Karjalankarhukoira

Wikipedia

Karjalankarhukoira

Avaintiedot
Alkuperämaa	Suomi
Määrä	Suomessa rekisteröity yli 24 000^[1]
Rodun syntyaika	hyvin vanha rotu
Alkuperäinen käyttö	monipuolinen metsästyskoira
Nykyinen käyttö	suurriistan metsästys, harrastuskoira
Elinikä	10–12 vuotta
Muita nimityksiä	kkk
FCI-luokitus	ryhmä 5 alaryhmä 2 #48
Ulkonäkö
Paino	urokset 25–28 kg, nartut 17–20 kg
Säkäkorkeus	urokset 54–60 cm, nartut 49–55 cm
Väritys	musta valkoisin merkein

Karjalankarhukoira on pääasiassa hirven ja karhun metsästyksessä käytettävä suomalainen pystykorvarotu. Rodun kantakoirat ovat kotoisin Karjalasta, jossa niitä käytettiin erilaisten riistaeläinten metsästykseen. Karjalankarhukoira on Suomessa yleinen.

Sisällysluettelo

1 Ulkonäkö
2 Luonne ja käyttäytyminen
- 2.1 Metsästysominaisuudet
3 Alkuperä
4 Terveys
5 Lähteet
- 5.1 Viitteet
6 Katso myös

[muokkaa] Ulkonäkö

Karjalankarhukoira on tyypillinen arktinen pystykorvarotu. Ruumiinrakenteeltaan se on keskikokoinen, jäntevä ja melkein neliömäinen: rungon pituus on vain hieman korkeutta suurempi. Turkki on tuuhea ja kaksikerroksinen, kuten pohjoiselle pystykorvalle sopii: pehmeää pohjavillaa peittää karkeahko ja suora päällyskarva. Karva on pidempää kaulassa, selässä ja reisien takaosassa. Karjalankarhukoira on aina musta, joskus hiukan ruskeaan vivahtava, ja sillä on yleensä valkoisia selvärajaisia merkkejä kaulassa, päässä, rinnassa, vatsassa ja raajoissa. Valkoinen ei saa olla vallitseva väri. Ihannesäkäkorkeus on uroksilla 57 ja nartuilla 52 cm; korkeintaan kolmen senttimetrin poikkeama tästä sallitaan.

Koiran pää on edestä katsottuna kolmionmuotoinen, kirsu suuri ja musta. Silmät ovat aina ruskeat ja melko pienet. Pystyt, keskikokoiset korvat ovat kiinnittyneet verraten ylös. Purenta on leikkaava ja tiivis. Keskipitkä ja ylös kiinnittynyt häntä kaartuu kippuraksi selän päälle. Sen pitäisi koskettaa runkoa kärkiosallaan joko sivulta tai selän päältä. Häntä voi olla myös synnynnäisesti töpö, eikä tätä lueta rotumääritelmässä virheeksi. Karjalankarhukoira liikkuu mieluiten laukkaamalla. Liikkeet ovat kevyet ja vaivattomat.

[muokkaa] Luonne ja käyttäytyminen

Karjalankahukoira on todella rohkea ja peräänantamaton koira. Se on itsevarma ja saattaa käyttäytyä aggressiivisesti toisia koiria kohtaan. Ihmisiin se suhtautuu kuitenkin aina ystävällisesti, joskin vieraita kohtaan aluksi varautuneesti. Tämän vuoksi karjalankarhukoira asettaa omistajalleen tiettyjä vaatimuksia: Se tarvitsee välttämättä kunnollisen sosiaalistamisen ja peruskoulutuksen pystyäkseen työskentelemään hyvin yhdessä omistajansa ja muiden eläinten kanssa. Koulutuksessa on oltava päättäväinen mutta ei ankara, koska kovakourainen omistaja menettää koiran luottamuksen. Koira on myös fyysisesti voimakas, ja omistajan on kyettävä pitämään se hallinnassa. Rotu on jalostettu toimimaan hyvin itsenäisesti, ja hyvän karhukoiran pitäisi pystyä metsästämään tunteja ilman yhteyttä omistajaansa.

Perhekoirana karjalankarhukoira on uskollinen ja rakastava. Se on leikkisä ja tulee hyvin toimeen lasten kanssa. Tästä syystä sitä ei saisikaan jättää yksin pihalle narun päähän. Toisaalta karjalankarhukoira ei missään nimessä sovellu sohvakoiraksi sisätiloihin. Se on ulkoilma- ja metsästyskoira, joka tarvitsee paljon tilaa ja tekemistä. Myöskään pelkäksi seurakoiraksi karjalankarhukoiraa ei suositella: jalostuksessa metsästysominaisuuksien vaaliminen on keskeisellä sijalla. Tylsistyessään koira saattaa kaivaa pihamaan uuteen uskoon tai karata paremmille metsästysmaille. Jos useampia karjalankarhukoiria elää yhdessä, niille muodostuu vastaavanlainen laumahierarkia kuin susilla.

Karjalankarhukoiralla on voimakkaan metsästysvaiston lisäksi myös vahva vahtimisvietti. Sen kanssa voi harrastaa paitsi metsästystä ja metsästyskokeita, myös esimerkiksi vetokoirakokeita, tokoa tai agilitya.

[muokkaa] Metsästysominaisuudet

Karjalankarhukoira on riistaa haukkuva ja sen pysäyttävä metsästyskoira, joka pystyy työskentelemään laajalla alueella itsenäisesti. Suuntavaisto ja hajuaisti ovat erittäin hyvät ja refleksit todella nopeat. Karjalankarhukoira on metsästäessään peloton ja uhraa oman henkensä omistajansa puolesta. Jotkut yksilöt soveltuvat myös pienriistan metsästykseen. Rodun karjalaisia kantakoiria käytettiinkin varsin monenlaisen riistan metsästämisessä.

Karjalankarhukoira ilmoittaa riistan haukkumalla, mutta ei muuten hauku turhia metsästäessään. Koira pitää riistan paikoillaan haukkumalla ja juoksemalla edestakaisin eläimen ympärillä, kunnes omistaja ehättää paikalle. Se voi pitää riistan aloillaan hyvinkin pitkiä aikoja. Jos esimerkiksi karhu yrittää lähteä tiehensä koiran piirityksestä, koira yrittää pitää sen paikoillaan vaikka hännästä pitelemällä.

Karhukoirien metsästysominaisuuksia testataan karhun- ja hirvenhaukkutaipumuskokeissa. Karjalankarhukoiran kanssa voi osallistua myös metsästyskoirien jäljestämiskokeisiin ja linnunhaukkukokeisiin.

[muokkaa] Alkuperä

Karjalankarhukoira

Rotu pohjautuu komien eli syrjäänien käyttämiin pystykorvakoiriin. On arvioitu, että näitä koiria saapui komien mukana Uralin länsipuolelle noin vuonna 900 jaa. Laatokan ympäristöön koiria levisi vuoden 1100 jälkeen komien ja karjalaisten kaupankäynnin seurauksena. Rodun kantakoirat ovat kuitenkin Laatokan Karjalassa, Aunuksessa ja Vienassa käytettyjä metsästyskoiria.

Rodun nimeksi tuli karjalankarhukoira vuonna 1936, jolloin aloitettiin määrätietoinen jalostus suurriistan metsästykseen sopivan, riistaa haukkuvan koiran saamiseksi. Erityisesti Olof Berg kulki paljon Karjalassa keräten jalostuspohjaa rodun kasvattamiseen. Ensimmäiset koirat rekisteröitiin vuonna 1946. Missään vaiheessa jalostukseen ei käytetty muunrotuisia koiria. Talvisodan aikana koirakanta tuhoutui miltei tyystin, mutta jatkosodan vuosina koiria saatiin lisää valloitetuilta alueilta. Suomessa karjalankarhukoiria rekisteröidään vuosittain yleensä vajaa tuhat.

Koira muistuttaa paljon venäläis-eurooppalaista laikaa, joka onkin karjalankarhukoiran läheinen sukulainen.

[muokkaa] Terveys

Karjalankarhukoira on terve rotu. Se kuuluu Suomen Kennelliiton PEVISA-ohjelmaan, jolla pyritään ehkäisemään perinnöllisiä sairauksia. Koirilta tutkitaan silmät ja lonkat ennen niiden käyttämistä jalostukseen.^[2] Terveys on asetettu jalostustoiminnan tavoitteista ensimmäiseksi, joten jalostukseen käytetään vain terveitä, käyttöominaisuuksiltaan hyviä ja riittävän vierassukuisia koiria^[3]. Lonkkamuuntumia ja silmäsairauksia esiintyy jonkin verran, mutta ne ovat huolellisen jalostuksen ansiosta hyvin harvinaisia^[4].