Sinfonia
Wikipedia
Sinfonia nykymerkityksessään on laaja orkesterisävellys. Sinfonia-termiä käytettiin barokkikautena mistä tahansa soittimille sävelletystä musiikista, mutta nykyinen sinfonia sai alkunsa 1700-luvun alussa. Sinfonia on ollut yksi merkittävimpiä taidemusiikin sävellysmuotoja wieniläisklassismin ajoista alkaen. Tämän takia monien barokin jälkeen tulleiden huippusäveltäjien pääteokset ovatkin juuri sinfonioita (poikkeuksina lähinnä Chopin ja Wagner).
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sinfonian synty
Johann Sebastian Bachiin saakka sinfonia-nimitystä käytettiin lyhyistä soitinkappaleista, joilla ei ollut erityisiä tuntomerkkejä. (Sinfonioita olivat esimerkiksi vuoden 1600 tienoilla vanhemmat orkesterisonaatit.) Aluksi sinfoniassa oli kolme osaa (nopea – hidas – nopea), mutta 1700-luvun puoliväliin mennessä neliosainen muoto (nopea – hidas – menuetti – nopea) tuli vallitsevaksi (1800-luvun alkaessa menuetti korvattiin muulla lyhyellä osalla, usein scherzolla). Sinfonian kehitykseen 1700-luvulla osallistuivat monet rokokooajan säveltäjät kuten italialaiset Sammartini ja Boccherini, J. S. Bachin pojat Philipp Emanuel ja Johann Christian, Mannheimin koulukunta kärjessään Johann Stamitz, wieniläiset Wagenseil ja Monn, sekä lopuksi Haydn ja Mozart. Esiklassinen sinfonia sai yhä enemmän laveutta ja sisältöä. Sonaattimuoto, josta tuli pakollinen ensimmäinen osa, kasvoi täyteen merkitykseensä, ja samalla koko sävellystyyli muuttui ilmeikkäämmäksi.
[muokkaa] Sinfonia klassismin kaudella
Wieniläisklassinen sinfonia kasvoi kukoistukseensa Haydnin ja Mozartin myöhäistuotannossa. Erityisesti on mainittava Haydnin 12 lontoolaista sinfoniaa sekä Mozartin kuuluisa 25. sinfonia ja myöhäissinfoniat (numerot 35–36 ja 38–41). Viimeisenä elinvuotenaan säveltämässään Jupiter-sinfoniassa (numero 41) Mozart oli jo viemässä sinfoniaa vahvasti uusille urille. Haydn ja Mozart pysyttelivät kuitenkin varsin tiukasti klassisen sinfonian teokselle tyypillisessä rakenteessa, jossa oli ensin pitkä nopea osa (yleensä tempomerkintänä Allegro), sitten hidas osa (yleensä andante), kolmantena osana menuetti ja lopuksi nopea finaali. Joskus ensimmäisen osan alussa saattoi olla hidas (adagio), noin minuutin tai enintään parin mittainen alkusoitto. Johdantovaiheesta siirryttiin suoraan sonaattimuotoa noudattavaan nopeampaan vaiheeseen.
[muokkaa] Beethovenin uudistukset
Beethoven muutti sinfonian luonnetta suuresti. Sinfonia kasvoi Beethovenin käsissä yhä suurempiin mittoihin, ja suhteellisen harva säveltäjä Beethovenin jälkeen sävelsi enempää kuin yhdeksän sinfoniaa. Beethovenin myötä myös sinfonian rakenne vapautui, joskin useat säveltäjät pitäytyivät perinteisissä muodoissa. Kolmas, "herooinen" sinfonia oli Beethovenin irtiotto klassismin ajan tyylistä. Kuudes, "Pastoraali-sinfonia" taas hylkäsi neljän osan teosrakenteen lisäämällä "myrskyn" tanssiosan ja finaalin väliin. Samoin kyseinen teos rohkaisi myös muita säveltäjiä tekemään sinfonioistaan ohjelmamusiikkia (ensimmäiset ohjelmalliset sinfoniat oli tehty jo 1790-luvulla). Yhdeksännessä sinfoniassaan Beethoven käytti finaalissa kuoroa, joskaan hän ei ollut aivan ensimmäinen kuoroa sinfoniassa käyttänyt säveltäjä.
[muokkaa] Sinfonia 1800-luvulla ja sen jälkeen
Jo klassismin aikana sinfoniasta oli sävellysmuotona tullut alue, jolla säveltäjät pyrkivät saamaan koko luomisvoimansa käyttöön. Tämä ei aina ollut yksinomaan positiivista: Esimerkiksi 1800-luvun sinfonikoista Brahms ei nuoruudessaan uskaltanut säveltää sinfonioita, koska ei pitänyt itseään siihen riittävän kypsänä, ja Saint-Saëns ei säveltänyt enää kolmannen sinfoniansa jälkeen uusia, koska katsoi, ettei voinut enää ylittää itseään.
1800-luvun uudet virtaukset toivat sinfoniaan kuitenkin vielä Beethovenin jälkeen paljon uusia vivahteita. Schubertin sinfoniat ovat herkän lyyrisiä; Mendelssohn ja Schumann ovat täysromantikkoja; Berlioz jatkoi Beethovenin aloittamaa ohjelmallisen sisällön antamista sinfonialle; Liszt muokkasi sinfonista sävellystä sävelrunon suuntaan. Brahmsin neljä sinfoniaa edustivat klassismin ja romantiikan synteesiä. Säveltäjistä intensiivisimmin sinfoniaan keskittyivät Bruckner ja Mahler, joiden sinfoniat tunnetaan pitkästä kestostaan. Tärkeitä 1900-luvun sinfonikkoja olivat lisäksi muiden muassa Sibelius, Nielsen, Vaughan Williams, Hindemith, Prokofjev, Stravinski ja etenkin Dmitri Šostakovitš, joka sävelsi 15 sinfoniaa.
Sibeliuksen ohella merkittäviä suomalaisia sinfonikkoja ovat esimerkiksi Leevi Madetoja, Einojuhani Rautavaara, Einar Englund, Joonas Kokkonen, Aulis Sallinen, Erkki Melartin, Paavo Heininen, Kalevi Aho, Pehr Henrik Nordgren, Usko Meriläinen, Jouni Kaipainen ja Leif Segerstam.
