Itämerensuomalaiset kielet

Wikipedia

Itämerensuomalaiset kielet ovat saamelaiskielten ohella toinen kahdesta suomalais-saamelaisten kielten haarasta. Itämerensuomalaisten kielten perinteiset puhuma-alueet sijaitsevat Itämeren pohjois- ja itäpuolella Norjassa (kveeni), Suomessa, Ruotsissa (meänkieli), Luoteis-Venäjällä (etenkin Itä-Karjalassa ja Inkerissä), Virossa ja Latviassa (liivi).

Sisällysluettelo 1 Historia ja ominaispiirteet 2 Luokittelu 3 Katso myös 4 Kirjallisuus

[muokkaa] Historia ja ominaispiirteet

Itämerensuomalaisten kielten oletettua kantamuotoa, kantasuomea, puhuttiin luultavasti Suomenlahden molemmin puolin jo ajanlaskuamme edeltävinä vuosisatoina. Kantasuomalaisen vaiheen tarkka ajoittaminen on vaikeaa, koska sekä sen alku (varhaiskantasuomen hajoaminen kantasuomeksi ja kantasaameksi) että kantasuomen eriytyminen tytärkielikseen ovat olleet hitaita ja vähittäisiä prosesseja, joiden tutkimista vaikeuttavat sukulaiskielten kesken koko ajan jatkuneet tiiviit kontaktit.

Monet varhaiskantasuomessa tai kantasuomessa tapahtuneet uudennokset erottavat itämerensuomalaiset kielet selvästi muista uralilaisista kielistä. Tällaisia uudennoksia ovat esimerkiksi astevaihtelu, attribuutin kongruenssi (määritteenä toimiva adjektiivi saa samat taivutuspäätteet kuin pääsanansakin, esim. vanho-i-lle mieh-i-lle eikä "vanha miehille" kuten monissa muissa uralilaisissa kielissä), kopulan eli merkitykseltään "tyhjän" olla-verbin käyttö (esim. mies on vanha eikä "mies vanha") tai germaanisten kielten tyyppinen aikamuotojärjestelmä. Jotkin näistä kantasuomen piirteistä ovat saattaneet ainakin osittain syntyä naapurikielten, etenkin germaanisten ja balttilaisten kielten vaikutuksesta.

Itämerensuomalaisten kielten yhteisessä sanastossa on runsaasti lainasanoja germaanisista ja balttilaisista kielistä. Kontaktit näiden kielten puhujien ja kantasuomalaisten kesken ovat olleet tiiviitä, sillä lainojen joukossa on mm. sukulaisten (erityisesti naispuolisten sukulaisten, esim. sisar, tytär, morsian < baltt., äiti < germ.) tai ruumiinosien nimityksiä (esim. hammas, kaula, reisi < baltt.). Nuorin yhteisitämerensuomalainen lainakerrostuma on peräisin slaavilaisista kielistä, lähinnä muinaisvenäjästä. Näiden sanojen lainautuessa, ts. itäslaavilaisen kielimuodon levitessä Pohjois-Venäjälle itämerensuomalaisten naapuruuteen ensimmäisen vuosituhannen lopulla, kantasuomi oli luultavasti jo hajoamassa.

[muokkaa] Luokittelu

Itämerensuomalaisia kieliä ovat

• inkeroinen
• liivi
• karjala
  • aunuksenkarjala (aunus, livvi)
  • lyydi
  • varsinaiskarjala
• suomi (johon luetaan myös meänkieli)
• vatja
• vepsä
• viro
  • eteläviro (johon luetaan myös võro ja sen murre setu).

[muokkaa] Katso myös

• Itämerensuomalainen sanasto

[muokkaa] Kirjallisuus

• Grünthal, Riho: Livvistä liiviin : itämerensuomalaiset etnonyymit. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 1997. ISBN 952-5150-00-3.
• Laanest, Arvo: Einführung in die ostseefinnischen Sprachen. Hampuri: Helmut Buske Verlag, 1982. ISBN 3-87118-487-X.
• Laanest, Arvo: Sissejuhatus läänemeresoome keeltesse. Tallinna: Eesti NSV teaduste akadeemia, Keele ja kirjanduse instituut, 1975.
• Salminen, Tapani: Uralic languages 2003
• Tuomi, Tuomo (toim.): Itämerensuomalainen kielikartasto. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 2004. ISBN 951-746-327-8 (1. osa).