Sumopaini
Wikipedia
Sumo (japaniksi 相撲 sumō) on perinteinen japanilainen kamppailulaji, jonka ammattimaisesta muodosta käytetään nimitystä ōzumō (大相撲), suuri sumo, erotuksena harrastelijoiden amazumōsta (アマ相撲). Ōzumō nykymuodossaan on suhteellisen tuore ilmiö, vaikka itse laji on ikivanha ja sen alkuperä on peittynyt aikojen kuluessa mystisiin tarinoihin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Historia
[muokkaa] Klassinen kausi
Ensimmäiset maininnat sumosta ovat peräisin vanhimmasta japanilaisesta kirjallisesta teoksesta, vuonna 712 kirjoitetusta Kojiki (古事記) -kronikasta, jonka sisältämän tarinan mukaan Japanin saarten omistuksen ratkaisi maailman ensimmäinen sumo-ottelu jumalien Takeminakata ja Takemikazuchi välillä Izumon rannalla nykyisen Shimanen piirikunnan alueella. Jälkimmäinen oli voittoisa ja perusti keisarillisen suvun, johon nykyinen, 125. keisari Akihitokin yhä kuuluu.
Muinainen sumo oli nykyistäkin vahvemmin sidoksissa japanilaisille ominaiseen šintō (神道) -uskontoon, jonka sadonkorjuu- ja hedelmällisyysriitteihin sisältyivät seremonialliset sumo-ottelut jumaluuksien ja esi-isien pitämiseksi tyytyväisinä myös tulevien vuosien satojen turvaamiseksi. Tuolloisissa otteluissa ei juuri sääntöjä tunnettu vaan ne saattoivat päättyä jopa ottelijoiden kuolemaan. Kuuluisimmassa tällaisessa ottelussa izumolainen ruukuntekijä Nomi no Sukune haavoitti kuolettavasti naralaista Taima no Kehayaa noin vuonna 23 eaa.
Otteluita järjestettiin paitsi maaseudulla erilaisten uskonnollisten rituaalien yhteydessä myös keisarin hovissa esim. ulkomaisten lähetystöjen huvitukseksi tai kruunajaisten yhteydessä. 45. keisari Shōmu, jonka hallituskausi oli vuosina 724–749, otti tavakseen kerätyttää ottelijoita kuukalenterin mukaan seitsemännen kuukauden seitsemänneksi päiväksi (elokuun alkupäiviä länsimaalaisittain) keisarillisen palatsin puutarhaan ottelemaan ns. sechiezumōa (節会相撲) tarkoituksenaan rukoilla tällä tavoin siunausta ja menestystä koko Japanin kansalle. Muutamina seuraavina vuosisatoina käytäntö vakiintui, sääntöjä laadittiin ja ottelutekniikoita kehitettiin.
[muokkaa] Keskiaika
Kamakura-shogunaatin aikana (1185-1392) sumon luonne itsepuolustuksellina tekniikkana korostui samurailuokan ottaessa sumon osaksi taisteluharjoituksiaan. Samoihin aikoihin jujutsu (柔術) eriytyi sumosta omaksi lajikseen. Muromachi-kauden (1338-1573) alkupuolella yläluokka ei enää suosinut sumoa samalla tavoin kuin aiemmin kunnes lajin suosio palautui 1400-luvun lopulta alkaen entiselleen sisäisten levottomuuksien kiihtyessä. Maaseudulla oteltu kusazumo säilytti koko ajan suosionsa.
Lyhyen Azuchi-Momoyama -kauden (1568-1600) aikana aloittivat toimintansa ensimmäisten puoliammattimaisten ottelijoiden ryhmät, jotka kiersivät maata otellen näytösturnajaisia yleisölle. Tämä perinne elää yhä tänä päivänä jungyō (巡業) -kiertueiden muodossa. Helmikuussa 1578 daimyō Oda Nobunaga kutsutti linnassaan järjestettävään turnaukseen yli 1500 ottelijaa, jolloin ensimmäistä kertaa jouduttiin väenpaljouden vuoksi määrittelemään ottelualue, dohyō (土俵), kullekin otteluparille. 1700-luvun alussa vakiintui käytäntö rajata dohyō puoliksi maan sisään kaivetuilla riisilyhteillä.
[muokkaa] Edo-kausi
Levottomuuksien päätyttyä Tokugawa-shogunaatin perustamiseen vuonna 1603 alkoi sumo kehittyä kohti nykyistä ōzumōa. Daimyōt palkkasivat kaikkialta Japanista lupaavia sumōtoreja ottelemaan nimissään. Nämä saivat vaivojensa palkaksi tuntuvia palkkioita, herransa nimeä kantavan seremoniallisen vaatteen, ottelunimensä tuolloin ilmestymisensä aloittaneisiin virallisiin rankkauslistoihin (banzuke, 番付) ja jotkut jopa samurain statuksen. Useat näistä tavoista ovat yhä käytössä, joskin muuntuneina nykyajan vaatimuksia vastaaviksi.
Pitkittynyt rauhankausi toi mukanaan myös kanjinzumōn (勧進相撲), jossa otteluja seuraava yleisö osoitti kiitollisuutensa sumōtoreille lahjoituksin, joista maksettiin paitsi sumōtorien palkkiot myös temppelien, siltojen ja muiden vastaavien yleishyödyllisten hankkeiden rakennus- ja korjauskuluja. Kanjinzumō kukoisti erityisesti Osakassa ja Kiotossa, jossa perustettiin ensimmäinen organisaatio ōzumōa hallinnoimaan. Pian lajin painopiste siirtyi kuitenkin tuolloiseen Edoon eli Tokioon, jossa se on sittemmin pysynyt. Näihin aikoihin perustettiin myös ensimmäiset sumotallit eli heyat (部屋) ottelu-uransa lopettaneiden sumōtorien siirtyessä valmentamaan nuorempaa sukupolvea. Muutamat näistä heyoista ovat yhä toiminnassa, vaikka moni onkin jäänyt historian lehdille.
1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ōzumō koki ensimmäisen kultakautensa legendaaristen sumōtorien kuten mestari Raidenin ja suurmestari Tanikazen villitessä yleisöä. Suosio tasaantui 1800-luvun kuluessa ja Japanin aukaistessa porttinsa ulkomaailmalle 1860-luvulta lähtien. Yhteiskunnallinen liikehdintä vei yleisön huomion pois huvituksista, joka luonnollisesti vaikeutti sumōtorien toimeentuloa. Takasago Uragoro -niminen sumōtori johti huonolla menestyksellä kapinaliikettä 1870-luvulla ōzumōn nykyaikaistamiseksi erityisesti sen tulonjaon osalta. Keisari Mutsuhiton henkilökohtainen saapuminen turnaukseen vuonna 1884 ja suurmestari Umegatani I:n taidokas sumo elvyttivät lajin suosiota.
1900-luvun alun kansallinen innostuneisuus mm. Venäjää vastaan käydyn voittoisan sodan ansiosta näkyi myös ōzumōn suosion kasvuna. Ensimmäistä kertaa ōzumōsta käytettiin termiä kokugi (国技), kansallislaji. Suurmestarit Hitachiyama ja Tachiyama hallitsivat tapahtumia dohyōlla. Perinteisen vyöotteisiin perustuvan yotsuzumōn (四つ相撲) rinnalle alkoi yleistyä vastustajan dohyōlta ulos työntämiseen perustuva oshizumō (押し相撲).
Noin 15000 katsojan Jōsetsukan-stadion valmistui vuonna 1909 vain tuhoutuakseen ensin tulipalossa vuonna 1917 ja uudelleen 1923 maanjäristyksessä. Toistamiseen uudelleen rakennettu stadion kärsi vaurioita Yhdysvaltojen pommituksissa maaliskuussa 1945 ja joutui nöyryyttävästi toimimaan luistelukenttänä sodan jälkeen kuin Japanin täydellistä tappiota alleviivatakseen.
[muokkaa] Nihon Sumō Kyokain aika
Ennen maailmansodan syttymistä ōzumō oli kuitenkin ehtinyt organisatorisesti muotoutua nykyisen kaltaiseksi. Vuonna 1927 perustivat 88 tokiolaista ja 17 osakalaista valmentajaa Nihon Sumō Kyōkain (日本相撲協会), joka nykyäänkin on ōzumōa hallinnoiva järjestö. Pian perustamisensa jälkeen järjestön olemassaoloa koeteltiin kun 6. tammikuuta 1932 korkea-arvoinen sumōtori Tenryu Saburo johdatti suuren osan kahden ylimmän divisioonan sumōtoreista pois kyokain alaisuudesta vaatien sen toimintatapojen perinpohjaista uudistamista, johon NSK:n johto ei kuitenkaan ollut valmis. Vuoden 1937 loppuun mennessä aluksi jonkinlaista suosiota nauttinut kapinaliike oli kuitenkin kuihtunut pois ja kaikki siihen osallistuneet Tenryuta itseään lukuun ottamatta palanneet NSK:n alaisuuteen. Kapinan vielä kestäessä NSK:lle uskollinen Futabayama Sadaji nousi rivimiehestä tarunhohtoiseksi suurmestariksi muodostuen Japanin sotilaallisen mahdin ja maskuliinisen voiman ruumiillistumaksi.
Sodan päätyttyä NSK oli muun Japanin yhteiskunnan tavoin nollapisteessä. Vuonna 1950 NSK rakennutti suurin ponnistuksin uuden stadionin Sumida-joen toiselle puolen Kuramaen kaupunginosaan. Kolme vuotta myöhemmin Japanin yleisradioyhtiö NHK aloitti turnausten televisioinnin, joka toi ennennäkemättömän suuren yleisön ōzumōlle. Radioinnit oli aloitettu jo 1928. Vuonna 1958 turnausohjelma vakiintui nykyiseen kuuden vuosittaisen suurturnauksen järjestelmään, jossa tammi-, touko- ja syyskuun turnaukset otellaan Tokiossa ja maalis-, heinä- ja marraskuun turnaukset muissa kaupungeissa (Osaka, Nagoya ja Fukuoka).
1960-luvun valtias oli suurmestari Taiho Koki, jonka ylivoima toimi hetkittäin suorastaan itseään vastaan. 70-luvulla johdon otti itselleen nykyinen NSK:n puheenjohtaja Kitanoumi Toshimitsu, joka nousi vuonna 1974 kaikkien aikojen nuorimmaksi suurmestariksi. 80-luvun menestynein oli puolestaan pienehkö, mutta tulinen ja vahva Chiyonofuji Mitsugu. Vuonna 1985 valmistui nykyinen stadion, Ryogoku Kokugikan (両国国技館), Sumida-joen itärannalle ōzumōlle perinteiseen Ryogokun kaupunginosaan.
1990-luvulle tultaessa ulkomaalaisten sumōtorien esiinmarssi oli lopullisesti totta, vaikka jo 1972 ensimmäinen ulkomaalainen, Takamiyama Daigorō, oli voittanut turnauksen. Jättiläismäinen havaijilainen Konishiki Yasokichi ylsi hyvin lähelle ylennystä suurmestariksi vuonna 1992 ja vuotta myöhemmin hänen maanmiehensä Akebono Taro onnistui siinä. Alun perin Länsi-Samoalta kotoisin oleva Musashimaru Kōyō täydensi havaijilaisten menestyksen nousullaan suurmestariksi vuonna 1999. Koko vuosikymmenen ajan otsikoita hallitsi näiden kolmen kamppailu erityisesti Hanadan suurmestariveljesten (Wakanohana III Masaru & Takanohana II Kōji) kanssa.
2000-luvulle tultaessa mongolit ovat merkittävin ulkomaalaisten sumōtorien ryhmä suurmestari Asashōryū Akinorin ja mestari Hakuho Shōn seurattua 90-luvun Ōshima-tallin pioneerien, Kyokushuzan Noborun ja Kyokutenho Masarun, jalanjälkiä. Myös eurooppalaiset sumōtorit ovat viime vuosina saavuttaneet menestystä bulgarialaissyntyisen mestari Kotooshu Katsunorin johdolla.
[muokkaa] Nihon Sumō Kyokain organisaatio
Nihon Sumō Kyokai on Japanin opetus-, tiede- ja kulttuuriministeriön alainen järjestö, joka hallinnoi noin tuhannesta ihmisestä muodostuvan ōzumōyhteisön (sumōkai, 相撲会) jokapäiväistä toimintaa. Järjestön organisatorinen perusyksikkö on heya eli yhden tai useamman valmentajan ja tämän oppilaiden muodostama talli, johon usein, joskaan ei aina, kuuluu myös muita ōzumōlle tyypillisiä henkilöitä kuten erotuomareita, toimitsijoita ja kampaajia jne., joista kustakin lyhyt kuvaus jäljempänä.
[muokkaa] Oyakatat
Heyan omistaa valmentaja, oyakata (親方), jonka nimi on sama kuin itse heyankin. Esim. Ōdake-beyan omistaa siis Ōdake Oyakata. Mikäli heyassa on kaksi tai useampia oyakatoja kuten on tavallista (esim. em. Ōdake-beyassa vaikuttavat itse Ōdaken lisäksi myös Tateyama Oyakata ja Yamahibiki Oyakata), ovat muut oyakatat omistavalle oyakatalle eli shishōlle (師匠) alisteisia. Heitä voi olla jopa puolisen tusinaa. Pienissä vastaperustetuissa tai menestyksellisesti taantuneissa heyoissa oyakatoja on kuitenkin tyypillisesti vain yksi. Huhtikuussa 2006 105+2 (määrästä jäljempänä) oyakataa toimii 55 heyassa. Oyakatojen ja heyan muun henkilökunnan lukumäärä ei välttämättä juurikaan korreloi sen saavuttamaa urheilullista menestystä.
Aktiiviura päättyy tavallisesti n. 30–35-vuotiaana, joten oyakataksi siirtyvällä on kolmisenkymmentä vuotta aikaa valmentaa nuorempiaan kohti huippua ennen 65 vuoden pakollisen eläköitymisiän täyttymistä. Oyakataksi on mahdollista siirtyä vain mikäli oma aktiiviura on ollut riittävän menestyksekäs ja erityinen valmentajalisenssi (toshiyori kabu, 年寄り株) on saatavilla joko perintönä omalta shishōlta, joka silloin tällöin on oma (otto)isä tai appi (sekitoreille ei ole poikkeuksellista naida oyakatojensa tyttäriä), tai ostamalla se joltakulta omaa eläkeikäänsä lähestyvältä oyakatalta useiden miljoonien jenien hintaan.
Lisenssien määrä on rajattu 105:een, joka määrä muodostui jo NSK:ta perustettaessa 88 tokiolaisen toshiyorin ja 17 osakalaisen tōdorin yhteissummasta. Vuonna 1971 päädyttiin ennenkuulumattomaan tilanteeseen kun suurmestari Taiho vetäytyi aktiiviuraltaan ilman, että hän oli pystynyt varmistamaan lisenssiä itselleen. Koska 32 turnausvoiton ottajaa ei voitu kaikkien osapuolten kasvot säilyttäen erottaa kyokaista, ratkaistiin tilanne luomalla erityinen henkilökohtainen lisenssi, joka oli sidottu haltijansa henkilöön. Tällainen ichidai toshiyori (一代年寄り) mitätöityy haltijansa kuollessa tai täyttäessa 65 vuotta. Kyseinen kunnia on sittemmin suotu suurmestareille Kitanoumi, Chiyonofuji ja Takanohana II, jotka kaikki ovat saavuttaneet vähintään 20 ylimmän divisioonan turnausvoittoa. Keskimmäisen kieltäytyessä kunniasta aikomuksenaan ottaa hallintaansa perinteinen lisenssi ja Taihon täytettyä 65 vuotta vuonna 2005, on lisenssien lukumäärä siis nyttemmin 105+2 eli säännönmukaiset lisenssit lisättyinä Kitanoumin ja Takanohana II:n henkilökohtaisilla lisensseillä.
Kunnianhimoinen oyakata ei useimmiten tyydy pelkästään oppilaidensa urheilulliseen menestykseen vaan pyrkii saavuttamaan kyokain piirissä myös muita tehtäviä. Viisitoista oyakataa, kolme kustakin viidestä ichimonista (ks. seuraava kappale), valitaan arvostettuun tuomarin, shimpanin (審判), tehtävään. Kolme viiden tuomarin ryhmää istuutuu vuorotellen dohyōn eri puolille mustissa montsuki-takeissaan tarkkailemaan otteluita ja tarvittaessa keskustelemaan erotuomarin ratkaisun oikeellisuudesta. Oyakatojen muita erityistehtäviä ovat mm. Tokion ulkopuolisten kolmen turnauksen päävastaavan tehtävät ja haja-asutusalueille turnausten välillä suuntautuvien kiertueiden järjestelytehtävät. Arvostetuimmat tehtävät liittyvät kuitenkin rijikain (理事会) jäsenyyteen. Rijikai on yhdeksän oyakatan eli rijin (理事) muodostama kyokain korkein elin, jossa puhetta johtaa koko NSK:n keulahahmo, rijichō (理事長), jona on vuodesta 2002 lähtien toiminut entinen suurmestari Kitanoumi viran yhdeksäntenä haltijana. Kaikki em. tehtävät jaetaan joka toinen vuosi helmikuun alkupäivinä järjestettävissä äänestyksissä, jossa äänioikeutettuja ovat oyakatojen lisäksi kaksi ylintä erotuomaria ja kourallinen rikishien edustajia.
Jokainen heya lukuun ottamatta kapinallista Takadagawa-heyaa kuuluu yhteen viidestä ichimonista (一門). Ichimon on eräänlainen klaani; vanhan ja vaikutusvaltaisen heyan ympärille vuosisatojen kuluessa muodostunut heyojen ryhmittymä, jonka jäsenet tekevät monin tavoin yhteistyötä esim. turnauksen lähestyessä järjestäen yhteisharjoituksia. Vuoteen 1966 asti samaan ichimoniin kuuluvien heyojen painijat, rikishit (力士, kirjaimellisesti vahva mies; termiä käytetään sumotōrista poiketen vain ammattimaisista ottelijoista), eivät kohdanneet toisiaan playoff-otteluita lukuun ottamatta. Sääntömuutoksen jälkeen sama sääntö koskee enää heyatovereita ja lähisukulaisia silloin kun nämä kuuluvat eri heyoihin.
[muokkaa] Rikishit
Lukumääräisesti suurimman osan sumōkaista muodostavat luonnollisesti itse rikishit, joiden määrä vaihtelee hieman sumōn kulloisestakin suosiosta ja vuodenajasta riippuen, sillä maaliskuussa paikallisen peruskoulun päätyttyä vapautuu nuoria aloittelijoita oppivelvollisuuden piiristä ōzumōuralle. Kesäkuussa 2006 viralliseen rankinglistaan (banzuke, 番付) kuuluu 731 rikishiä, jotka rankataan aina kahden kuukauden välein käydyn turnauksen (honbasho, 本場所) tulosten perusteella kuuteen eri divisioonaan. Neljään alimpaan divisioonaan (makushita, sandanme, jonidan ja jonokuchi arvojärjestyksessä) kuuluvat rikishit ovat toritekejä (取り的), jotka eivät nauti kahteen ylimpään divisioonaan (maku(no)uchi ja jūryō l. jūmaime) kuuluvien 70 korkea-arvoisimman rikishin, sekitorien (関取), etuoikeuksista.
Perinteinen tapa aloittaa ōzumōura on teini-ikäisenä houkutella joku shishōista ottamaan heyaansa oppilaakseen. Helpoimmin tämä onnistuu kykyjenetsijän suosituksin tai esim. koululaisturnauksissa osoitetuilla tuloksilla ja lupaavan ruumiinrakenteen ja huippu-urheilijalle soveliaan mielenlaadun avulla. Ylenpalttinen paino on tässä vaiheessa vain haitaksi. Uuden rikishin on toki täytettävä minimikokovaatimus (173 cm & 75 kg), josta tosin voidaan joustaa 166 cm:iin asti mikäli muutoin läpäisee muutamat urheilulliset lisätestit. Lisäksi kaikille pyrkijöille järjestetään lääkärintarkastus. Tultuaan hyväksytyksi ja oteltuaan ensimmäisen turnauksen ns. maezumōna (前相撲) aloittelija saa ensimmäisen virallisen arvorankkauksensa kuutosdivisioonan pohjalta pyrkimyksenään nousta nopeasti kohti korkeampia arvoasteita.
Vaihtoehtoinen tapa siirtyä ōzumōuralle on oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeen jatkaa ylemmissä oppilaitoksissa ja saavuttaa muutamissa ennalta nimetyissä opiskelija- tai muissa amatööriturnauksissa erinomaisia tuloksia, joiden perusteella on mahdollista saavuttaa makushita tsukedashin (幕下付け出し) asema. Tsukedasheilla oli oikeus tulla rankatuksi suoraan kolmanneksi korkeimman makushita-divisioonan pohjalle arvoon makushita 60 tai jopa arvoon makushita 15, joka kokonaisrankingissa on jo 100. sijan tietämillä. Perusteluna tälle on n. 20-vuotiaiden ja keskimäärin jo selvästi yli satakiloisten tsukedashien ylivoima itseään viitisen vuotta nuorempien joukossa. Nyttemmin tsukedashin arvon saamisen kriteerejä on kiristetty selvästi, mutta toisaalta parhaimmilla heistä on oikeus tulla rankatuksi jopa niinkin korkealle kuin arvoon makushita 10.
Tsukedasheja siirtyi 1960-luvulta alkaen yhä enemmän ōzumōn piiriin jopa siinä määrin, että muutamat oyakatat pyrkivät värväämään ennen kaikkea heitä laiminlyöden perinteisen, pidemmän rikishien kasvatustien alkaen kuutosdivisioonan pohjalta. Tämä koettiin ongelmaksi, sillä liian nopeasti liian paljon saavuttaneet tsukedashit eivät aina vastanneet oyakatojen piirissä vallinneita käsityksiä rikisheille asetettavista vaatimuksista. Hämmästyttävää on, että vain yksi tsukedashi, Wajima Hiroshi, on toistaiseksi saavuttanut korkeimman eli suurmestarin (yokozuna, 横綱) arvon. Toiseksi korkeimman, mestarin eli ōzekin (大関), arvon saavuttaneissa heitä on useita.
Ōzumō on puhdas meritokratia. Vain honbashoissa saavutetuilla tuloksilla on merkitystä arvioitaessa miehen arvoa seuraavassa banzukessa. Toritekit ottelevat 15-päiväisissä turnauksissa keskimäärin joka toisena päivänä pyrkimyksenään saavuttaa vähintään neljä voittoa säännönmukaisissa seitsemässä ottelussaan. Voittoisa ottelusaldo (kachikoshi, 勝ち越し) eli toritekeillä vähintään tulos 4-3 (voitot siis perinteisesti ensiksi lueteltuina) ja kaikkina viitenätoista turnauspäivänä ottelevilla sekitoreilla vähintään tulos 8-7 takaa arvon säilymisen vähintäänkin ennallaan ja hyvin todennäköisesti sen nousemisen. Mitä enemmän voittoja, sitä suurempi luonnollisesti on arvonnousu. Päinvastoin toimii tappiollinen ottelusaldo (makekoshi, 負け越し). Saman ottelusaldon saavuttaneiden rikishien keskinäinen järjestys seuraavassa banzukessa säilyy aina samana. Kolmessa alimmassa divisioonassa saavutettu tappioton, divisioonakohtainen turnausvoitto takaa suoran nousun seuraavaksi ylempään divisioonaan.
Kolmanneksi korkeimpaan makushita-divisioonaan noussut rikishi kuuluu jo 190 korkea-arvoisimman joukkoon. Makushitassa paikkansa vakiinnuttaneet ovat viimeistään erittäin kovatasoisia ottelijoita, joita ei voi odottaa voittavansa pelkällä luontaisella lahjakkuudellaan. Monet makushitat ovat aiemmin sekitoriarvossa otelleita konkareita, jotka ovat menettäneet aiemman statuksensa esim. loukkaantumisen tai ikääntymisen myötä. Makushitassa majailee nopeasti sinne nousseiden nuorten lupausten lisäksi toki myös paljon kolmikymppisiä, tasonsa vakiinnuttaneita toritekejä, joiden kyvyt eivät vain yksinkertaisesti riitä korkeammalle. Mikäli heyaan kuuluu yksikin sekitori, toimii osa heyan toritekeistä hänen henkilökohtaisina avustajinaan, tsukebitoinaan (付け人), jotka hoitavat sekitorin puolesta hänen juoksevia asioitaan, jotta tämä voisi keskittyä harjoitteluun. Toritekit toimivat heyassa muutoinkin suorittavan työn tekijöinä hoitaen heyan tilojen siivouksen, ruoanlaiton, kylpyjen järjestämisen jne. Useimmissa heyoissa tätä jokapäiväistä toimintaa johtaa shishōn vaimo, okamisan (おかみさん), eräänlainen heyan vääpeli, josta lisää jäljempänä. Mikäli shishō on poikamies tai leski, on okamisanin perinteiset tehtävät järjestetty jollakin muulla tavoin.
Raja kolmosdivisioonan kärjen ja kakkosdivisioonan pohjan välillä on suurin mitä banzukessa on. Yläpuolella olevat jūryōt kuuluvat sekitorien maineikkaaseen luokkaan kun taas alapuolella majailevat makushitat ovat suurelle yleisölle harmaata toritekien massaa, johon kuuluvia yksittäisiä rikishejä eivät tavallisesti tunne kuin ōzumōa tavanomaista selvästi tarkemmin seuraavat. Jūryōon nouseva tai sinne palaava rikishi saa useita etuoikeuksia, joista toriteki voi vain uneksia. Taloudellisesti tärkein on sekitorin oikeus kyokain maksamaan kuukausipalkkioon, sillä toritekeille maksetaan vain turnauskohtaista, vaatimatonta päivärahaa.
Ulkoisesti sekitorin tunnistaa helpoimmin silkkisestä otteluvyöstä (shimekomi, 締め込み), joka voi väriltään olla muukin kuin kauhtuneen musta ja näyttävästä, ōichomageksi (大銀杏髷) kutsutusta ja neidonhiuspuun lehteä muistuttavasta hiuslaitteesta, jota hän on oikeutettu käyttämään itse otteluiden lisäksi myös muissa virallisissa tilaisuuksissa kuten esim. sekitorien häissä (toritekit ovat hyvin harvoin naimisissa). Ennen kakkosdivisioonan ottelujen alkua jūryō-arvoiset sekitorit esitellään toritekeistä poiketen dohyō-iri (土俵入り) -seremoniassa yleisölle pukeutuneina tukijoidensa kustantamiin, taitavasti kirjailtuihin, silkkisiin, esiliinan kaltaisiin vaatteisiin (keshomawashi, 化粧回し) kahdessa osassa riippuen siitä ottelevatko he joko idän tai lännen puolella eli saapuvatko he dohyōlle tuona nimenomaisena päivänä joko itäisestä tai läntisestä pukuhuoneesta. Ykkösdivisioonan otteluja edeltää noin tuntia myöhemmin vastaava seremonia. Täsmällisiin arvoeroihin ykkösdivisioonassa palataan myöhemmin.
[muokkaa] Urakata
Urakataksi kutsutaan kollektiivisesti niiden miesten ryhmiä, jotka tosin kuuluvat kyokaihin, mutta eivät itse suoranaisesti ota osaa varsinaiseen kilpailutoimintaan joko valmentamalla tai itse kamppailemalla. Tällaisia ryhmiä ovat gyōjit eli erotuomarit, yobidashit eli toimitsijat, tokoyamat eli kampaajat ja toimenkuvaltaan moninaiset wakaimonogashirat ja sewaninit, joille on vaikea löytää osuvaa suomennosta.
[muokkaa] Gyōjit
Erotuomarit eli gyōjit (行司) värikkäissä asuissaan ovat itse rikishejä lukuun ottamatta TV-yleisölle tutuimpia kyokain jäseniä. He tuomitsevat jokaisen käydyn ottelun (torikumi, 取り組み) huolehtimalla sen tasapuolisuudesta pyrkien saamaan alkuryntäyksen (tachiai, 立ち合い) mahdollisimman yhtäaikaiseksi, kannustaen rikishejä äänekkäästi osoittamaan aloitteellisuutta ottelun suvantovaiheissa ja lopulta osoittaen puisella viuhkallaan (gunbai, 軍配) ottelun voittajan ja mahdollisesti jakaen vielä ottelussa lisäpanoksena olleet mainosrahat (kenshō-kin, 懸賞金).
Gyōjeiksi valikoituu nuorukaisia, jotka eivät ryhdy itse rikisheiksi joko liian pienen kokonsa tai muun syyn takia. Gyōjien määrä on rajattu 45:een ja he kuuluvat muun kyokain henkilökunnan tavoin kukin omaan heyaansa, jossa heillä on usein hallinnollisia, kirjanpidollisia tms. tehtäviä. Yhdellä kokeneimmista gyōjeista on erityistehtävänään kirjoittaa uusi banzuke. Tehtävä kestää parisen viikkoa ja se aloitetaan heti banzuken laatineen oyakatojen komitean (banzuke hensei kaigi, 番付編成会議) saatua työnsä valmiiksi. Kyseinen gyōji, joka tätä kirjoitettaessa lienee Shikimori Toshihirō, laatii perinteiseen, kalligrafisesti korkeatasoiseen muotoon ison paperiarkin, jossa rikishit luetellaan itäiseen ja läntiseen puoleen jaettuina arvojärjestyksessä. Alimmalla vaakarivillä ovat lueteltuina oyakatat ja urakata lukuun ottamatta itse gyōjeja ja shimpaneina toimivia oyakatoja, joiden nimet on lueteltu banzuken keskipalstalla niin ikään arvojärjestyksessä.
Rikishien tavoin gyōjeilla on oma, kahdeksanportainen arvojärjestyksensä, jota päivitetään tarvittaessa vuosittain. Aloitteleva gyōji tuomitsee alimman eli kuudennen divisioonan otteluja ja kohoaa vähitellen arvoasteikossa ylöspäin ennen kaikkea palvelusvuosiensa lisääntymisen myötä. Pelkkä senioriteetti ei sinällään selitä täysin kunkin gyōjin paikkaa hierarkiassa vaan asiaan vaikuttaa myös vanhempien gyōjien ja oyakatojen tarkkailu nuoria gyōjeja kohtaan. Kyvykäs ja harvoin sashi-chigaeen (差違え) eli vääräksi arvioituun tuomioon syyllistyvä gyōji kohoaa ikätovereitaan jonkin verran nopeammin.
Arvot ovat rikishien tavoin divisioonakohtaisia lukuun ottamatta ylintä eli makuuchi-divisioonaa, jossa gyōjeja tuomitsee kolmessa eri arvoluokassa. Makuuchi-kakut tuomitsevat pääsääntöisesti maegashirojen välisiä otteluita, sanyaku-kakut vähintään komusubin arvoisten rikishien otteluita ja ylimmän arvon haltijat eli tategyōjit vain yokozunien otteluita. Tästä pääsäännöstä on tosin käytännön syistä tehtävä hyvin usein pieniä poikkeuksia.
Toriteki-divisioonissa tuomitsevat gyōjit astelevat dohyōlla avojaloin puuvillaisissa asuissa, joiden koristesolmukkeet ovat vihreitä. Jūryōon noustessaan noin 35–40-vuotiaina gyōjit saavat oikeuden pitää sukkia ja silkkisiä hitatare (直垂) -asuja. Jūryō-kakut tunnistaa heidän pukujensa valkovihreistä solmukkeista. Makuuchi-kakuilla solmukkeet ovat punavalkoiset ja olkisandaalien käyttöön oikeutetuilla sanyaku-kakuilla punaiset. Noin kuusikymmenvuotiaana sanyaku-kakulla on mahdollisuus nousta kahden korkea-arvoisimman gyōjin joukkoon aiemman tategyōjin täyttäessa eläkkeelle pakottavat 65 vuotta. Toiseksi korkea-arvoisimman gyōjin eli fukutategyōjin (副立行司) arvossa tuomitsevan gyōjin solmukkeet ovat valkopurppurat ja korkea-arvoisimman eli tategyōjin (立行司) keisarillisen purppurat. Tategyōjien vyöllä on lyhyt miekka (wakizashi, 脇差) siltä varalta, että heidän ottelun lopputuloksesta antamansa tuomio kumottaisiin. Käytännössä tategyōjien ei tarvitse turvautua rituaali-itsemurhaan vaan he esittävät kyokaille vetoomuksen tulla siirretyksi pois tehtävästään. Useimmiten, joskaan ei siis aina, pyyntöön ei suostuta.
Gyōjit jakautuvat kahteen osaan, Kimuroihin (木村) ja Shikimoreihin (式守). Nämä olivat 1700-luvulla koulukuntia, joiden käyttämät tuomarointityylit olivat erilaisia. Nyttemmin erosta muistuttaa enää tapa, jolla gyōji osoittaa gunbailla ottelun voittajan. Kimura pitää kämmenensä alaspäin, Shikimori taas kääntää sen ylöspäin. Gyōji ei ole sidottu koko uransa ajaksi vain toiseen koulukuntaan, vaan on tavallista vaihtaa puolta useammankin kerran uran aikana. Kimura on vanhempana (1726) Shikimoria (1768) arvokkaammaksi koettu tyyli ja enemmistö (jopa 70 %) gyōjeista onkin Kimuroita. Toiseksi korkein, fukutategyōji, on aina nimeltään Shikimori Inosuke ja korkein, tategyōji, vastaavasti Kimura Shonosuke. Kummassakin tehtävässä on ehtinyt toimia jo yli 30 miestä.
Aikanaan gyōjeilla oli tapana toimia myös valmentajina. Tästä ovat muistona Kimura Sehei- eli Kise-beya ja Shikimori Hidejirō- eli Shikihide-beya, joita niitäkin nyttemmin siis johtavat entiset rikishit.
[muokkaa] Yobidashit
Yobidashit (呼び出し) eli toimitsijat ovat ōzumōn työmiehiä, jotka huolehtivat koko kilpailutoiminnan puitteista. He rakentavat niin heyojen harjoitusdohyōt kuin itse honbasho-areenankin turnausdohyōt riisilyhteistä (hyō, 俵) ja tähän tarkoitukseen erityisesti hankitusta hiekansekaisesta savesta sekä huolehtivat dohyōn ylle kaapeleilla ripustetusta katoksesta (tsuriyane, 吊り屋根), johon on sijoitettu dohyōn valaistus- ja äänentoistolaitteisto ja jonka nurkissa on neljä isoa, eriväristä, vuodenaikoja symbolisoivaa koristesolmuketta (fusa, 房). Yobidashit täyttävät myös tarvittaessa dohyōn nurkissa sijaitsevia suola-astioita (shio-kago, 塩籠) ja vesikiuluja (mizu-oke, 水桶). Tästä sekä yobidashien muista suoranaisesti itse otteluihin liittyvistä tehtävistä kerrotaan lisää jäljempänä itse ottelutapahtuman kuvauksen yhteydessä.
Perinteisiin isohousuisiin mainosasuihinsa turnauksissa pukeutuneiden yobidashien värväytyminen kyokaihin, jäsenyys tietyssä heyassa ja arvojärjestys sekä siinä yleneminen muistuttavat suuresti gyōjien vastaavaa. Myös enimmäismäärä (45, kesäkuussa 2006 heitä on 42) ja eläkoitymisikä (65 vuotta) ovat samat kuin gyōjeilla. Yobidashin arvoa ei tosin näe hänen asustaan. Suurin ero näiden ryhmien välillä on gyōjin tehtävän nauttima suurempi arvostus. Gyōjeilla ja yobidasheilla on Ryogoku Kokugikanilla, mahdollisesti myös muilla honbasho-areenoilla, oma puku- ja valmistautumishuoneensa.
[muokkaa] Tokoyamat
Tokoyamat (床山) ovat kampaajia, jotka huolehtivat rikishien hiuksista. Toritekien yksinkertainen chonmage (丁髷) oli ennen Meiji-restauraatiota useimpien japanilaismiesten käyttämä kampaus, jossa taakse vedetyt, rikishien kohdalla tuoksuvalla kameliaöljyllä (bintsuke) kostutetut ja jäykistetyt hiukset sidotaan erityisellä vahapaperiliuskalla niskasta yhteen ja syntynyt poninhäntä vedetään eteenpäin uudelleen solmittavaksi läheltä hiusten kärkiä. Nykyaikaisessa chonmagessa ei entisaikojen tapaan ajella päälakea kaljuksi, mutta mikäli rikishin hiukset ovat liian paksut poninhännän asettumiseksi siististi päälaelle, ohennetaan hiuksia päälaelta tarvittavassa määrin. Kunnon chonmagen aikaansaamiseksi hiuksilta vaaditaan pituutta, jonka ne kasvavat noin kahdessa vuodessa.
Sekitorit pitävät arkipäivisin chonmagea toritekien tavoin. Vain juhlaviin tilaisuuksiin kuten virallisiin otteluihin tai muulla tavoin heyaa edustettaessa tokoyama sitoo sekitorin hiukset monimutkaisempaan ōichomage-kampaukseen. Ōichomage poikkeaa chonmagesta siten, että niskan sitomiskohdasta eteenpäin hiukset levitetään taitavasti sivuille ja kootaan taas yhteen päälaelle tultaessa. Hiusten kärjet sidotaan yhteen taempaa kuin chonmagessa, jotta ne voidaan levittää viuhkamaisesti päälaen ylle. Apunaan tokoyamalla on henkilökohtainen valikoima useita erilaisia puukampoja ja muita välineitä.
Gyōjien ja yobidashien tapaan tokoyamat kuuluvat kukin omaan heyaansa, joskin isossa heyassa voi olla parikin tokoyamaa. Heidän lukumääränsä on hieman suurempi (53 huhtikuussa 2006) kuin yobidasheilla ja gyōjeilla, mutta eläköitymisikä on samat 65 vuotta. Myös kuusiportainen arvojärjestelmä, jonka alin aste on saavutettavissa kolmivuotisen harjoittelijajakson päätyttyä, toimii samalla tavoin kuin yobidasheilla ja gyōjeilla. Vain ylintä arvoa edustava tokoyama on oikeutettu sitomaan yokozunan hiukset. Tähän asemaan päästäkseen häneltä saatetaan hyvinkin edellyttää n. 45 vuoden moitteetonta palvelusta.
Ōichomagen seremoniallinen merkitys sekitorille on erityisen ilmeinen hänen päättäessään aktiiviuransa danpatsu-shiki (断髪式) -seremoniassa, jossa miespuoliset kutsuvieraat kuten heyan kannatusyhdistyksen (koenkai, 後援会) jäsenet, pitkäaikaiset otteluvastustajat ja muut silmäätekevät yksi kerrallaan leikkaavat muutaman hiuksen ōichomagesta kunnes lopuksi shishō katkaisee sen kokonaan kullatuilla saksilla. Vasta tällöin katsotaan sekitorin siirtyneen lopullisesti pois dohyōlta.
[muokkaa] Wakaimonogashirat ja sewaninit
Wakaimonogashirat (若い者頭, myös sanaa kashira (頭) näkee käytettävän) ovat perinteisesti enintään makushita-arvoon, mutta nyttemmin yhä useammin juryō-arvoon yltäneitä entisiä rikishejä, jotka ovat jääneet kyokain palvelukseen eräänlaisina yleismiehinä, joiden tehtäväkenttä on varsin moninainen.
Wakaimonogashirat huolehtivat mm. rikishien käyttäytymiskoodin (reigi, 礼儀) opettamisesta vasta-alkajille, maezumō-otteluiden järjestämisestä ja uusien deshien esittelemisestä yleisölle shinjo shusse hiro -seremoniassa (新序出世披露) turnauksen keskimmäisenä sunnuntaina ja teuchi-shiki -seremoniassa (手打ち式) otteluiden loputtua turnauksen viimeisenä päivänä, loukkaantuneiden rikishien kuljettamisesta dohyōlta pukuhuoneisiin sekä tarvittaessa playoff-ottelujen ottelujärjestyksen arvonnoista. Jungyō-kiertueilla wakaimonogashirat ohjaavat aliupseerien tapaan palvelukseensa osoitettuja toritekejä kiertuekaravaanin lastaamisessa ja purkamisessa sekä vastaavissa käytännön läheisissä järjestelytehtävissä.
Wakaimonogashiroja on enintään kahdeksan kerrallaan. He kukin kuuluvat omaan, aktiiviuransa aikaiseen heyaan ja ichimoniin, mutta tarvittaessa toimivat kaikkialla kyokain piirissä.
Sewaninin (世話人) tehtävä on hyvin samankaltainen kuin wakaimonogashirankin. Mitään periaatteellista tai käytännöllistä eroa näiden kahden tehtävän välillä ei ole, mutta wakaimonogashiran arvoa pidetään nykyään hieman korkea-arvoisempana, vaikka aiemmin järjestys on vaihdellut.
Molemmat tehtävät olivat lakkautusuhan alaisia 1980-luvun lopulla, mutta ne päätettiin säilyttää perinteisinä mahdollisuuksina jatkaa elämää kyokain sisällä niille rikisheille, joilla ei syystä taikka toisesta ole mahdollisuutta jatkaa oyakatoina. Molempien tehtävien kulloisetkin haltijat luetellaan banzukessa.
[muokkaa] Lajin luonne
Sumo-ottelun kulku ovat varsin yksinkertainen: kaksi painijaa kohtaa toisensa kehässä (dohyō) ja voittaja ratkaistaan seuraavien sääntöjen perusteella:
- Ottelija, joka kaatuu tai koskettaa lattiaa millään muulla ruumiinosalla kuin jalkapohjilla, on hävinnyt.
- Ottelija, joka astuu, kaatuu tai koskettaa kehän ulkopuolelle, on hävinnyt.
- Sääntöjen vastaisia tekniikoita käyttävä ottelija on hävinnyt
- Ottelija, jonka vyö putoaa tai aukeaa, on hävinnyt.
Ottelu kestää usein vain muutamia kymmeniä sekunteja, harvoin minuuttia pidempään. Huomattavasti pidempi aika kuluu ennen ja jälkeen ottelua suoritettaviin rituaaleihin. Nykyaikainen sumo-turnaus kestää 15 päivää, jokainen ottelija kohtaa yhden vastustajan päivässä. Vuosittain järjestetään kuusi suurta sumo-turnausta.
Suuresta massasta on lajissa hyötyä, ja ammattisumopainijat noudattavat erityistä ruokavaliota saadakseen painonsa kohoamaan. Sumo on kuitenkin ennen kaikkea tekniikka- ja voimalaji. Sumopainijoiden elämä on tarkkaan säädeltyä, heidän mm. odotetaan aina pukeutuvan perinteisiin japanilaisiin vaatteisiin.
