Hattujen sota
Wikipedia
Hattujen sota käytiin Ruotsin ja Venäjän välillä 1741–1743. Sodan seurauksen Venäjän joukot miehittivät Suomen. Miehitysaikaa kutsutaan pikkuvihaksi. Sota päättyi Turun rauhaan 7. elokuuta 1743. Rauhanteossa Ruotsi menetti alueita Uudenkaupungin rauhan rajasta aina Kymijokeen asti.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Sodan taustat
Nimitys hattujen sota viittaa Ruotsin vapaudenajan hattupuolueeseen. Hatut ajoivat revanssipolitiikkaa Venäjää vastaan, pyrkimyksenään korvata Suuren Pohjan sodan arvovaltatappio ja Uudenkaupungin rauhan aluemenetykset uudella sodalla. Vastapuolue myssyt, jotka olivat hallinneet valtiopäiviä Uudenkaupungin rauhasta lähtien, olivat pyrkineet pitämään Ruotsin erossa suurvaltapolitiikasta ja keskittyneet maan toivuttamiseen suuren pohjan sodan aiheuttamista vaurioista. Myssyt saivat tukea Venäjältä ja Britannialta, hatut puolestaan Ranskalta.
Vuoden 1738 valtiopäivillä hatut saivat enemmistön aatelissäätyyn ja porvarissäätyyn. Myssyjä kannattanut kansliapresidentti Arvid Horn joutui eroamaan, ja hänen tilalleen nousi hattu Carl Gyllenborg. Hatut miehittivät sekä valtaneuvoston (hallituksen) että valtiopäivien salaisen valiokunnan, jossa sen todelliset päätökset tehtiin. Sodan valmistelu aloitettiin välittömästi, sillä Venäjä oli sodassa Turkkia vastaan, ja tilannetta pidettiin otollisena hyökkäykselle. Valtiopäivien päätyttyä 6 000 miestä laivattiin Suomeen vahvistamaan itärajan puolustusta, ja Ranskan kanssa solmittiin liittosopimus joka takasi armeijan varustamiseen tarvittavan tuen.
Tilanne muuttui 1739, kun Venäjä ja Turkki solmivat rauhan. Uudet valtiopäivät kutsuttiin koolle 1740 päättämään, tulisiko sotasuunnitelmaa jatkaa vai kotiuttaa Suomeen sijoitetut joukot. Tilanne kuitenkin muuttui nopeasti uudelleen, kun Venäjän keisarinna Anna kuoli. Keisariksi valittiin hänen sisarentyttärensä Anna Leopoldnovan alle yksivuotias poika Iivana VI, ja todellista valtaa käytti tämän äiti neuvonantajineen. Kruunua tavoitteli kuitenkin myös prinsessa Elisabet, kruununperimyksestä syrjäytetty keisarinna Annan serkku ja Pietari Suuren tytär, joka sai opposition kannatuksen. Ruotsi päätti auttaa Elisabetin valtaistuimelle sodan avulla, toivoen että tämä suostuisi vastapalvelukseksi luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet. Elisabet antoi Tukholmalle vain epämääräisiä lupauksia, mutta niihin tartuttiin innolla.
Uusien valtiopäivien maamarsalkaksi, aatelissäädyn puhemieheksi, nimitettiin kenraali Charles Emil Lewenhaupt, yksi hyökkäyssodan innokkaimpia puolestapuhujia, josta tehtiin tulevan sodan ylipäällikkö. Salainen valiokunta esitteli heinäkuun lopulla 1741 sotasuunnitelmansa. Tavoitteena oli saada takaisin kaikki Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet sekä Vienanmeren ja Laatokan välinen kannas. Minimitavoite oli Kaakkois-Suomi ja Inkerinmaa. Suunnitelmat olivat sangen suureellisia, varsinkin kun Uudenkaupungin rauhassa menetetylle alueelle oli tällä välin rakennettu Venäjän uusi pääkaupunki Pietari. Valtiopäivät siunasivat suunnitelmat ja valtaneuvosto äänesti sodan puolesta kuningas Fredrik I:n äänen ratkaistessa. Suomen sotilasylipäällikkö, kenraaliluutnantti Henrik Magnus von Buddenbrock määrättiin kokoamaan joukot Venäjän rajalle, ja muodollinen sodanjulistus annettiin heinäkuussa 1741.
[muokkaa] Lappeenrannan taistelu ja hyökkäys kohti Pietaria
Sodan valmistelu oli ollut puolinaista ja yksityiskohtaisia sotasuunnitelmia ei koskaan pantu paperille. Hatut ilmeisesti uskoivat armeijan olevan vielä samanlaisessa kunnossa kuin Suuressa Pohjan sodassa, jossa ruotsalaiset olivat pienellä mutta tehokkaalla armeijallaan ottaneet voittoja ylivoimaisista vihollisista. Ruotsin armeija oli kuitenkin rapistunut Kaarle XII:n ajoista ja oli heikosti varustettu. Maavoimia oli Venäjän vastaisella rajalla yhteensä noin 18 000 miestä, joista pääosa koottiin asemiin Haminaan ja loput Lappeenrantaan. Laivastosta, joka oli koottu Kymijoen suulle, tuli taistelukyvytön jo ennen varsinaisen sodan alkua, kun laivoissa alkoi levitä tappava punatauti.
Lewenhaupt ei katsonut voivansa lähteä rintamalle ennen valtiopäivien päättymistä, joten armeijan johdon otti sodanjulistuksen jälkeen von Buddenbrock. Elokuussa 1741 venäläiset aloittivat sotatoimet hyökkäämällä rajan yli kohti Lappeenrantaa. Von Buddenbrock ei siirtänyt pääjoukkojaan Lappeenrannan avuksi, joten sinne sijoitetut ruotsalaiset joukot joutuivat puolustautumaan lähes kolminkertaista ylivoimaa vastaan. Ruotsalaiset lyötiin nopeasti sekasortoisessa ja verisessä Lappeenrannan taistelussa. Venäläiset valtasivat Lappeenrannan linnoituksen ja tuhosivat kaupungin, mutta vetäytyivät sitten takaisin omalle puolelleen rajaa.
Sotatoimien tauottua väliaikaisesti Ruotsista lähetettiin lisäjoukkoja, niin että armeijan vahvuus kohosi noin 23 000 mieheen. Heidän mukanaan saapui syyskuun alussa Lewenhaupt, joka otti sodanjohdon käsiinsä. Marraskuussa Lewenhaupt hyökkäsi pääarmeijalla rajan yli ja alkoi edetä kohti Pietaria. Vaikeissa syystalven olosuhteissa aloitetun hyökkäyksen tarkoituksena oli aiheuttaa sekasortoa Pietarissa ja auttaa Elisabetia nousemaan valtaistuimelle. Elisabet kaappasikin vallan sodan aiheuttaman hämmennyksen turvin, ja joulukuun alussa hän tarjosi Ruotsille aselepoa. Lewenhaupt suostui tähän ja veti joukkonsa takaisin Ruotsin puolelle rajaa.
[muokkaa] Elisabetin manifesti ja Ruotsin armeijan perääntyminen
Elisabet ei kuitenkaan aikonut luovuttaa Ruotsille maa-alueita, päinvastoin. Jo aselevon aikana venäläiset joukot terrorisoivat ja ryöstelivät Savoa ja Karjalaa. Kun Elisabet oli vakiinnuttanut asemansa hallitsijana, hän yllätti ruotsalaiset helmikuussa 1742 sanomalla aselevon irti. Lewenhaupt yritti turhaan anoa aselevon solmimista uudelleen.
Maaliskuussa Elisabet julkaisi kuuluisan manifestinsa, joka levitettiin suomeksi ja ruotsiksi painettuna Suomen puolelle. Manifestissa keisarinna syytti Ruotsia sodan aloittamisesta ja vakuutti suomalaisille hyväntahtoisuuttaan, jos nämä lakkaisivat auttamasta Ruotsin armeijaa. Keisarinna myös lupasi tukea suomalaisia, jos nämä haluaisivat irtautua Ruotsista ja itsenäistyä. Elisabetin manifestilla on perinteisesti ollut keskeinen osa kansallisessa historiankirjoituksessa, koska se on ensimmäinen kirjallinen lähde jossa ehdotetaan Suomen itsenäistymistä. Manifesti oli kuitenkin luultavimmin vain sotapropagandaa, sillä myöhemmin Pikkuvihan aikana ei Suomen itsenäistymisestä enää Venäjän puolella puhuttu. Ruotsin hallitus julkaisi oman vastamanifestinsa jossa suomalaisia muistutettiin vuosisataisesta uskollisuudesta Ruotsin kruunulle.
Kesäkuussa 25 000 venäläistä sotilasta, joita suojasi meren puolelta laivasto-osasto, hyökkäsi rajan yli ja alkoi edetä rantatietä pitkin kohti Haminaa. Lewenhauptin armeijassa oli noin 17 000 miestä, ja sen asemat Haminassa olivat hyvät. Armeijan etuvartio oli kaupungin itäpuolella Mäntylahdessa, jossa rantatie kulki meren ja suon välissä kapeaa harjua pitkin, ja joka tarjosi loistavan puolustusaseman. Lisäksi Haminan kaupunki oli sodan aikana linnoitettu ja aseistettu. Lewenhaupt kuitenkin veti joukkonsa taisteluitta pois ensin Mäntylahdesta ja sitten koko Haminasta, lähtien vetäytymään kohti Porvoota. Vastarintaa odottaneet venäläiset joukot löysivät vain hylätyt puolustusasemat ja palamaan sytytetyn Haminan kaupungin.
Lewenhauptin omituisten päätösten takana oli hänen pelkonsa venäläisten saartamaksi joutumisesta. Kun Ruotsin laivasto samalla lähti perääntymään kohti länttä, hän pelkäsi selustansa joutuneen suojattomaksi ja piti nopeaa perääntymistä ainoana keinona piirityksen välttämiseksi. Ruotsin hallitus lähetti ylipäällikölle kirjeen Porvooseen ja määräsi tätä ryhtymään välittömästi taisteluun, mutta kun laivasto jatkoi perääntymistään ja venäläiset alkoivat lähestyä Porvoota, Lewenhaupt perääntyi armeijoineen Helsinkiin. Vetäytymiskierteen aikana armeijan rivit alkoivat rakoilla, kun suomalaisia sotilaita karkasi kotiseuduilleen ja myös ruotsalaisia upseereita lähti kohti Tukholmaa.
Helsingissä armeija asettui Kampin kentälle Helsinginniemelle. Kun venäläisjoukot saavuttivat Helsingin, niiden oli helppo saartaa ruotsalaiset joukot koukkaamalla pohjoisesta Huopalahteen. Tässä vaiheessa Lewenhaupt ja Buddenbrock kutsuttiin Tukholmaan selittämään sodanjohtoaan valtiopäiville. Helsingissä jäljellä olleet noin 16 000 miestä antautuivat venäläisille 24. elokuuta. Ruotsalaiset joukot lähetettiin laivoilla Ruotsiin ja suomalaisten annettiin palata koteihinsa. Tämän jälkeen venäläiset pystyivät helposti miehittämään koko Suomen. Sisämaan tärkeimmät linnoitukset Hämeenlinna ja Olavinlinna olivat antautuneet lyhyen piirityksen jälkeen jo ennen pääjoukon saapumista Helsinkiin.
Tukholmassa sotapäälliköt C. E. Lewenhaupt ja H. M. von Buddenbrock tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan ja teloitettiin.
[muokkaa] Pikkuviha ja Turun rauha
Miehitys ei aiheuttanut samanlaista hallinnon lamaantumista kuin isoviha, vaan elämä jatkui olosuhteisiin nähden tavanomaisissa uomissaan. Ainut, mikä rasitti suomalaisia, oli venäläisten sotilaiden majoittaminen, kuljettaminen ja ruokkiminen.
Sota päättyi Turun rauhaan, missä aluemenetykset olivat Uudenkaupungin rauhaakin suuremmat. Uusi raja vedettiin etelässä Kymijokeen, ja se vei Ruotsilta koko Etelä-Karjalan sekä Savonlinnaa ympäröivän alueen. Rajasta tuli entistä vaikeammin puolustettava, kun Haminan ja Lappeenrannan rajalinnoitukset sekä vanha Olavinlinna jäivät Venäjän puolelle.
Ruotsi yritti Kustaan sodalla toisen kerran hankkia menetyksiään takaisin epäonnistuen.
