Karl Marx ja uskonto

Wikipedia

Karl Marx oli sitä mieltä, että uskonto on haitallista ihmiskunnalle, koska se estää alistettuja ihmisiä etismästä ratkaisua ongelmiinsa, kun uskonto lupaa että uskovaiset saavat palkinnon tuonpuoleisessa elämässä. Marx oli myös sitä mieltä, että uskovaisuus on vastaus vieraantumiseen tai aineelliseen puutteeseen, eikä sitä voida poistaa ennen kuin ihmisten elämä on vapautettu, jolloin uskonto tulee kuolemaan luonnollista tietä.

Karl Marx

Uskonto on Marxin mukaan hallitsevan luokan käyttämä väline, jonka kautta ihmiset voivat hetkellisesti saada lievitystä kärsimyksiinsä kokemalla uskonnollisia kokemuksia. Hallitsevan luokan edun mukaista on edistää käsitystä, jonka mukaan ihmisten nykyinen kärsimys tulee johtamaan ikuiseen onneen. Niin kauan kuin kansa uskoo, se ei yritä aidosti ymmärtää ja voittaa kärsimystensä todellista lähdettä, mikä Marxin mielestä oli riistävä talousjärjestelmä.

Uskonto on kansan oopiumia koska

se tarjoaa hetkellistä lievitystä kipuun, mutta ei pysty poistamaan kivun aiheuttajaa
se tarjoaa kuvitelmia paremmasta elämästä taivaassa.

Marx näki siis uskonnon todellisuuspakona eli eskapismina.

Ludwig Feuerbach väitti, että ihminen palvoo jumalassa omaa itseään. Karl Marx kehitti edelleen Feuerbachin ajatuksia. Marxin mukaan uskonnossa on kyse yhteisön virheellisestä tajunnasta. Vuodenvaihteessa 1843–1844 Karl Marx arvioi uskontoa seuraavasti:

Epäuskonnollisen arvostelun perusta on: ihminen tekee uskonnon, uskonto ei tee ihmistä. Ja uskonto on juuri sellaisen ihmisen itsetajuntaa ja itsetuntoa, joka ei ole vielä saavuttanut itseään tai sitten on uudestaan kadottanut itsensä. Mutta ihminen ei ole mikään käsitteellinen, maailman ulkopuolella kyyhöttävä olento. Ihminen, se on: ihmisen maailma, valtio, yhteisö. Tämä valtio ja yhteisö tuottavat uskonnon, nurinkurisen elämänkäsityksen, koska ne muodostavat nurinkurisen maailman. Uskonto on tämän maailman yleistä oppia, sen tietosanakirjamainen yleiskatsaus, sen logiikka kansantajuisessa muodossa, sen henkinen huipentuma, sen innoitus, sen siveellinen palkkio tai rangaistus, sen juhlallinen täydennys, sen yleinen lohdutus ja oikeusperusta. Se on inhimillisen olemuksen mielikuvitustoteutuma, koska inhimilliseltä olemuksella ei ole mitään tosi todellisuutta.

Taistelu uskontoa vastaan on siis välillisesti taistelua sitä maailmaa vastaan, jonka henkistä maustetta uskonto on.

Uskonnollinen kurjuus on yhtäältä todellisen kurjuuden ilmaus ja toisaalta vastalause tätä todellista kurjuutta kohtaan. Uskonto on ahdistetun luontokappaleen huokaus, sydämettömän maailman sydän aivan kuten se on hengettömien olosuhteiden henki. Se on kansan oopiumia.

Uskonnon kumoaminen kansan kuvitteellisella onnena on sen todellisen onnen vaatimusta. Vaatimus luopua tilaansa koskevista harhaluuloista on vaatimus luopua tilasta, joka tarvitsee harhaluuloja. Uskonnon kritiikki on siis idussaan sen murheen laakson arvostelua, jonka sädekehänä on uskonto.

Taivaan arvostelu muuttuu näin maan arvosteluksi, uskonnon arvostelu oikeuden arvosteluksi, jumaluusopin arvostelu politiikan arvosteluksi.

Kristinuskon ja työväenliikkeen suhteista Karl Marx kirjoitti vuonna 1847 seuraavaa:

”Kristinuskon yhteisöllisillä periaatteilla on jo ollut tuhannen kahdeksansataa vuotta aikaa kehittyä, eivätkä ne tarvitse mitään lisäkehittelyjä preussilaisten konsistoriaalineuvosten taholta.

Kristinuskon yhteisölliset periaatteet ovat aiheuttaneet antiikin orjuuden, kaunistelleet keskiaikaista maaorjuutta ja kykenevät kyllä hätätilassa, joskin hieman kärsivin ilmein, puolustamaan köyhälistön sortoa.

Kristinuskon yhteisölliset periaatteet saarnaavat hallitsevan ja sorretun luokan olemassaolon välttämättömyyttä ja antavat viimeksi mainitulle vain sen hurskaan toiveen että ensiksi mainittu harjoittaisi hyväntekeväisyyttä.

Kristinuskon yhteisölliset periaatteet sijoittavat konsistoriaalineuvokselle sopivalla tavalla kaikkien surkeuksien hyvityksen taivaaseen ja oikeuttavat näin kyseisten surkeuksien jatkumisen maan päällä.

Kristinuskon yhteisölliset periaatteet julistavat kaikki sortajien sorrettuja kohtaan tekemät halpamaisuudet joko oikeudenmukaisiksi rangaistuksiksi perisynnistä ja muista synneistä tai koettelemuksiksi, joita Herra loppumattomassa viisaudessaan langettaa valittujen kannettaviksi.

Kristinuskon yhteisölliset periaatteet saarnaavat raukkamaisuutta, itsensä halveksuntaa, alentumista, alamaisuutta, pelkuruutta, lyhyesti kaikkia lurjuksen ominaisuuksia, ja köyhälistö, joka ei halua että sitä kohdellaan lurjuksena, tarvitsee rohkeutensa, itsetuntonsa, ylpeytensä ja riippumattomuuden tuntonsa kipeämmin kuin leipänsä.

Kristinuskon yhteisölliset periaatteet ovat nöyristelijämäisiä ja köyhälistö on vallankumouksellinen.

Se kristinuskon yhteisöllisistä periaatteista.”

Karl Marxin kanta työväenliikkeen ja uskonnon suhteista oli selvä. Marxin mielestä uskonto on työväenliikkeelle vahingollinen ilmiö.

Marxin luonnehdinta uskonnosta kansan oopiumina ja käsitys yhteiskunnallisten olosuhteiden merkityksestä on ollut nykyisinkin esillä pohdittaessa syitä uskontojen kannatukselle^[1].