British Racing Motors
Wikipedia
British Racing Motors (usein lyhennetty BRM) oli vuonna 1945 Raymond Maysin perustama brittiläinen Formula 1 –talli. Se kilpaili vuosina 1950-1977 ja osallistui 197:ään Grand Prix'hin voittaen niistä 17. Vuonna 1962 BRM voitti valmistajien mestaruuden. Samana vuonna sen kuljettajasta Graham Hillistä tuli maailmanmestari. Vuosina 1963, 1964, 1965 ja 1971 BRM sijoittui valmistajien sarjassa toiseksi.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
BRM:n perustivat Raymond Mays ja Peter Berthon toisen maailmansodan aikoihin. Mays oli rakentanut useita moottoripyöriä ja kilpa-autoja ERA-brändille ennen sotaa. Berthon oli Maysin pitkäaikainen yhteistyökumppani. Maysin menestys ennen sotaa innoitti häntä rakentamaan kokonaan brittiläisen Grand Prix –auton sodan jälkeisellä aikakaudelle. Projektia avusti brittiläisen moottoriteollisuuden ja sen yhteyksien luottamusrahasto.
Tämä osoittautui kömpelöksi tavaksi organisoida ja rahoittaa hanketta. Jotkut tukijoista vetäytyi hakkeesta syrjään pettyneinä tiimin hitaaseen edistymiseen ja aikaisiin tuloksiin. Luottamuksellisen osakkaan, Alfred Owenin, osaksi tuli ottaa tiimi kokonaisuudessaan hoitaakseen. Berthon ja Mays jatkoivat tiimin pyörittämistä hänen puolestaan 1960-luvulle asti.
[muokkaa] V 16
Tehdas rakennettiin Spalding Roadille, Bourneen, Lincolnshireen. (Tässä vaiheessa se oli entinen ERAn työpaikka.) Useat ERA:n työntekijät osallistuivat työskentelemään BRM:lle, kuten Harry Mundy ja Eric Richter. Ensimmäinen sodanjälkeinen huippumoottoriurheilun sääntösopimus salli 1,5 litraiset ahdetut tai 4,5 litraiset ahtaamattomat moottorit.
Talli onnistui pääsemään testitiloihin Folkinghamin lentoasemalle.
BRM:n ensimmäinen moottorisuunnittelu oli todella kunnianhimoinen 1,5 litrainen ahdettu V16. V16:sta suunnittelutyyliä ei oltu laajasti käytetty autoissa ennen, joten ongelmia esiintyi paljon. Moottori saatiinkin täysin toimivaksi vasta kesäkuussa 1949, ja se osoitti olevansa erityisen voimakas.
Type 15, joka oli nimitys V16-autolle, voitti kaksi ensimmäistä kilpailua, joihin se starttasi. Kilpailut olivat Formula Libre- ja Formula 1 –tapahtumat Goodwoodissa syyskuussa 1950. Autoa ajoi Reg Parnell. Kuitenkaan siitä ei enää koskaan tulisi yhtä menestyksekästä, sillä moottori osoitti olevansa epäluotettava ja vaikeasti kehitettävä. Tallin kehitysyritykset eivät kyenneet parantamaan tilannetta. Moottoririkkojen ketju tuotti tallille paljon häpeää.
Samaan aikaan Grand Prix kilpailujen järjestäjät äänestivät autojensa ajattamisesta Formula 2 –kilpailuissa seuraavan kahden vuoden ajan, kun Alfa Romeo oli vetäytynyt autokilpailuista ja BMR oli kykenemätön esittelemään kilpailukykyisiä autoja. V16-moottorit jatkoivat kilpailemista Formula ykköstä pienemmissä luokissa 1950-luvun puoleen väliin asti.
[muokkaa] Kriisi
Type 25 (P25) oli seuraava auto. Se käytti Stuart Tresilianin suunnittelemaa 2,5 litraista ahtaamatonta nelisylinteristä moottoria. Moottori toimitettiin BRM:lle tyypillisesti myöhässä, eikä sillä sen vuoksi päästy heti kilpailemaan. P25 ei aluksi menestynyt, sillä se ei voittanut yhtään kilpailua, kunnes kauan odotettu voitto viimein tuli Hollannin Grand Prix'sta 1959.
Kun autoa kehitettiin tarpeeksi, oli siitä tulossa kilpailukykyinen. Itse asiassa juuri samaan aikaan kun Cooperista, jonka moottori oli sijoitettu auton takaosaan, oli tulossa ylivoimainen. P48 oli nopea vastaus tähän. P48:ssa käytettiin suurimmaksi osaksi samoja osia P25:ssä, mutta moottori oli sijoitettu taakse. P48 oli sen hetkisten sääntöjen mukainen, mutta taas kerran BRM:n moottori ei ollut valmis, joten autojen täytyi ajaa Coventry Climaxin nelisylinterisillä moottoreilla. Juuri mitään ei saavutettu kilpailukyvyttömyyden takia.
Firma muutti työpajalle, joka oli nimenomaan autojen rakentamiseen rakennettu, keväällä 1960, mutta kun sääntö 1,5 litraisista ahtaamattomista moottoreista esiteltiin 1961, uhkasi Alfred Owen lopettavansa, jos voittoja ei pian saavutettaisi.
[muokkaa] Mestaruudet
Kauden 1961 lopussa BRM onnistui rakentamaan Peter Berthonin ja Aubrey Woodsin suunnitteleman moottorin, joka oli verrattavissa Ferrarin Dino V6- ja Cooper-Climaxin V8-moottoreihin. Todellinen muutos kuitenkin oli poikkeuksellisen etevän insinöörin, Tony Ruddin, ylentäminen korkeampiin tehtäviin. Autojen kuljettajiksi tulivat Graham Hill ja Dan Gurney. Talli onnistui voittamaan valmistajien mestaruuden 1962. Samana vuonna tallin kuljettaja Graham Hill voitti kuljettajien mestaruuden.
[muokkaa] H 16
Kaudelle 1966 moottorisäännöt muuttuivat 3,0 litraisiin vapaasti hengittäviin (tai 1,5 litraisiin ahdettuihin) moottoreihin. BRM kieltäytyi Aubrey Woodsin ehdotuksesta rakentaa V12. Sen sijaan rakennettiin oudohko H 16-moottori. Moottori oli tehokas, mutta painava ja epäluotettava. BRM:ää moottori kuitenkin kiehtoi, sillä siinä oli samoja elementtejä kuin menestyksekkäässä 1,5 litraisessa V8:ssa. Jackie Stewart, joka tuolloin oli BRM:n kuljettaja, on kuulemma sanonut, että "Tämä metallikasa olisi parempi laivan ankkurina kuin voimanlähteenä". Tuohon aikoihin BRM sai lisänimen "British Racing Misery". Lotus oli käyttänyt laajennettua versiota BRM:n 1,5l V8:a vuonna 1966 , kun kilpailevat 3,0l –moottorit saivat vähän tukea sääntöjen ensimmäisinä vuosina. Lotus otti myös käyttöönsä H16-moottorin väliaikaiseksi voimalähteeksi, rakentaen Lotus 43 sen ympärille. Jim Clark onnistui voittamaan Yhdysvaltain Grand Prix'n Watkins Glenissä tällä yhdistelmällä. Voitto oli tämän moottorin ainoa maailmanmestaruussarjassa.
[muokkaa] V 12
Woodsin suunnittelema V 12 korvasi H 16-moottorin. Moottori oli aluksi tarkoitettu käytettäväksi urheiluautoissa, mutta sitä käytettiin ensimmäistä kertaa Formula ykkösissä McLaren M5-autossa. Ensimmäiset vuodet uudella moottorilla eivät tuottaneet menestystä. Huonon kauden jälkeen tallin kuljettajat pikkuhiljaa vaihtuivat. Ensimmäisen voiton V 12 –moottorilla saavutti Pedro Rodríguez Belgian Grand Prix’ssa 1970 P153 autolla. P160-autolla saavutettiin vielä lisää voittoja: Jo Siffert ja Peter Gethin vuonna 1971. Sekä Siffert, että Rodriguez menehtyivät juuri ennen kautta 1972, joten tallin oli järjestäydyttävä kokonaan uudelleen. Viimeinen voitto tuli, kun Jean-Pierre Beltoise voitti sateisen Monacon Grand Prix'n 1972 P160:llä.
[muokkaa] Viimeiset hetket
Viimeinen merkittävä esitys oli toinen sija Etelä-Afrikan Grand Prix’ssa 1974 P201-autolla. Talli ei kuitenkaan enää menestynyt, ja John Jordan osti osan tallista. Talli viimein lopetti toimintansa.
