Tukki (asetekniikka)
Wikipedia
Kiväärin tai haulikon tukki eli perä on metsästysaseissa yleisemmin valmistettu puusta, sotilasaseista metallista tai muoveja ja metallia yhdistelemällä. Pistoolissa ei ole tukkia vaan kahva. Myös jalkajousen runkoa voi sanoa tukiksi.
Suosituin tukkimateriaali on tähän saakka ollut pähkinäpuu sen vääntyilemättömyyden ja helpon työstettävyyden sekä ulkonäön vuoksi. Pähkinäpuu on helposti pintakäsiteltävissä lakoin, vahoin tai öljyin. Suuren kysynnän vuoksi hyvälaatuinen pähkinäpuu on nykyään kallista ja vaikeasti saatavaa, joten varsinkin halvempien aseitten tukkimateriaalina käytetään mm. koivua ja muita kohtalaisen kovia ja pihkattomia puulaatuja, ja enenevässä määrin synteettisiä materiaaleja.
Tukin osat ovat etutukki, mahdollinen pistoolinperä, sen jatkona perä (tai perän lapa) ja siinä mahdollisesti oleva poskipakka. Taimmaisena on usein perälevy joko kumista, muovista tai vanhoissa sotilasaseissa usein metallista. Tukki on otekohdiltaan karhennettu ja myös kuvioitu esimerkiksi Fleur-de-Lis -kuvioin ym. Joskus tukeissa on myös koristeleikkauksia. Metalliosien koristelun yhteydessä puhutaan kaiverruksista.
Pähkinäpuisen tukin arvon määrää pääasiassa puumateriaalin laatuluokka ja työn laatu yleensä. Tässä kaiverrusten laatu ja karhennusten tiheys ovat olleet määrääviä. Mitä tiheämmät kaiverrukset ovat, esimerkiksi 23 linjaa tuumalla, sitä vaativammat ne ovat toteuttaa.
Tukit voivat olla tavanomaisen metsästystukin lisäksi taittuvia, katkaistavia, piipunsuuhun yltäviä kokotukkeja, tukin lavan osalta eurooppalaismallisia ns. sianselkätukkeja, peukalonreiällisiä tarkkuustukkeja tai sotilasaseista tuttuja ns. luurankotukkeja. Ilman pistoolinkahvaa olevaa suorakaulaista tukkia sanotaan lentoonammuntatukiksi tai englantilaismalliseksi.
Automaatti- tai puoliautomaattiaseissa on usein erillinen pistoolikahva. Suomessa rynnäkkökiväärin etutukkia kutsutaan kädensuojaksi. Tämä johtunee armeijan halusta käyttää ja luoda yleisemminkin oma terminologiansa.
Tukin sovittamista lukkorunkoon ja piippuun kutsutaan petaamiseksi. Vielä 1940-luvulle käytännössä kaikki kiväärit pedattiin niin, että tukki kosketti koko pituudeltaan lukkopiippuun. Niinpä aseen kohdistus ei pysynyt paikallaan, vaan vaihteli sääolojen ja piipun lämpenemisen mukaan jopa kymmeniä senttejä sadalta metriltä johtuen tukkipuun sinänsä hyvin vähäisestä elämisestä.
Nykyään petaus tehdään puutukkeihin usein erilaisia kovettuvia petausmassoja apuna käyttäen. Muovi- tai polyuretaanitukkia ei tarvitse pedata. Lisäksi metsästysaseiden tukit pedataan nk. vapaastivärähteleväksi, eli piippu ei kosketa tukkia. Tällöin kosteuseläminen ei vaikuta aseen tarkkuuteen.
Nykyisin tukeissa on yhä useammin erilaisia säätömahdollisuuksia: perän harjan korkeutta ja perälaatan vahvuutta voidaan muuttaa jo usein. Muovit syrjäyttänevät puun ainakin edullisempien metsästysaseiden tukeissa hinnallaan, säänkestävyydellään ja lujuudellaan.
Tukkeja valmistavaa ammattimiestä kutsutaan tukkisepäksi eroksi puusepästä.
