Hammond-urut

Wikipedia

Hammond-urut on sähköinen kosketinsoitin, jonka Laurens Hammond (1885–1973) suunnitteli huhtikuussa 1935. Alun perin Hammond-urkuja myytiin kirkkoihin edullisena vaihtoehtona pilliuruille, joskin jazz-, blues-, rock- ja gospel-muusikot myöhemmin huomasivat soittimen hyvinkin käyttökelpoiseksi omassa musiikissaan. 1980-luvulla Hammondin käyttö väheni selvästi liittyen syntetisaattoreiden yleistymiseen, mutta 1990- ja 2000-luvulla Hammond-urut ja sen entistä paremmat digitaaliset jäljennökset ovat uudelleen vakiinnuttaneet asemansa monien eri musiikkityylejä edustavien artistien käytössä.

Sisällysluettelo

1 Hammond-urkujen historia
2 Hammond-urkujen tekniikka
- 2.1 Äänipyörägeneraattori
3 Nykytila
4 Tunnettuja Hammond-urkureita
5 Hammond-urkuja käyttäviä yhtyeitä
6 Katso myös

[muokkaa] Hammond-urkujen historia

Laurens Hammond oli aiemmin kehittänyt muun muassa sähkömekaanisen kellon, joka toimi verkkovirran taajuuteen pyörintänopeutensa lukitsevan synkronimoottorin avulla. Kun kellojen kysyntä myöhemmin hiipui, Hammond alkoi miettiä, voisiko tällaista sähkömoottoria ja hammaspyöriä käyttää muuhunkin käyttötarkoitukseen. Vuonna 1896 oli Thaddeus Cahill oli konstruoinut Telharmonium-nimisen laitteen, jossa kelan ja magneetin lähellä pyörivä hammastettu sylinteri tuotti kelaan sähköjännitteen, jonka puhelinkuuloke muutti ääneksi.

Hammond patentoi äänigeneraattoriurut vuonna 1934 ja vuoden päästä tästä hän esitteli ensimmäisen Hammond-urkumallin: Model A:n. Patenttihakemuksessa Hammond listaa 29 ominaisuutta hakemalleen keksinnölle, esimerkiksi nro 17: "Soitin, joka on suhteellisen kevyt ja liikuteltava."

Model A oli tuohon aikaan hyvin kallis, eikä sen myynti tavoitellut tähtiä, mutta se muodosti selkärangan Hammondin urkujen tuotannolle. Yhtiö jatkoi tasaista kasvuaan ja uusia malleja julkaistiin tasaisin väliajoin. Vuonna 1954 Hammond esitteli maailmalle B-3-mallin. Siitä tuli kaikkien Hammond-urkujen bestselleri. Yksi B-3:n menestyksen avaimista oli sen ainutlaatuinen soundi -- kiitos uusien chorus- ja tremolo-ominaisuuksien sekä perkussioefektin ja kaikulaitteen. Kun kaikki nämä elementit yhdistettiin, olivat muusikot tuona aikana ja ovat vielä tänäkin päivänä haltioissaan B-3:n tarjoamista rajattomista mahdollisuuksista muokata omaperäinen ja persoonallinen soundi kullekin muusikolle.

Vuosien 1954 ja 1974 välissä Hammond Organ Company myi Hammond B-3- ja C-3-malleja yhteensä lähes 275 000 kappaletta -- enemmän kuin mikään muu sähköinen kosketinsoitin on tähän päivään mennessä myynyt.

[muokkaa] Hammond-urkujen tekniikka

Hammond kehitteli Cahillin ideaa äänen tuottamisesta kelan ja hammastetun sylinterin avulla, ja lopputuloksena oli äänigeneraattori, jossa synkronimoottorin pyörittämät hammastetut pyörät indusoivat keloihin jännitteitä, jotka voitiin vahvistaa ja muuttaa ääneksi. Pyörien hammastus oli muotoiltu siten, että kelaan syntyvä vaihtojännite oli kaunista siniaaltoa. Jännitteen taajuus riippui äänipyörän pyörintänopeudesta sekä siitä, kuinka monta hammasta pyörän kehällä oli.

[muokkaa] Äänipyörägeneraattori

Äänipyörägeneraattori

Äänipyörägeneraattori sisältää kaikkiaan 91 pyörää, jotka kattavat seitsemän ja puolen oktaavin äänialan ulottuen kontra-C:stä (32,69 Hz) viisiviivaiseen fis:iin (5 919,85 Hz). Koska kaikki äänipyörät ovat hammaspyörien välityksellä yhteydessä samaan pääakseliin, ovat kaikki 91 taajuutta aina samassa vireessä ja vaiheessa keskenään. Kun pääakselin pyörimisliikkeestä puolestaan huolehtii kellontarkka synkronimoottori, niin generaattori-Hammondit eivät käytännöllisesti katsoen koskaan kärsi viritysongelmista.

Synkronimoottoriin liittyy muuan mielenkiintoinen ominaisuus: se ei nimittäin pysty lähtemään omin avuin pyörimään, koska sillä pysähtyneenä ei ole vääntömomenttia ollenkaan. Siksi isoissa Hammondeissa on toinenkin sähkömoottori, jota käytetään vain antamaan käynnistysvauhti synkronimoottorille. Äänigeneraattorin keloihin indusoituva jännite on vain muutamia millivoltteja, ja suuren vahvistuksen vaativana se on altis kaikenlaisille häiriöäänille. Niiden pois suodattamiseksi on jokaiselle äänipyörä/kela -yhdistelmälle oma alipäästösuotimensa.

Vielä oman pikantin lisänsä jokaisen pyörän tuottamaan ääneen antaa viereisen pyörän aiheuttama ylikuuluminen eli vuotoääni (leakage). Tätä yritettiin aikanaan minimoida suunnittelemalla äänipyörien järjestys generaattorissa siten, että viereisten pyörien tuottamat äänet olivat mahdollisimman konsonoivassa harmonisessa suhteessa (oktaavi tai kvintti) keskenään.

[muokkaa] Nykytila

Hammond-tuotemerkin omistaa tätä nykyä Hammond Suzuki, joka valmistaa täysin digitaalisia Hammond-urkuja Hammond merkillä. Näissä on, paitsi pyritty mahdollisimmaan tarkkaan äänen mallinnukseen digitaalisesti, myös ulkonäköön ja käytettävyyteen on panostettu, mm. äänen säätämiseen käytettävät vetosäätimet (drawbars) ovat edelleen olemassa ja toimivat samalla tavalla kuin esikuvassaan. Digitaalisesti tuotettu tonewheel-ääni on jo todella uskottava, näppäimistön klikkeineen, viereisten tonewheelien ylikuuluminen ym. mutta suurin ongelma on Hammond-urkuihin "kiinteästi" (äänellisesti) kuuluva Leslie-vahvistin. Leslie-vahvistimen doppler-ilmiön, AM- ja FM-modulaation yhdistelmän mallinnus digitaalisesti on todella haastavaa. Haastetta ei vähennä "parhaiksi" (Leslie tone cabinet 122B rock- ja vast. musiikissa) todettujen Leslie-vahvistimien tyhjiöputkilla toteutettu esi- ja pääteasteet joissa putkitekniikka ja lievä yliohjaus tuottaa miellyttävän kuuloista säröä. Tätä "putkisäröä" on erittäin vaikea tuottaa digitaalisesti tai edes puolijohdekomponenteilla.