Kriittinen pedagogiikka

Wikipedia

Kriittinen pedagogiikka on monitahoinen yhteiskunta- ja kasvatustieteellinen teoriaperinne. Se tarkastelee tiedon, yksilöiden, yhteisöjen ja erilaisten sosiaalisten laitosten kuten kodin, koulun ja vertaisryhmien yhteiskunnallista järjestäytymistä ja poliittisuutta ja näiden vaikutusta ihmismieleen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, sekä pyrkii paitsi selittämään ja ymmärtämään yhteiskunnallisia ilmiöitä myös lisäämään yhteiskunnallista tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Kriittisen pedagogiikan teoriasta voidaan erottaa kolme pääsuuntaa: eurooppalainen kriittinen teoria ja kriittinen kasvatustiede, anglo-amerikkalainen kriittinen pedagogiikka ja Latinalaisessa Amerikassa syntynyt vapautuksen eli sorrettujen pedagogiikka. Eurooppalaisen kriittisen pedagogisen ajattelun juuret ovat ennen kaikkea Karl Marxin ja Franfurtin koulukunnan - Theodor Adornon ja Max Horkheimerin, Erich Frommin ja Jürgen Habermasin - kriittisessä teoretisoinnissa. Vaikutteita on otettu myös ranskalaisfilosofi Michel Foucault'ta, erityisesti (suomennetuistakin) teoksista Tarkkailla ja rangaista, Seksuaalisuuden historia ja Tiedon arkeologia. Anglo-amerikkalaisen kriittisen kasvatustieteen edustajia ovat muiden muassa Henry Giroux ja Peter McLaren, ja jo paljon heitä ennen John Dewey ja Georg Counts. Latinalaisen Amerikan ja samalla koko kriittisen pedagogiikan perinteen keskeinen edustaja on Paulo Freire. Omana lukunaan kriittisen pedagogiikan historiassa voidaan pitää Neuvostoliitossa muun muassa Anton Makarenkon toimesta kehitettyä kasvatusajattelua. Kriittiseen pedagogiikkaan voidaan lisäksi liittää monia vapautuksen ja kumouksen käytäntöjä Afrikasta ja Aasiasta, sekä niihin liittynyttä kriittistä tutkimusta ja kirjallisuutta. Tätä perinnettä edustaa esimerkiksi Franz Fanonin teos Sorron yöstä.

Aikuiskasvatuksen alueella kriittistä pedagogiikkaa on tuonut esiin muun muassa alan englantilaissyntyinen professori Stephen Brookfield.

Monien eri puolilla syntyneiden ja elävien teoriasuuntausten lisäksi kriittisen pedagogiikan perinnettä halkoo useita peruskysymyksiä, joihin on annettu vastakkaisia vastauksia. Yksi kysymys koskee yhteiskunnallisen muutoksen keinoja. Eräät painottavat jokapäiväisestä elämästä ja erilaisista sosiaalisista- ja ruohonjuuriliikkeistä lähtevää muutosta sekä erilaisia poliittisia reformeja. Toiset tähdentävät, että oikeudenmukainen yhteiskunta voidaan saavuttaa vain kumoamalla kapitalistiset tuotanto- ja sosiaaliset suhteet. Välittävässä kannassa ajatellaan yhteiskunnallisen muutoksen olevan hidasta ja jatkuvaa, ja päätyvän lopulta kapitalismin kumoutumiseen monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Suomessa kriittisestä pedagogiikasta on kirjoittanut muun muassa Juha Suoranta kirjassaan Radikaali kasvatus [1]. Kasvatus-lehden 1/2006 teema on kriittinen pedagogiikka. Aihetta tarkastellaan myös Tomi Kiilakosken, Tuukka Tomperin ja Marjo Vuorikosken toimittamassa teoksessa Kenen kasvatus? [2]. Aino Hannula on tutkinut väitöskirjassaan Tiedostaminen ja muutos Paulo Freiren ajattelussa (http://ethesis.helsinki.fi/julkaisut/kas/kasva/vk/hannula/) yhden kriittisen pedagogiikan tunnetuimman edustajan filosofiaa. Lisäksi kriittisestä pedagogiikasta on suomennettu kokoelma Henry Giroux'n ja Peter McLarenin artikkeleita, useita Theodor Adornon tekstejä ja Paulo Freiren pääteoksena pidetty Sorrettujen pedagogiikka (1968/2005), jonka lopussa on laaja lähdeluettelo suomalaisesta Freire-kirjallisuudesta.

Kriittisen pedagogiikan teorian nykytilaa tarkastelevan, Ilan Gur-Ze'evin toimittaman, teoksen Critical Theory and Critical Pedagogy Today voi ladata ilmaiseksi verkosta pdf-muodossa kirjoittamalla teoksen nimen googleen tai muuhun hakukoneeseen.