Bonaventura
Wikipedia
Bonaventura (1221 - 15. heinäkuuta 1274) on tunnetuimpia fransiskaaniteologeja. Hänen teologiassaan skolastinen oppineisuus yhtyy mystiikkaan.
[muokkaa] Elämä
Bonaventura syntyi Bagnareassa, Toscanassa, Italiassa. Hänen äitinsä omisti hänet kirkolle. Hänen nimensä Bonaventura sanotaan tulevan Franciscus Assisilaiselta, joka suoritti hänelle ihmeparantamisen. Hän liittyi fransiskaaniveljistöön vuonna 1243 ja opiskeli Pariisissa mahdollisesti Aleksanteri Halesilaisen alaisuudessa, ja varmuudella Aleksanterin seuraajan Johannes Rochellelaisen alaisuudessa. Hän seurasi tämän virassa vuonna 1253.
Kolme vuotta aiemmin hänen maineensa oli saanut aikaan sen, että hänelle annettiin lupa luennoida Pietari Lombardialaisen Sentensseistä, ja vuonna 1255 hän valmistui tohtoriksi. Seuraavana vuonna hänestä tuli koko veljistön johtaja. Hänen käskystään Roger Baconia kiellettiin luennoimasta Oxfordin yliopistossa, ja tämä laitettiin Pariisin tarkkailuun. Hänellä oli merkittävä rooli myös paavi Gregorius X:n valinnassa. Paavi palkitsi hänet Albanon kardinaalin ja piispan viroilla, sekä pyysi tätä osallistumaan Lyonin suureen neuvostoon vuonna 1274. Bonaventura kuoli kokouksen aikana.
Aikalaiset selvästikin arvostivat Bonaventuraa, sillä hänelle annettiin arvonimi Doctor Seraphicus, "serafiopettaja", ja Dante sijoitti hänet Jumalaisessa näytelmässä Paratisiin. Paavi Sixtus IV kanonisoi hänet pyhimykseksi vuonna 1482, ja Sixtus V luki hänet kirkon kuuden merkittävimmän opettajan joukkoon vuonna 1587.
[muokkaa] Filosofia ja teokset
Bonaventuran teokset, jotka on koottu Lyonin laitokseen (i vols., folio), koostuvat ensimmäiset kolme osaa täyttävistä selonteoista ja saarnoista, keskiaikaisten teologien ylistämistä Sentenssien kommentaarioista kahdessa osassa, sekä pienemmistä tutkielmista kahdessa osassa. Näihin kuuluu myös teos Pyhän Franciskuksen elämästä. Pienemmät teokset ovat merkittävämpiä, ja niihin lukeutuvat muun muassa kuuluisat Itinerarium Mentis in Deum, Breviloquium, De Reductione Arlium ad Theologiam, Soliloquium ja De septem itineribus aeternitatis, jotka sisältävät suurimman osan siitä, mikä hänen ajattelussaan on omintakeista.
Filosofiassaan Bonaventura on monissa asioissa eri mieltä kuin aikalaisensa Roger Bacon ja Tuomas Akvinolainen. Näiden kahden henkilön voidaan katsoa edustavan, vastaavasti, luonnontiedettä lapsuusvaiheessaan ja aristotelista skolastiikkaa täydellisimmillään. Bonaventura tuo kuvaan mystissävytteisen ja platonilaishenkisen spekuloinnin. Tällainen ajattelu oli löytänyt jalansijaa jo Rikhard St. Victorilainen ja Bernard Clairvauxlaisen ajattelussa. Bonaventuralle puhtaasti älyllinen elementti on vähämerkityksellinen, vaikka ei koskaan täysin poissa oleva, verrattuna sydämen tuntemusten voimaan. Hän hylkäsi Aristoteleen auktoriteetin, ja syytti tämän vaikutusta aikakauden kerettiläisistä virtauksista. Hän myös vastusti voimakkaasti Aristoteleen joitakin keskeisimpiä ajatuksia, kuten maailman ikuisuutta. Hänen platonilaisuutensa oli sellaista Platonia kuin kirkkoisä Augustinus oli sen ymmärtänyt, ja joka oli välittynyt Aleksandrian koulukunnan ja Pseudo-Dionysios Areiopagitan teosten välityksellä.
Bonaventura hyväksyy platonilaisena teorian, jonka mukaan ideat eivät ole olemassa in rerum natura, vaan jumalaisen mielen ajatuksina, jonka mukaan olemassa olevat asiat on muotoiltu. Tällä ajatuksella on merkittävä osa hänen filosofiassaan. Kuten kaikki suuret skolastikot, hän aloittaa käsittelemällä järjen ja uskon välistä suhdetta. Hänelle kaikki tieteet ovat teologian apulaisia. Järki voi saavuttaa joitakin niistä moraalisista totuuksista, jotka muodostavat kristinuskon perustan, mutta jotkut totuudet se voi saavuttaa ja käsittää vain jumalallisen "valaistumisen" ansiosta. Saadakseen tämän kokemuksen, sielun täytyy harjoittaa oikeita menetelmiä, joita ovat rukous ja hyveiden harjoittaminen, joiden avulla sielu valmistuu hyväksymään jumalallisen valon, sekä mietiskely, jonka avulla se voi nousta jopa ekstaattiseen yhteyteen Jumalan kanssa. Tällainen yhteys mietiskelyssä, älyssä ja kaikenkattavassa rakkaudessa on elämän korkein päämäärä. Sitä ei kuitenkaan voida saavuttaa kokonaan tässä elämässä, vaan se pysyy aina tulevaisuuden haaveena.
Jumalaa tutkiskelevalla mielellä on kolme eri aspektia tai tasoa — aistit, jotka antavat empiiristä tietoa jumalallisista asioista maailmassa; järki, joka tutkiskelee sielua, jumalan kuvaa, itseään; ja viimeisenä puhdas äly (intelligentia), joka voi käsittää Jumalan olemuksen. Näitä vastaavat kolme erilaista teologiaa — theologia symbolica, theologia propria ja theologia mystica. Jokainen taso on jaettu, sillä ulkopuolisen maailman tarkkailussa voimme käyttää joko aisteja tai mielikuvitusta — voimme nousta Jumalan tuntemiseen joko per vestigia tai in vestigiis.
Ensimmäisellä tasolla fyysisten ruumiiden kolme merkittävintä ominaisuutta — paino, lukumäärä, mitat — ja toisessa tapauksessa luotujen asioiden jako kolmeen luokkaan — sen mukaan onko niillä vain fyysinen olemassaolo, sen lisäksi myös elämä, vai näiden lisäksi myös ajattelukyky — johdattavat meidät vastustamattomasti ajattelemaan kolmiyhteisen Jumalan suuruutta, viisautta ja hyvyyttä.
Toisella tasolla voimme siis nousta Jumalan tuntemiseen joko per imaginem, järjellä, tai in imagine, puhtaalla ymmärryksellä (intellectus); ensimmäisessä tapauksessa muistin, ymmärryksen ja tahdon kolmijaolla, toisessa tapauksessa uskon, toivon ja rakkauden kristillisillä hyveillä. Nämä johtavat jälleen ajattelemaan jumalallisten ominaisuuksien kolminaisuutta — ikuisuutta, totuutta ja hyvyyttä.
Kolmannella tasolla meillä on intelligentia, puhdas järki, joka tarkastelemalla Jumalan olemusta joutuu toteamaan, että Jumala on absoluuttisena olentona ensimmäinen ajatus ja sen täytyy olla olemassa, sillä se on täydellinen ja suurin kaikista. Tällä viimeisellä ja korkeimmalla tasolla mieli lepää Jumalan äärettömän hyvyyden tarkastelussa, joka ymmärretään myös kaikkein korkeimman tason keinoilla, joita ihmisellä on käytettävissään, apex mentis ("hengen kärki", turmeltumaton sielun osa, joka voi saavuttaa yhteyden jumaluuteen) tai synderesis (omantunnon, tahdon tai järjen pohja, ihmisen keino tunnistaa hyvä).
Tällainen käsitys jumalaisesta valaistumisesta ainoana luotettavan ja perimmäisen tiedon saamisen keinona on yhteistä kaikelle mystisyydelle, mutta Bonaventura lisäsi siihen luonteenomaisia kristillisiä piirteitä. Mielen ja sydämen täydellinen alistuminen Jumalalle on saavuttamaton ilman jumalallista armoa, eikä mikään tee ihmisestä niin sopivaa vastaanottamaan tämä armo kuin mietiskelevä ja askeettinen elämä luostarissa. Bonaventuran mielestä luostarielämä onkin paras tapa kohdata armo.
Bonaventura ei ole kuitenkaan pelkästään mietiskelevä ajattelija, jonka teokset tarjoavat hyvät ohjeet hartaudenharjoitukseen. Hän on myös korkeimman tason dogmaattinen teologi, joka antaa painavat ja hyvin perustellut vastaukset kaikkiin skolastiikan kiistanalaisiin keskustelunaiheisiin, kuten universaaleihin, materiaan ja individualismin periaatteeseen. Hän on yhtä mieltä Albert Suuren kanssa siinä, että teologia on käytännöllinen tiede — sen totuudet voi hänen mukaansa sovittaa vaikuttamaan ihmisen kokemiin mielenliikutuksiin. Hän käsitteli jumalallisten ominaisuuksien luonnetta ja merkitystä; käsitti universaalit ideaaleiksi muodoiksi, jotka ovat olleet ennalta Jumalan mielessä ja joiden mukaan asiat on muotoiltu; katsoi materian olevan puhdasta potentiaalisuutta, joka saa yksittäisolioiden olemuksen ja lopullisuuden Jumalan luovasta voimasta, ideoiden mukaan; ja katsoi, ettei intellektillä agentilla ole erillistä olemassaoloa.
[muokkaa] Suomennetut teokset
- Pyhä Franciscus ja rouva Köyhyys : Pyhän Franciscuksen romanssi rouva Köyhyyden kanssa. Franciscuksen lyhyt legenda / Bonaventura; johdanto, suomennos, selitykset: Seppo A. Teinonen. Kirjapaja 1985.
- Sielun matka Jumalaan = Itinerarium mentis in Deum / Bonaventura ; johdanto, suomennos, selitykset Seppo A. Teinonen. Suomen teologinen kirjallisuusseura 1987.
