Upotussota
Wikipedia
Upotussota on merisodan muoto, jossa pyritään välttämään taisteluvoimien suoranaista kosketusta ja upottamaan mahdollisimman paljon vihollisen kauppa-, huolto- ja kuljetusaluksia: "hyökätään voiman sijasta tonnistoa vastaan". Upotussodan muotoja ovat risteilijäsota, jossa pinta-aluksien muodostamat yksiköt tai osastot risteilevät avomerellä iskien vihollisalusten kimppuun ja iskettyään pakenevat jälleen avomerelle, sekä sukellusvenesota, jossa sukellusveneillä pyritään hyökkäämään keskitetyin voimin vihollisen saattueita vastaan.
Upotussota on tyypillisesti mannervaltion sodankäyntimuoto saarivaltiota vastaan. Koska saarivaltion logistiikka on riippuvainen merihuollosta ja -kaupasta, kauppalaivojen upottaminen vaikuttaa saarivaltion sodankäyntipotentiaaliin paljon pahemmin kuin sen sota-alusten kimppuun käyminen. Vastaavasti saarivaltion sodankäyntimetodeihin kuuluvat miinasota ja saarto, jolla mannervaltion laivastovoimat pyritään sulkemaan satamiinsa, ja oma merikauppa toisaalta suojaamaan suojamiinottein että myös miinoittamaan vihollisen merialueet.
Upotussota on ollut merisodankäynnin tavallisin muoto jo 1700-luvulta lähtien, jolloin fregatit kävivät vihollisen merikaupan ja logistiikan kimppuun. Varsinaiset meritaistelut käytiin linjalaivoin. Ensimmäisen maailmansodan puhjetessa 1914 Saksa aloitti upotussodan Britannian merikauppaa vastaan sekä risteilijöillä, apuristeilijöillä että sukellusveneillä. 1917 Saksa aloitti rajoittamattoman sukellusvenesodan upottaen jokaisen vastaan tulevan kauppalaivan, kansallisuudesta riippumatta. Vastavetona Britannia otti käyttöön saattuetaktiikan sekä kaikuluotaimet. Britannian merisaarto lopulta osoittautui tehokkaaksi, ja vaikka sukellusveneiden upotusluvut kasvoivat jatkuvasti, USA:n ja Kanadan telakat rakensivat nopeammin laivoja kuin saksalaiset kykenivät niitä upottamaan.
Toisen maailmansodan puhjetessa suuramiraali Karl Dönitz oli kehittänyt saattueita vastaan ns "susilaumataktiikan" (Rudeltaktik). Yksittäiset sukellusveneet partioivat merellä, ja jonkun saadessa kontaktin saattueeseen, se sähkötti Enigman avulla muille lähistön veneille, jotka sitten pinta- tai periskooppikulussa hyökkäsivät saattuetta vastaan. Saksan pinta-alukset puolestaan partioivat valtamerillä, ja sitoivat jo pelkällä olemassaolollaan suuria brittilaivaston osastoja (fleet in being). Ratkaisu susilaumoihin oli tutkan kehittyminen, Enigman murtaminen sekä ilma- ja meriosastojen saumaton yhteistyö. Myös telakkateknologian ja -prosessien kehittäminen johti siihen, että telakat rakensivat kauppa-aluksia nopeammin kuin saksalaiset kykenivät upottamaan: Liberty-laivat koottiin standardoiduista moduulikomponenteista muutamassa päivässä, ja sen tuotantokustannukset olivat niin alhaiset, että se kuoletti itsensä jo ensimmäisellä purjehduksellaan; vaikka Liberty-aluksen eliniäksi laskettiinkin noin 20 Atlantin ylitystä, niistä 19 laskettiin netoksi. Liberty-laivoja rakennettiin noin 4000 kpl ja sodan lopussa isompia, Victory-aluksia noin 1000 kpl.
Yhdysvaltojen liittyessä sotaan 1941 Yhdysvaltain laivasto aloitti välittömästi rajoittamattoman sukellusvenesodan Tyynellä valtamerellä. Japanilaisten teknologinen potentiaali oli vähäisempi kuin länsiliittoutuneiden, ja niinpä USN ja vuodesta 1944 lähtien myös Royal Navy upottivat lähes koko Japanin kauppalaivaston. Upotussota oli niin tehokasta, että 1945 Japani kärsi polttoainepulasta ja siellä uhkasi nälänhätä. Myös lukuisat sota-alukset joutuivat amerikkalais- ja brittisukellusveneiden upottamiksi, kuten mm. taistelulaiva Kongo, tukialukset Shokaku, Taiho, Unjo, Shinano ja Unryu, lukuisat risteilijät ja hävittäjät jne.
