Olbersin paradoksi
Wikipedia
Olbersin paradoksiksi kutsutaan kysymystä: "Miksi taivas on pimeä, vaikka tähdet ovat aurinkoja?" Paradoksin esitti Heinrich Olbers (1758-1840) vuonna 1826. Ongelma on kuitenkin tätä vanhempi - tiedetään,että Kepler oli pohtinut ongelmaa jo vuonna 1610.
Olbersin ajatuksena oli se, että jos avaruus olisi äärettömän suuri ja vanha, universumi olisi tähtien täyttämä ja tähtien valo ulottuisi kaikkialle. Katsoisipa mihin suuntaan tahansa, niin jollain etäisyydellä siinä suunnassa olisi tähti. Tällöin jokainen näkösäde lopulta kohtaisi jonkin tähden pinnan. Koska pintakirkkaus ei riipu etäisyydestä, loistaisi taivas yöllä ja päivällä keskimäärin yhtä kirkkaana kuin tyypillisen tähden pinta.
Ratkaisuksi paradoksille on esitetty tähtien välistä pölyä, johon säteilyä imeytyisi. Ajan mittaan kävisi kuitenkin niin, että nämä hiukkaset alkaisivat heijastaa säteilyä samaan tahtiin, kuin mitä niihin tulee.
Ratkaisuksi on esitetty myös sitä, että universumin tähdet eivät ole tasaisesti jakautuneet, vaan voimakkaasti keskittyneet. Tällöin suuri osa eri suunnista ovat sellaisia, että niissä ei ole tähtiä.
Nykyinen käsitys ongelman ratkaisusta on, että maailmankaikkeus ei ole ikuinen, vaan sillä on ollut alku ja se laajenee. Koska maailmankaikkeudella siis on ollut alku, se ei ole äärettömän vanha ja näin kaikkien tähtien valo ei ole ehtinyt saavuttaa meitä. Koska tähdet loittonevat meistä, punasiirtymä heikentää niiden kirkkautta. Koska valolla on nopeus, näemme kaukana olevat kohteet sellaisina kuin ne olivat menneisyydessä. Universumin alussa ei ollut tähtiä, joten meistä tarpeeksi kaukana olevat tähdet eivät vielä näy.
