Oikeuslähde
Wikipedia
Oikeuslähteellä tarkoitetaan lähdettä, josta ilmenevän oikeusohjeen lainsoveltaja on oikeutettu tai velvollinen ottamaan huomioon ratkaisutoiminnassaan. Oikeuslähteitä systematisoidessa on yleensä pidetty erityisesti silmällä tuomarin ratkaisutoimintaa, mutta samat oikeuslähteet koskevat soveltuvin osin myös esimerkiksi hallintoviranomaista.
Perinteisesti oikeuslähteet on jaettu kolmeen ryhmään niiden velvoittavuuden mukaan: 1) vahvasti velvoittaviin 2) heikosti velvoittaviin sekä 3) sallittuihin oikeuslähteisiin.
1. Vahvasti velvoittaviin oikeuslähteisiin luetaan Suomen oikeudessa laki ja maan tapa. Vahvasti velvoittaville oikeuslähteille on tyypillistä, että niitä soveltamatta jättävä tuomari syyllistyy virkavirheeseen. Maan tavan lukeminen vahvasti velvoittavaksi oikeuslähteeksi perustuu vuodelta 1734 peräisin olevaan oikeudenkäymiskaaren säännökseen, jolla ei nykyaikaisessa yhteiskunnassa ole juuri merkitystä. Muodollisesti voimassa oleva laki tai yksittäinen lainkohta voi menettää vahvasti velvoittavan oikeuslähteen asemansa jos sitä ei todellisuudessa sovelleta (ns. desuetudo) ja se siten menettää merkityksensä.
2. Heikosti velvoittaviin oikeuslähteisiin kuuluvat lainsäätäjän tarkoitus sekä korkeimpien oikeuksien prejudikaatit. Lainsäätäjän tarkoitus ilmenee ensisijaisesti lain esitöistä, joita ovat lähinnä komiteamietinnöt, hallituksen esitykset sekä eduskunnan valiokuntien mietinnöt ja lausunnot. Prejudikaateilla tarkoitetaan korkeimpien oikeuksien ennakkoratkaisuja, joilla ohjataan lainkäytön yhteneväisyyttä. Heikosti velvoittaville oikeuslähteille on tyypillistä, että niitä noudattamatta jättävä lainsoveltaja ei syyllisty virkavirheeseen, mutta on velvollinen perustelemaan poikkeamisen.
3. Sallituilla oikeuslähteillä viitataan lähteisiin, joilla ei ole institutionalisoitua asemaa, mutta joita voidaan käyttää hyväksi oikeudellisessa ratkaisutoiminnassa. Tällaisiksi lähteiksi on luettu esimerkiksi oikeustieteelliset kirjoitukset, reaaliset argumentit ja oikeusvertailevat lähteet.
Oikeuslähteiden perinteistä kolmijakoa on viime vuosina pidetty ongelmallisena sen johdosta, että kansallista lainsoveltajaa velvoittavat ylikansalliset normit ovat tulleet käytännön oikeuselämässä yhä tärkeämmiksi. Ylikansallisia normeja, jotka eivät kunnolla sovi jaotteluun, ovat esimerkiksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisut, Euroopan ihmisoikeusoikeustuomioistuimen ratkaisut, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen määräykset sekä Euroopan yhteisöjen sääntely. Kaikille näille on yhteistä se, että ristiriitatilanteessa ne ovat normihierarkiassa kansallisten oikeuslähteiden yläpuolella ja lainsoveltajan tulisi siksi soveltaa niitä kansallisten normien sijasta.
