Veikko Ennala

Wikipedia

Veikko Ennala (9. lokakuuta 1922, Pusula – 29. elokuuta 1991) oli suomalainen toimittajalegenda ja eräs aikansa tunnetuimmista mediapersoonista. Veikko Ennalan isä oli kansankoulunopettaja Atte Ennala jolla oli kunnianhimoiset suunnitelmat poikansa suhteen. Vaatimattoman ruoan ja kovan kurin avulla hän aikoi kasvattaa Veikosta suurmiehen ja tulevan Suomen presidentin. Ruokavalioon lapsuudessa kuuluneet ainaiset maitopotut aiheuttivat Ennalalle jo lapsuusiässä mahakatarrin joka myöhemmällä iällä paheni vatsahaavaksi.

Ainoa myönteinen asia lapsuuskodissa oli isän laaja kirjasto. Veikko Ennala tutustui jo varhain maailmankirjallisuuden klassikoihin ja alkoi myös itse kirjoittaa. Ennalan ensimmäinen novelli julkaistiin lehdessä hänen ollessaan 9-vuotias, tosin lehdistä vain Nyyrikki suostui silloin tällöin julkaisemaan Ennalan lähettämiä kirjoituksia.

Nuori Veikko Ennala toimi jatkosodassa rivimiehenä, mutta sai siirron sotakirjeenvaihtajaksi, jossa toimessa hän oli maailman nuorin alallaan. Sodan jälkeen Ennala vajosi alkoholismiin ja lyhytjännitteiseen kiertolaiselämään, mikä johdatteli hänet Valkeakosken Sanomista Turunmaahan ja Jämsän Lehteen.

Vuonna 1955 Ennala rekrytoitiin Apu-lehteen, jonka palkkalistoilla hän kirjoitti toimittajalegenda Matti Jämsän reportaasikumppanina. Jämsän tavaramerkkejä olivat kokeilevat tutkivan journalismin tempaukset, joiden nimissä hän ajoi auton mereen tai mitteli karhun kanssa. Näissä juttusarjoissa Ennala otti yleisön edustajan roolin ja raportoi, miltä Jämsän tempaukset näyttivät ulkopuolisen silmin katsottuna.

Veikko Ennalan henkilökohtainen elämä ei kuitenkaan selkiintynyt vakituisen työpaikan myötä. Toukokuussa 1955 Ennala ja hänen silloinen morsiamensa yrittivät kaksoisitsemurhaa Kaliumsyanidilla terästetyillä juoma-annoksilla. Ennalla jänisti, eikä pystynyt juomaan kuolettavaa coctailia, mutta hänen tyttöystävänsä menehtyi Ennalan silmien edessä. Seuraavana vuonna toimittaja yritti uudelleen nielemällä yli 100 unitablettia. Matti Jämsä aavisti mitä oli tulossa, ja ennätti ajoissa paikalle. Itsemurhakandinaatti elvytettiin Marian sairaalassa.

Saatuaan Avusta potkut, Ennala siirtyi aikansa rajoja koettelevaan oululaiseen Elämä-lehteen, jonka toimittajana hän pääsi toteuttamaan suorapuheista, radikaalia ja sosiaalipornon käsitettä ennakoivaa kirjoitustyyliään. Lestadiolaisten piirien painostuksen vuoksi Ennala kuitenkin erotettiin, mutta Urpo Lahtinen palkkasi skandaalinkäryisen toimittajan vuonna 1966 Hymy-lehteen. Tässä tehtävässä Ennala pääsi suosionsa huipulle ja suuren yleisön tietoisuuteen. Omalta osaltaan Ennala auttoi Hymy-lehden hetkelliseen supersuosioonsa. Lehden levikki oli huippuvuosinaa 500 000:n kappaleen tietämillä.

Hymyssä Ennala pääsi toteuttamaan ristiriitaista ja skandaalinhaluista persoonaansa, kirjoittaen niin seksinhaluisista kotirouvista ja prostituoiduista, kuin omasta strindbergiläisestä aviohelvetistään. Rankat avioliittokuvaukset johtivat osaltaan avioeroon, ja lopulta Ennalan vaimon itsemurhaan kesällä 1977.

Veikko Ennalaa voidaan pitää yhtenä Suomen ensimmäisinä gonzo-journalistineista. Ennala ei suostunut kumartamaan ketään, vaan kirjoitti asioista kuten hän oman ristiriitojen koetteleman ja piinatun maailmankuvansa läpi ne itse koki. Objektiivisuudesta tai yksilösuojasta piittaamatta. Ennala piti Hymyssä omaa palstaansa, jonka puitteissa hän myös vastasi lukijoiden kirjeisiin. Palstan nimi oli aluksi "Veikko-sedän piinapenkki", mutta myöhemmin sen nimeksi vaihdettiin "Maailman menoa". Tällä palstalla Ennala ylitti rajoja enemmän kuin koskaan.

Lopetettuaan Hymyssä, Ennala isännöi vastaavaa juttusarjaa Alibi-lehdessä 1980-luvun loppupuolella.

Mittavan lehtityön lisäksi Veikko Ennalan kirjallinen tuotanto on varsin merkittävä. Hänen oma arvionsa on noin 30 000–50 000 A4-liuskaa. Lisäksi häneltä on ilmestynyt kolme pienoisromaania sekä ainakin yksi vanhoista pakinoista koottu kokoelmateos.

Veikko Ennala oli myös esikuvana Risto Jarvan vuonna 1972 valmistuneen elokuvan "Kun taivas putoaa..." päähenkilölle sensaatiotoimittaja Olli Merelle. ^[1]

Viimeisiksi vuosikseen Ennala muutti Tampereelle. Erakoitunut toimittaja piti puutalonsa eteisessä käyttövalmista kirvestä kutsumattomien vieraiden varalta.

[muokkaa] Kirjat

Linna meren rannalla, 1960 (14 novellin kokoelma)
Kyttyrä, 1964
Veljeni Herrassa, 1964
Vaimo jonka minulle annoit, 1969
Veikko Ennalan parhaat lukijoiden pyynnöstä, 1984
Kolme kummallista romaania, 1986 (1964 ja 1969 julkaistut romaanit yhdessä niteessä)