajat ovat Stefan George (1868–1933), Hugo von Hofmannsthal (1874–1929) ja Rainer Maria Rilke (1875–1926). Keskeisimmät kirjallisuuspaikkakunnat olivat Berliini ja Wien.
Taiteellisten suuntausten kehittyessä kohti modernia syntyi saksankielisellä kielialueella myös eeppisiä ja laajoja, kokeilevia romaaneja, joista merkittävimpinä Rainer Maria Rilke teoksellaan Die Aufzeichnungen des Malte Laurids Brigge (1910), Heinrich Mann (1871–1950), Thomas Mann (1875–1955), Hermann Broch (1886–1951), Robert Musil (1880–1942), Franz Kafka (1883–1924) ja Hermann Hesse (1877–1962).
Myös kansallisuusaate (Heimatkunst) näkyi kirjallisuudessa vuosina 1890-1910.
Ekspressionismia pidetään viimeisenä suurena kirjallisuusvirtauksena Saksassa. Alkusysäys ekspressionistiselle lyriikalle tuli Jakob van Hoddisin runosta Weltende[2] (suom. maailmanloppu) vuonna 1911. Muita keskeisiä ekspressionistejä olivat Gottfried Benn (1886–1956), Alfred Döblin (1878–1957), Albert Ehrenstein, Carl Einstein, Salomo Friedlaender, Walter Hasenclever, Georg Heym, Heinrich Eduard Jacob (1889–1967), Ludwig Rubiner, Else Lasker-Schüler (1869–1945), August Stramm, Ernst Toller (1893–1939), Georg Trakl (1887–1914) ja Alfred Wolfenstein.
Ekspressionismin jälkeen kirjallisuuteen palasi realistinen ote, jota kutsuttiin uusasiallisuudeksi (Neue Sachlichkeit). Teatterin alueella keskeisiä kirjailijoita olivat Ödön von Horvath (1901–1938), Bertolt Brecht (1898–1956) sekä ohjaaja Erwin Piscator. Romaanitaiteessa vaikuttivat Erich Kästner (1899–1974), Anna Seghers (1900–1983), Erich Maria Remarque, Arnold Zweig, Marieluise Fleißer, Irmgard Keun ja Gabriele Tergit. Suomessa tunnetuin tämän ajan tuote lienee Erich Maria Remarquen romaani Im Westen nichts Neues, Länsirintamalta ei mitään uutta.
[muokkaa] Kansallissosialismi
Kansalaissosialistien noustua valtaan 1933 kirjailijoiden ilmaisunvapautta rajoitettiin rajusti. Noin 1500 kirjailijaa pakeni maasta, ja monet tekivät itsemurhan (Stefan Zweig, Kurt Tucholsky). Eri puolille maailmaa muodostui saksalaisten kirjailijoiden yhteisöjä. Erityisesti Sveitsi oli tärkeä keskus saksankielisten näytelmäkirjailijoiden keskus. Monilla kirjailijoilla, kuten esimerkiksi Alfred Döblinilla, Heinrich Eduard Jacobilla ja Joseph Rothilla, oli kuitenkin vaikeuksia työskennellä tultuaan erotuiksi sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstään. Ulkomaillaan työtään jatkoivat Thomas ja Heinrich Mann, Bertolt Brecht, Anna Seghers, Franz Werfel ja Hermann Broch. Lontooseen emigroitunut Elias Canetti palkittiin myöhemmin Iso-Britannian kansalaisena työstään jopa Nobel-palkinnolla.
Monet maahan jääneet kirjailijat vaiennettiin tai jopa tapettiin, kuten Jakob van Hoddis ja Carl von Ossietzky. Jotkin kirjailijat taas olivat kansalaissosialistien suosiossa, ja jäivät maahan. Näitä olivat esimerkiksi Gottfried Benn, Ernst Jünger, Erich Kästner, Gerhart Hauptmann, Heimito von Doderer ja Wolfgang Koeppen.
[muokkaa] Toisen maailmansodan jälkeinen kirjallisuus
Toisen maailmansodan jälkeistä tilannetta on usein kuvattu kirjalliseseksi nollapisteeksi. Keskeisiksi kirjallisiksi yhteisöiksi muodostuivat Wienin ryhmä ja ryhmä 47, jotka vahvasti määrittelivät sodanjälkeisen kirjallisuuden tilaa.
Mit dem Entstehen neuer deutscher Staaten entstanden unterschiedliche Bedingungen für die Literatur. Im Folgenden werden die deutsche Literatur der BRD, der DDR, Österreichs und der Schweiz getrennt dargestellt, die Unterschiede sollten aber nicht überbewertet werden: Immerhin handelt es sich um eine gemeinsame Sprache und, mit Ausnahme der DDR, um einen gemeinsamen Markt.
[muokkaa] Saksan liittotasavalta
Välittömästi sodan päätyttyä alkoi ilmestyä runsaasti sotaa ja kotiinpaluuta käsitteleviä teoksia. Pienoisromaanit ja novellit olivat suosittuja. Keskeisiä kirjailijoita olivat Heinrich Böll (1917–1985), Wolfgang Koeppen (1906–1996), Siegfried Lenz, Christine Brückner (1921-1996) ja Martin Walser (synt. 1927) behandeln dies. Günter Grass (* 1927) kirjoitti Peltirummun, joka käsitteli lähihistorian traumoja yksilön kautta ja joka usein mainitaan 1900-luvun jälkipuoliskon keskeisempänä eurooppalaisena teoksena.
Vietnamin sodan ja muun poliittisen liikehdinnän myötä poliittiset teemat nousivat vahvasti myös kirjallisuuteen. Syntyi runsaasti poliittista lyriikkaa ja draamaa.
[muokkaa] Saksan demokraattinen tasavalta
Saksan demokraattinen tasavalta, DDR, määritteli itsensä kirjallisuusyhteiskunnaksi (saks. Literaturgesellschaft). Käsitteen on luonut kirjailija ja kulttuuriministeri Johannes R. Becher), joka vastusti kovasti korkeakulttuurin marginalisoitumista vain rajoittuneen kansanosan nautittavaksi. Kuitenkin tämä ajatus tuhoutui valtion pyrkiessä käyttämään kirjallisuutta propagandan välineenä ja valtion harjoittama sensuuri oli voimakasta.
Tunnettuja kirjailijoita olivat Hermann Kant (* 1926) , Johannes Bobrowski (1917–1965) verfasste die wichtigste Prosa seiner Zeit. Monet kirjailijat joutuivatkin jättämään maansa, esimerkiksi Wolf Biermann (* 1936), Sarah Kirsch (* 1935) ja Uwe Johnson (1934-1984).
Muita keskeisiä kirjailijoita olivat muun muassa Christa Wolf (* 1929), Heiner Müller (1929–1995), Irmtraud Morgner (1933–1990), Stephan Hermlin (1915–1997), Stefan Heym (1913–2001), Jurek Becker (1937–1997).
[muokkaa] Itävallan kirjallisuus
Toisen maailmansodan jälkeen keskeisessä asemassa oli Wienin ryhmä, keskushenkilöinään Gerhard Rühm (*1930) ja H. C. Artmann (1921–2000). Myös Albert Paris Gütersloh (1887–1973), Heimito von Doderer (1896–1966), Ernst Jandl (1925–2000), Franzobel (*1967), Friederike Mayröcker (*1924) ja Christine Lavant (1915–1973) ovat itävaltalaisen kirjallisuuden tärkeitä nimiä.
Kirjallisuus nousi erityiseen kukoistukseen Itävallassa 1960- ja 70-luvuilla Peter Handken (*1942), Ingeborg Bachmannin (1926–1973) ja Thomas Bernhardin (1931–1989) myötä. Tämän hetken keskeisimpiä nimiä ovat ainakin Norbert Gstrein, Elfriede Jelinek (*1946), O. P. Zier, Sabine Gruber ja Ruth Aspöck. Näytelmäkirjailijoista voidaan mainita mm. Christoph Ransmayr (*1954) ja Werner Schwab (1958–1994).
[muokkaa] Sveitsin kirjallisuus
Merkittävimmät sveitsiläiset kirjailijat ovat Max Frisch (1911–1991) ja Friedrich Dürrenmatt (1921–1990), mutta myös Adolf Muschg (*1934), Peter Bichsel (*1935) ja Urs Widmer (*1938).
[muokkaa] Saksan nykykirjallisuus
Keskeisiä nykykirjallisuuden hahmoja ovat mm. Oswald Wiener, Hans Wollschläger, Christoph Ransmayr, Walter Moers ja Marlene Streeruwitz. Tunnetuin saksalainen scifi-kirjailija on Andreas Eschbach ja Peter Schmidt on tunnettu rikosromaaneistaan. Tunnetuimpia populäärikirjailijoita ovat mm. Christian Kracht, Benjamin von Stuckrad-Barre ja Rainald Goetz. Merkittäviä nykylyyrikoita ovat mm. Marcel Beyer, Durs Grünbein, Uwe Kolbe sekä Thomas Kling (1957-2005).
Myös Saksassa asuvien siirtolaisten tuottama kirjallisuus on kasvamassa. Tunnetuimpia nimiä lienevät esimerkiksi Feridun Zaimoglu, Wladimir Kaminer ja Rafik Schami.
[muokkaa] Kirjallisuus
- Gunter E. Grimm und Frank Rainer Max (Hg.): Leben und Werk deutschsprachiger Autoren vom Mittelalter bis zur Gegenwart. Reclam 1993. ISBN 3-15-010388-6
- Martini, Fritz: Deutsche Literaturgeschichte. Von den Anfängen bis zur Gegenwart. 19., neu bearbeitete Auflage. Stuttgart: Kröner 1991. ISBN 3-520-19619-0
- Horst Dieter Schlosser: dtv-Atlas Deutsche Literatur. dtv 2002. ISBN 3-423-03219-7
- Žmegač, Viktor: Kleine Geschichte der deutschen Literatur. Von den Anfängen bis zur Gegenwart. Wiesbaden: Marix 2004. ISBN 3-937715-24-X
