Ismailiitit
Wikipedia
Ismailiitit eli ismaililaiset tai seitsemänšiialaiset ovat šiiamuslimien toiseksi suurin ryhmä etenkin Iranissa vaikuttavien kaksitoistašiialaisten jälkeen.
Ismailiitit elävät Etelä-Aasiassa, Syyriassa, Saudi-Arabiassa, Jemenissä, Kiinassa, Tadzikistanissa, Afganistanissa ja Itä-Afrikassa, ja heitä on viime aikoina emigroitunut myös Amerikkaan ja Eurooppaan.
Ismailiitit ja kaksitoistašiiat hyväksyvät molemmat kuusi ensimmäistä imaamia, jotka periytyvät Muhammadin tyttären Fatiman kautta. Suunnat ovat eri mieltä seitsemännestä imaamista, joka ismailiittien mukaan oli kuudennen imaamin Dza'far as-Sadiqin vanhin poika Ismail bin Jafar, kaksitoistashiiojen mielestä nuorempi poika Musa al-Kazim. Ismailiitit ovat jakautuneet useisiin lahkoihin, joista muutama on säilynyt nykypäivään.
[muokkaa] Tausta ja suuntauksia
Šiialaisten kuudes imaami Dza'far as-Sadiq nimitti poikansa Ismailin seuraajakseen, mutta tämä kuoli ennen isäänsä 755, ja imaamiksi tuli Musa al-Kazim. Kun tämä imaamilinja oli menettänyt kannatustaan ja yhdestoista imaami vuonna 873/874 kuollut ilman perillistä, eli kahdestoista imaami ensimmäistä kertaa "kätkeytynyt", osa šiialaisista alkoi pitää kätkeytyneenä imaamina Ismailia, jonka maanpäällisenä edustajana esiintyi Abdallah al-Akbar. Tätä vanhakantaista ismailiittiryhmää sanottiin myöhemmin karmaateiksi. Karmaatit, joita heidän vastustajansa pitivät erityisen fanaattisina, tekivät ryöstöretken Mekkaan ja pitivät vuosikymmeniä hallussaan Kaaban pyhää kiveä. Karmaattivaltio hävisi 1300-luvulla.
Vuonna 899 ismailiittiliikkeen johtaja julistautui kätkeytyneeksi imaamiksi, Abdallah al-Mahdiksi, mikä johti välirikkoon karmaattien kanssa. Imaamin seuraajat siirtyivät Pohjois-Afrikkaan, jossa Abdallah al-Mahdi julistautui koko muslimiyhteisön hallitsijaksi 910. Hänen perustamansa ismaililainen fatimidien kalifaatti valloitti Abdallahin seuraajien aikana suurimman osan Pohjois-Afrikasta ja laajoja alueita Lähi-idästä, ja uhkasi vakavasti abbasidien sunnalaista kalifikuntaa. Fatimidit kukistuivat 1171.
Fatimidien aikana syntyi useita erillisiä ismailiittiliikkeitä. Osa ismailiiteistä ryhmittyi vuonna 1021 kadonneen kalifin Al-Hakimin taakse ja siirtyi Libanoniin ja Syyriaan, jossa liike on säilynyt nykypäiviin asti lähes omaksi uskonnokseen eriytyneenä druusilaisuutena.
Kruununperillinen Nizarin syrjäyttäminen ja murha 1094 sai puolestaan monet Iranin ismailiitit liittymään Nizarin imaamiuden taakse. Nizarit perustivat Iraniin ja Syyriaan puoli-itsenäisiä kaupunkivaltioita, joista tunnetuin oli Hasan-i Sabbahin Alamut, jonka asukkaista assassiineistä on Euroopassa kerrottu erilaisia legendoja. Mongolikaani Hülegün hyökkäys 1256 tuhosi Alamutin ja suuren osan nizarien kirjallisuudesta, mutta liike on jatkanut olemassaoloaan nykyaikaan saakka lähestyen valtavirtaislamia. Liikkeen johdossa ovat 1800-luvulta saakka olleet perinnöllistä Agha Khan-titteliä käyttävät imaamit, joiden katsotaan polveutuvan Alamutin imaameista.
Kalifi al-Amirin murha ja hänen yksivuotiaan poikansa Tayyibin katoaminen 1130 oli alkuna tayyibi-liikkeelle, joka pitää Tayyibia kätkeytyneenä imaamina. Tayyibien merkittävin ryhmä da'ubit, noin puoli miljoonaa, elää nykyisin Intiassa. Lisäksi on olemassa pienemmät ryhmät Jemenissä ja Itä-Afrikassa. [1]
[muokkaa] Lähteitä
- ^ - Hämeen-Anttila, Jaakko : Islamin monimuotoisuus, Gaudeamus 1999
