Operaatio Chastise
Wikipedia
Operaatio Chastise oli toisen maailmansodan aikana vuonna 1943 toteutettu hyökkäys kolmea Natsi-Saksan patoa vastaan lentokoneilla ja pommituksella. Operaation tarkoituksena oli tuhota Ederin pato, Sorpen pato sekä Möhnen pato, vaikkakin Sorpen padon tuhoaminen ei onnistunut. Pommitustehtävä onnistui, vaikkakin suurimmat patojen murtumisesta aiheutuneet vahingot korjattiin nopeasti aiheutuneen tulvan jälkeen. Operaation merkittävin seuraus olikin, että 2000 Atlantin vallia rakentanutta työläistä joutui siirtymään Ruhrin alueelle.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Operaation syyt ja taustat
[muokkaa] Ensimmäiset suunnitelmat patojen tuhoamiseksi
Jo vuonna 1937 RAF oli kiinnostunut Ruhrin teollisuusalueen patojen tuhoamisesta. Tuhoamalla padot RAF päätteli voivansa lamaannuttaa suuren osan Saksan sotateollisuudesta, joka oli hyvin riippuvainen patojensa tuottamasta energiasta. Operaatiota ei kuitenkaan voitu vielä siihen aikaan toteuttaa, koska valtavien patojen tuhoaminen olisi vaatinut valtavat määrät räjähdysainetta, jonka kuljettaminen padolle olisi ollut lähes mahdotonta. Patoja ei siis voinut tuhota perinteisillä aseilla tai menetelmillä, minkä vuoksi suunnitelman toteuttaminen ei edennyt.
[muokkaa] Barnes Wallisin uudentyyppiset pommit
1941 ilma-alusten ja lentokoneiden suunnittelija Barnes Wallis laati 117 sivua käsittävän muistion Natsi-Saksan sodankäymisen vaikeuttamisesta. Hänen päätelmiensä mukaan Kansallissosialistisen Saksan koko sodankäynti pohjautui ensisijaisesti teollisuuteen, joka taas pohjautui luonnonvoimien hyödyntämiseen. Wallisin mukaan oli tärkeää päästä hyökkäämään jo ketjun ensimmäistä lenkkiä, luonnonvoimien hyödyntämistä, vastaan. Britannian ilmavoimilta RAF:lta puuttui kuitenkin pommityyppi, jolla pystyttäisiin iskemään patoja tai kaivoksia vastaan, joten kenraalikunta näki Wallisin suunnitelmat epärealistisina.
1942 Wallis sai ajatuksen uudentyyppisestä pommista, jolla olisi mahdollisuus tuhota massiivisia patoja. Walliksen pommi etenisi veden päällä, jolloin se voisi keikauttaa suojaverkot sekä teräsköydet sivuun. Mikäli pommi vielä saataisiin pyörimään suurella nopeudella oman akselinsa ympäri, se tuhoaisi padon tehokkaammin. Tällöin pommi liukuisi padon seinämää alaspäin ja se voitaisiin räjäyttää tietyssä syvyydessä. Tässä tapauksessa patoon syntyisi ilmatasku, johon heti räjähdyksen jälkeen virtaisi tuhansia tonneja vettä, jotka murtaisivat betonirakenteen ja patoon aukeaisi aukko.
Wallisin ideaa ei otettu innolla vastaan, vaan siihen suhtauduttiin epäilevästi ja Puolustusilmavoimien päällikkö Arthur Harris epäilikin, että Wallisin suunnittelemat pommit voitaisiin rakentaa vasta sodan loputtua. Wallis onnistui kuitenkin seuraavan vuoden aikana vakuuttamaan sotilasjohdon pommiensa realistisuudesta ja tarpeellisuudesta, minkä vuoksi varsinainen kehittelytyö saatettiin aloittaa. Testeissä Wallisin pommit toimivat hyvin, ja 1943 RAF perusti operaatio varten aivan uuden divisioonan, 617. laivueen.
[muokkaa] Patojen tuhoaminen
17. toukokuuta 617. laivue hyökkäsi patoja vastaan. Ilmatorjunnasta huolimatta Hollannin ylilento onnistui ja pian lentokoneet aloittivat hyökkäyksensä patojen tuhoamiseksi. Möhnen patoa vastaan pudotettu ensimmäinen pommi kohtasi vedessä tuntemattomaksi jääneen esteen, mahdollisesti suojaverkon, eikä aiheuttanut räjähtäessään padolle vahinkoa. Vasta puolen tunnin kuluttua seuraava pommi saatiin pudotettua ja tällä kertaa se mursi padon betonimuurin. Myös Elderin pato onnistuttiin tuhoamaan, mutta Sorpen patoa ei räjäytetty.
Virallisesti patojen tuhoaminen vaati 1294 kuolonuhria, joista puoli tuhatta oli saksalaisia ja noin kuusisataa itäisestä Euroopasta kotoisin olevia työläisiä. 617. laivueen miehistöstä 53 menetti henkensä operaatiossa ja kolme vangittiin.
Pommitustehtävä onnistui, vaikkakin vain Elderin padolle tuotettiin niin pahoja vaurioita, että sen vedenpinta palasi normaalille tasolleen vasta 1947. Operaation tärkein merkitys oli se, että 2000 Atlantin vallia rakentanutta työläistä joutui siirtymään Ruhrin teollisuusalueelle.
[muokkaa] Lähteet
- Historia -lehti numero 2/2006 s. 36-41
