Kontrabasso
Wikipedia
Kontrabasso on jousisoitinperheen suurikokoisin jäsen. Kontrabasso on harvinainen soolosoittimena, mutta kamari- ja sinfoniaorkesterissa sillä on tärkeä rooli, sillä matalan äänialansa ansiosta se luo orkesterin sointiin syvyyttä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Kontrabasson historia
Varhaisimmat kontrabassot ovat peräisin 1600-luvun alusta, ja niiden muoto kehittyi violonesta, gambaperheen bassosoittimesta. Toisin kuin violonessa, kontrabassoissa ei ollut otenauhoja, ja kieliä oli useimmiten neljä violonen kuuteen verrattuna. Kielinä käytettiin suolikieliä.
[muokkaa] Kontrabasson muoto ja erot muihin jousisoittimiin
Kontrabasson muoto poikkeaa hieman viuluperheen jousisoittimista. Myös mitat ja muodot vaihtelevat paljon enemmän kuin esimerkiksi viuluissa. Syy tähän on se, että kontrabasson alkuperä on viola da gamba -suvussa. Tämän voi havaita tarkastelemalla tiettyjä yksityiskohtia soittimen rakenteessa. Kontrabassossa on gamba-tyyliset kapeammat 'olkapäät' (erona viuluperheen jousisoittimen pyöreämpään malliin) ja soitin on mahdollisesti tasapohjainen (muissa viuluperheen jousisoittimissa pohja on kupera). Kontrabasso poikkeaa myös viritysjärjestelmältään muista: se viritetään kvarttivireeseen (muut sinfoniaorkesterissa esiintyvät jousisoittimet ovat kvinttivireisiä).
Kontrabasson soitettavuuden vuoksi soittimen koko on huomattavasti pienempi kuin akustisen teorian ennustama optimaalisesti soivan instrumentin koko. Tyypillisesti sooloteoksia ja kamarimusiikkia soitetaan pienempikokoisimmilla soittimilla kuin sinfoniamusiikia - kontrabassolla ei vieläkään ole standardoituja mittoja. Viulu ja sello puolestaan ovat mitoiltaan hyvin standardoituneet (alttoviulun mitoissa on sen sijaan ollut jonkin verran vaihtelua). Yleisimmin kontrabasso on 3/4-kokoinen (vaikkakin tämä kokoluokitus kontrabasson kohdalla on harhaanjohtava), ja kielen soiva pituus on 100–110 senttimetriä.
[muokkaa] Viritysjärjestelmät
Kontrabasson kielet yleensä viritetään E-A-D-G -viritykseen siten, että taajudeltaan korkein G-kieli soi undesimin (oktaavi plus kvartti) keski-C:n alapuolella (noin 98 hertsiä) ja taajuudeltaan matalin E-kieli soi kaksi oktaavia ja sekstin keski-C:n alapuolella (vastaavan E-sävelen taajuus pianossa on noin 41 hertsiä). Useita eri viritysmalleja ja kielten lukumääriä käytettiin laajasti 1500-luvulta lähtien aina 1900-luvun alkupuolelle asti, jolloin nelikielinen puhtaisiin kvartteihin perustuva viritys hyväksyttiin lähes maailmanlaajuisesti. Yksi näistä erikoisista viritysjärjestelmistä on wieniläinen viritys (matalimmasta korkeimpaan soivat sävelet A1-D-FIS-A), joka oli suosiossa 1700- ja vielä 1800-luvun alkupuolella. Esimerkiksi nykyäänkin usein soitetut Dittersdorfin sekä Vanhalin kontrabassokonsertot on sävelletty wieniläisvireen tarjoamia mahdollisuuksia silmällä pitäen. Toisaalta italialainen bassovirtuoosi Giovanni Bottesini (1821-1889) käytti lähes yksinomaan kolmikielistä kontrabassoa (kuten nykyinen viritys, mutta ilman alinta E-kieltä).
Klassisen musiikin sooloesityksiä varten kontrabasso viritetään tavallisesti kokosävelaskeleen verran korkeammalle (kielet matalimmasta korkeimpaan soivina sävelinä Fis1, H1, E ja A). Tätä viritystä kutsutaan sooloviritykseksi, tavallista viritystapaa orkesteriviritykseksi. Soolovirityksessä käytetään ohuempia, matalajännitteisimpiä kieliä kuin orkesterivirityksessä, sillä tavallisten orkesterikielten virittäminen soolovireeseen aiheuttaa kireäsointisuutta lisääntyneestä kanteen kohdistuvasta paineesta johtuen ja haittaa soittotuntumaa kielten joustavuuden vähäntyessä.
Sinfoniaorkesterissa kontrabassolta vaaditaan matalia ääniä jopa kontra-E:n alapuolelta. Kontrabasso voidaan tätä varten varustaa snekkaan asennettavalla jatkeella, johon voidaan rakentaa mekaaninen koneisto. Tällöin matalimman vapaan kielen ääni on kontra-C. Toisaalta yleinen vaihtoehto on viides lisäkieli, joko soi joko kontra-C:nä tai subkontra-H:na. Kontrabasso eroaa muista jousisoittimista virityksen suhteen siinä, että viritystapit on varustettu erityisellä hammasrataskoneistolla.
Kontrabasso soi kirjoitettua sävelkorkeutta oktaavia matalammin - tällä vältetään kohtuuton apuviivojen tarve eri nuottiavaimilla. Huiluäänien eli flageolettien notaatio vaihtelee säveltäjillä.
[muokkaa] Kontrabasson eri nimet
Kontrabassoa nimitetään usein eri nimillä (etenkin kansan-, bluegrass- ja jazzmusiikissa), kuten jousibasso, akustinen basso, bassoviulu, läskibasso, jättisahio, "doghouse bass", "dog-house" ja "bull fiddle". Soitinta käytetäänkin nykyään paljon juuri kansan- ja jazzmusiikissa. Kontrabassosta käytetään lyhenettä cb.
[muokkaa] Soittotekniikka
Soittaja seisoo tai istuu ja pitelee soitinta pystyasennossa siten, että soitin nojaa häneen itseensä päin. Soittaessa seisten basson pää on likimain samalla korkeudella kuin soittajan pää. Basson pohjassa on pituudeltaan säädettävä piikki, stakkeli, joka osuu lattiaan. Kuten muitakin jousisoittimia, kontrabassoa soitetaan joko jousella (arco) tai näppäillen kieliä (pizzicato).
[muokkaa] Kontrabasson jousi
Kontrabassonsoitossa käytetään kahdentyyppisiä jousia: saksalaisia ja ranskalaisia. Ne eroavat toisistaan sekä muotoilultaan että soittotekniikaltaan. Ranskalainen jousi on raskaampi versio jousesta, jota käytetään nykyaikaisessa jousisoitinperheessä, ja sitä pidellään samalla tavoin: kämmen alaspäin, sormet leväten jousen mustan pään (englanniksi frog) päällä ja peukalo omassa kolosessaan. Saksalainen jousi on pidempi ja sitä pidetään siten, että peukalo lepää frossin yläpuolella olevan puun päällä, kun taas pikkusormea pidetään frossin alapuolella. Etu ja keskisormi asetetaan pyöreästi jousen puu ja frossi -osia vasten.
Ajoittain basson jousessa käytetään mustia hevosen häntäjouhia, vastakohtana tavanomaisille valkoisille jouhille, joita käytetään muissa viuluperheen soittimissa. Hieman karkeampaa mustaa jouhta käytetään selkeämmän artikulaation aikaansaamiseksi. Jouseen lisättävä hartsi on bassonsoittajilla usein pehmeämpilaatuista, jotta tarvittava kitka jouhen ja kielen välillä saadaan aikaan.
[muokkaa] Kuuluisia kontrabasisteja
[muokkaa] Klassinen musiikki
Kuuluisia kontrabasisteja ovat muun muassa klassisen puolen italialaiset säveltäjä-basistit Domenico Dragonetti (1763-1846) sekä Giovanni Bottesini (1821 - 1889); nykyisistä basisteista tunnettuja ovat esimerkiksi amerikkalaiset Gary Karr sekä Edgar Meyer. Suomalaisen bassonsoiton isänä voidaan pitää Oiva Nummelinia, joka kasvatti kokonaisen sukupolven basisteja, tunnetuimpina oppilainaan Olli Kosonen (1938 - 2004) ja Jorma Katrama sekä merkittävä pedagogi Jussi Javas. Nuoremman polven kontrabasisteista ovat kuuluisimpia Berliinin Filharmonikoden jäsenet Janne Saksala ja Esko Laine.
[muokkaa] Jazz
Jazzbasisteista merkittävimpiä ovat Duke Ellingtonin yhtyeessä soittanut Jimmy Blanton, Miles Davisin yhtyeissä vaikuttaneet basistit Paul Chambers, Ron Carter ja Dave Holland. Nykyajan kontrabasistivaikuttajiin kuuluvat Hollandin lisäksi esimerkiksi Eddie Gomez, Charlie Haden, Anders Jormin ja Niels-Henning Ørsted-Pedersen (kuoli huhtikuussa 2005).
[muokkaa] Aiheesta muualla
- Double Bass Guide – Valaiseva kontrabassosivusto englannin- ja saksankielisenä.
- International Society of Bassists International Society of Bassists -verkkosivusto.
