Sozialdemokratische Partei Deutschlands
Wikipedia
Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (saks. Sozialdemokratische Partei Deutschlands, SPD) on Saksan toiseksi vanhin poliittinen puolue. Se vietti 140. vuosipäiväänsä 2003. SPD:n juuret ovat työväenliikkeessä. Nykyisin se on keskusta-vasemmistolainen ja sosiaalidemokraattinen.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] 1863-1914
SPD pitää perustamispäivänään 23. toukokuuta 1863, jolloin Ferdinand Lassalle perusti järjestön Allgemeiner Deutscher Arbeiterverein, yleissaksalainen työväenliitto. Vuonna 1864 August Bebel ja Wilhelm Liebknecht perustivat Sozialdemokratische Arbeiterpartei, sosialidemokraattisen työväenpuolueen, joka yhdistyi ADAV:n kanssa 1875. Samana vuonna laadittiin puolueen ensimmäinen toimintaohjelma, Gothan ohjelma.
Sosiaalidemokraattien kannatus nousi Saksassa seuraavina vuosikymmeninä nopeasti. Puolue kiellettiin 1878 vallankumoukselliseksi ymmärretyn luonteensa vuoksi, mutta laillistettiin jälleen 1890. Vuoden 1891 Erfurtin ohjelmassa linjattiin puolueen tavoitteeksi siirtyminen sosialismiin. Kapitalismin tuho ja sosialistinen vallankumous olivat joka tapauksessa lähellä, joten riittäisi, kun sosiaalidemokraatit pyrkisivät sitä odottaessa parantamaan työväenluokan asemaa laillisten uudistusten avulla. Kysymys vallankumouksesta ja kapitalismin romahtamisesta jakoi pian ohjelman julkaisun jälkeen sosiaalidemokraatit kolmeen leiriin.
Yhtäällä oli Eduard Bernsteinin edustama revisionismi, joka sai aikaa myöten yhä enemmän kannatusta. Bernstein lakkasi uskomasta kapitalismin pikaiseen romahtamiseen ja pyrki osoittamaan, ettei ortodoksimarxilainen tulkinta enää pitänyt paikkaansa. Bernsteiniläinen suuntaus tuli tunnetuksi myös nimellä oikeistososiaalidemokratia ja vastaa perinteisistä suuntauksista parhaiten SPD:n nykylinjaa.
Häntä vastaan asettui puolueen keskitietä edustanut Karl Kautsky. Kautsky oli hyvin keskeinen hahmo sosialistisessa liikkeessä. Hän laati laajalle levinneen virallisen Luokkataistelu-kommentaarin puolueen Erfurtin ohjelmaan, jonka Lokakuun vallankumoukseen 1917 asti katsottiin edustavan oikeaoppista sosialistista teoriaa. Kautsky uskoi vahvasti kapitalismin romahdukseen, mutta vaati SPD:n pitäytyvän reformistisessa roolissa.
Näistä molemmista vasemmalle sijoittui Rosa Luxemburgin johtama ryhmä, joka piti vallankumouksellisen toiminnan hylkäämistä pahana virheenä ja porvarillisen valtion myötäilynä. Luxemburg piti myös kapitalismia tuhoontuomittuna, mutta revisionistista uudistuspolitiikkaa korkeintaan sen elinikää pitkittävänä toimintana.
SPD oli Toisen internationaalin merkittävin puolue ja suurin kansallinen jäsenjärjestö. Internationaalin sodanvastainen toiminta sai paljon kiitosta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina. Kuitenkin suursodan syttyessä monet sosiaalidemokraattiset puolueet, SPD etunenässä, päätyivät tukemaan hallitustensa sotapolitiikkaa. Tämä johti Toisen internationaalin hajoamiseen vuonna 1915.
[muokkaa] 1914-1945
Elokuussa 1914 Saksa julisti sodan Venäjälle. Valtiopäivien tarkoituksena oli sen jälkeen myöntää sotaluotot armeijan varustamiseksi. Tästä luotonannosta päätettäessä sosiaalidemokraatit jakautuivat kahtia: Karl Liebknecht ja Rosa Luxemburg kannattajineen vastustivat Saksan keisarikunnan sotapolitiikan tukemista, kun taas Karl Kautsky (huomattavasti monilukuisimpine) kannattajineen tuki sitä. Sosiaalidemokraattien valtiopäiväryhmä päätyi tukemaan sotaluottoja yksimielisesti. Puolueen linjasta ja sen julistamasta linnarauhasta huolimatta lukuisat sosiaalidemokraatit säilyttivät pasifistisen asenteensa sotaan, heidän joukossaan Eduard Bernstein.
Sotaa vastustaneista vasemmistososialisteista muodostui SPD:n ulkopuolelle äärivasemmistolainen Spartakistiliiga. Liitto piti valtakunnallisen kokouksen 29. joulukuuta-31. joulukuuta 1918, minkä perusteella perustettiin Saksan kommunistinen puolue, KPD 1. tammikuuta 1919.
Keisarikunnan romahtaessa aselevon jälkeen 11. marraskuuta 1918, valta käytännöllisesti katsoen ojennettiin SPD:lle. Jo ennen sotaa suurimman valtiopäiväryhmän muodostanut puolue sai siten hallitusvallan käsiinsä. Kun spartakistit yrittivät vuonna 1919 sosialistista vallankumousta vastaperustetussa Weimarin Saksassa, hallitus torjui sen armeijan ja porvarillisten järjestyskaartien avulla. Karl Liebknect ja Rosa Luxemburg murhattiin kansalaislevottomuuden lopussa. Poliittisessa vastuussa spartakistien kapinan tukahduttamisesta oli puolustusministerinä toiminut sosialisti Gustav Noske. Spartakistien kapinan tukahduttaminen teki sosialistien ja entisten vasemmistososialistien, sittemmin kommunistien väleistä sovittamattomat Weimarin tasavallan loppuajaksi. Kommunistisesta näkökulmasta Noske oli luokkapetturi, mikä loi käsitteen noskelaisuus: ministerisosialistit voivat käyttää aseellista voimaa kommunisteja vastaan näiden yrittäessä sosialistista vallankumousta.
Sisäisten ristiriitaisuuksien repimän Weimarin tasavallan romahdus alkoi, kun Preussin hallituksen johtaja, Otto Braun syrjäytettiin sotilasvallankaappauksessa 20. heinäkuuta 1932. Seuraavana vuonna Adolf Hitler nimitettiin valtakunnankansleriksi ja hänen pyrkiessään hankkimaan laajemmat valtaoikeudet, SPD oli ainoa puolue, joka äänesti vastaan 23. maaliskuuta 1933 (Ermächtigungsgesetz). SPD:n edustusto ei kuitenkaan kyennyt estämään tätä prosessia ja natsit kielsivät puolueen 1933. Seuraavat kaksitoista vuotta puolueen aktiivit viettivät vainottuina tai maanpaossa.
SPD:n roolista vuosina 1914-1933 on esitetty useita näkemyksiä. Puoluetta on ennen kaikkea vasemmalta katsoen pidetty "opportunistisena" ja sitä on syytetty sosialististen aatteiden myymisestä antaessaan tukensa keisarikunnan sodalle. Toisaalta sosiaalidemokraatit ottaessaan hallitusvastuun vaikeina sodanjälkeisinä vuosina ja profiloituessaan kansalliseksi puolueeksi internationalistisen kustannuksella saivat ottaa niskoilleen Saksan toistuvat arvovaltatappiot, jotka seurasivat ensimmäistä maailmansotaa ja Versaillesin rauhansopimusta.
[muokkaa] 1945-1989
SPD luotiin uudelleen toisen maailmansodan jälkeen. Uudelleenperustettu puolue piti tärkeänä korostaa omaa nationalismiaan. Sen tavoitteena oli Saksan kaikkien miehitysvyöhykkeiden yhdistäminen, kun taas vallassaollut poliittinen oikeisto ajoi ennen kaikkea Länsi-Saksan sitomista länteen. Sodanjälkeisen Saksan liittotasavallan suurimmat erot olivatkin enemmän ulko- kuin sisäpoliittisia.
SPD:n imagoa uudistettiin muutenkin voimakkaasti sodanjälkeisinä vuosina. Puolue poisti pitkään kuolleena kirjaimena säännöissään mainitun vallankumouksellisuuden periaatteen vuonna 1956. Imagonkohennus kantoi hedelmää vuonna 1966, kun kristillisdemokraattien (CDU) ja liberaalidemokraattien (FDP) valtaa pitänyt koalitio hajosi ja CDU otti SPD:n hallituskumppanikseen.
Liittokansleriksi valittiin kristillisdemokraatti ja entinen natsi Kurt Georg Kiesinger, jonka takia sosiaalidemokraatteja kritisoitiin vasemmiston piirissä hallitukseen menosta. Yhteishallitus jäi kuitenkin lyhytikäiseksi, kun seuraavissa, vuoden 1969 vaaleissa SPD nousi suurimmaksi puolueeksi ja pääsi FDP:n tuella maan johtoon. Puolue säilytti asemasnsa kanslereiden Willy Brandt ja Helmut Schmidt aikana vuosina 1969–1982. Vuoden 1982 vaaleissa CDU-FDP-koalitio palasi valtaan, ja piti sitä hallussaan Saksojen yhdistymiseen asti.
Itä-Saksassa SPD ja kommunistinen puolue (Kommunistische Partei Deutschlands) yhdistyivät sosialistiseksi yhtenäisyyspuolueeksi (Sozialistische Einheitspartei Deutschlands), vaikkakin Itä-Berliinissä SPD säilyi itsenäisenä. Vaikka yhdistyminen oli alkuun pitkälti vapaaehtoista ja toteutettiin päällisin puolin tasa-arvoisessa hengessä, käytännössä SED:n johto siirtyi pian kommunisteille. DDR:n ilmapiriin vapautuessa vuoden 1989 aikana SPD perustettiin idässä uudelleen, ja se liittyi Saksojen yhdistyttyä läntiseen vastineeseensa.
[muokkaa] 1990-
Saksojen yhdistyttyä SPD pysyi oppositiopuolueena idästä tulleista äänestäjistä huolimatta. Puolueen puheenjohtaja Oskar Lafontaine pettyi sosiaalidemokraatteihin vuonna 1995, erosi marraskuussa ja siirtyi huomattavasti vasemmalle. Uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Gerhard Schröder, joka johti puolueen voittoon syyskuussa 1998 järjestetyissä vaaleissa 40,9 % äänisaalilla.
Syyskuun 2002 vaaleissa SPD sai 38,5 % äänistä ja voitti niukasti. Eurovaalit 2004 olivat SPD:lle katastrofi, vaivainen 21,5 % äänisaalis oli alhaisin vuosikymmeneen.
Syyskuun 2005 vaaleissa SPD (222 paikkaa) tai CDU/CSU (226) eivät kumpikaan saaneet tarpeeksi paikkoja muodostaakseen hallituksen kumppaniensa kanssa, mikä pakotti ne muodostamaan hallituksen keskenään, ns. suuren koalition. Schröder ilmoitti jäävänsä hallituksen ulkopuolelle. Kristillisdemokraatti Angela Merkelin johtama hallitus on toistaiseksi vallassa.
Vaikka puolueen kannatus on vaihdellut dramaattisestikin vuosien saatossa, on sillä ollut aina vahva tukijoukko suurissa kaupungeissa ja teollistuneissa osavaltioissa. SPD on maailman vanhimpia sosiaalidemokraattisia puolueita ja sitä on jo toista vuosisataa pidetty sosiaalidemokraattisen liikkeen tärkeänä suunnannäyttäjänä niin hyvässä kuin pahassakin.
