Oktaaviala
Wikipedia
Oktaaviala on musiikillinen termi, jonka avulla yhden tai useamman oktaavin päässä toisistaan olevat samannimiset sävelet (c, d, e, f, g, a ja h) voidaan erottaa toisistaan. Samannimiset mutta eri oktaavialoissa olevat sävelet kuulostavat samankaltaisilta, koska niiden taajuudet ovat toistensa kerrannaisia: esimerkiksi yksiviivaisen a:n (ns. normaalisävel) taajuus on 440 Hz, pienen a:n taajuus 220 Hz ja suuren A:n 110 Hz.
Samaan oktaavialaan kuuluvat siis alimman sävelen lisäksi kaikki sävelet, joiden taajuus on suurempi kuin alin sävel mutta pienempi kuin alin sävel kaksinkertaisena. Länsimaisessa musiikinteoriassa oktaavialat määritellään suhteessa yksiviivaiseen c:hen (n. 261,6 Hz). Yksiviivaiseen oktaavialaan kuuluvat siten sävelet, joiden taajuus on vähintään 261,6 Hz mutta alle 523,2 Hz.
Oktaavialojen nimitykset ovat matalimmasta korkeimpaan subkontraoktaavi, kontraoktaavi, suuri oktaavi, pieni oktaavi, yksiviivainen oktaavi, kaksiviivainen oktaavi jne. käytännössä viisiviivaiseen oktaaviin asti. Sävelistä käytetään vastaavasti nimiä yksiviivainen a, suuri C ja kontra-D sen mukaan mihin oktaavialaan ne kuuluvat. Normaalin pianon ääniala on subkontra-A:sta (27,5 Hz) viisiviivaiseen c:hen (4186 Hz). Pianon ns. keski-c on yksiviivainen c (261,6 Hz).
Suuren oktaavialan sävelet merkitään suuraakkosin: C, D, E, F jne., pienen oktaavialan taas c, d, e, f jne. Yksiviivainen c merkitään c¹ (tai c'), kaksiviivainen c² jne. Kontra C merkitään C1 ja subkontra C merkitään C2.
Nuottikirjoituksessa ylennetty tai alennettu nuotti katsotaan kuuluvaksi siihen oktaavialaan, mihin se kuuluisi ylentämättömänä tai alentamattomana: esim. his¹ ja c² ovat (tasavireisessä järjestelmässä) hertsiarvoiltaan samat (523,2 Hz), mutta ne merkitään eri tavoin nuottiviivastolle ja kuuluvat siten eri oktaavialoihin.
