Kalevalainen runous

Wikipedia

Kalevalainen runous perustuu kalevalaiseen runomittaan eli kalevalamittaan. Kalevalaista runoutta esiintyy itämerensuomalaisten kansojen keskuudessa. Kalevalainen runous on syntynyt viimeistään rautakaudella, ja monet sen aiheista kertovat juuri rautakautisesta ympäristöstä. Mukana on myös vanhempia, šamanistisia aiheita jopa kivikaudelta, sekä uudempia, kristillisen ajan aiheita.

Vanha kalevalainen runous säilyi vuosisatoja muistinvaraisena. Uudet sukupolvet oppivat vanhat runot kuunnellessaan niitä, jotka osasivat laulaa runoja ulkoa. Tätä varten oli olemassa useita laulutapoja, sillä loitsuja lukuun ottamatta runot esitettiin yleensä laulaen, ei lausuen. Laulua säestettiin toisinaan kanteleella.

Myöhemmin Elias Lönnrot sekä useat muut keräsivät ja kirjoittivat kalevalaista runoutta talteen suuret määrät. Suurin osa näistä runoista, noin 100 000 eri runotekstiä, on koottuna Suomen Kansan Vanhat Runot-teokseen. Kalevalaisista kansanrunoista koottu 1835-36 Suomen kansalliseepos, Kalevala, sisältää vain pienen siivun kaikesta talteen kootusta kalevalamittaisesta runoudesta.

Kalevalainen runous kertoo niin arjesta, ihmissuhteista, myyteistä kuin historiallisista tapahtumistakin. Kalevalamittaan on tehty myös loitsuja ja rukouksia. Kalevalamittaisilla lauluilla on myös toivotettu tervetulleeksi tai lähetetty matkaan, tai valmistettu jotakuta uuteen vaiheeseen elämässä. Esimerkiksi sulhasta ja morsianta on valmistettu häihin ja uuteen elämään avioelämästä kertovilla lauluilla. Kuolleiden vuoksi on laulettu itkuvirsiä. Surkeaa elämäntilannetta, kuten köyhyyttä, naimattomuutta tai huonoa aviopuolisoa, on voitu valittaa surumielisillä lauluilla. Toisaalta on laulettu myös onnesta.

Sisällysluettelo 1 Kalevalainen runous kristillisenä aikana 2 Nykyajan kalevalainen runous 3 Myyttiset kertomukset 3.1 Myyttisten kertomusten päähenkilöitä 3.1.1 Väinämöinen 3.1.2 Ilmarinen 3.1.3 Pohjolan emäntä 3.1.4 Lemminkäinen 3.1.5 Muut henkilöit 4 Kalevalaisen runouden maantiede 5 Loitsut 6 Lähteet 7 Aiheesta muualla 8 Katso myös

[muokkaa] Kalevalainen runous kristillisenä aikana

Kalevalaisessa runoudessa kuvatut myytit saivat uutta sisältöä kristinuskon tullessa Suomeen. Runojen vanhoihin motiiveihin kudottiin kristillisiä muotoja ^[1]. Kalevalamittaisen runouden muuttumista heijastavat esimerkiksi Piispa Henrikin surmavirsi 1200-1300-luvulta ja Elinan surmaruno 1400-1500-luvulta.^[2] .

1600-luvun puhdasoppisuuden aikana kirkko pyrki kitkemään ja sammuttamaan kaikki epäkristillisinä pidetyt perinteiset runot ja tavat.^[3] Tämän uskotaan olleen yksi syy siihen, että kalevalainen runo- ja myyttiperinne hiipui Länsi-Suomessa^lähde?. 1600- ja 1700-luvuilla luterilainen papisto tosin itsekin käytti kalevalaista runomittaa tai sen mukaelmia uskonnollisessa runoudessaan. Tunnetuin esimerkki tästä on Matias Salamniuksen Ilolaulu Jeesuksesta vuodelta 1690. Myös yhteiskunnalliset muutokset vaikuttivat siihen, että perinteisemmät henkisen perinteen genret väistyivät ja korvautuivat uusilla.

Itä-Suomessa, Pohjanmaalla, Inkerissä ja ortodoksisessa Karjalassa kalevalamittainen runous säilyi pitempään kuin Länsi-Suomessa, jopa 1900-luvulle saakka. Savossa kukoisti loitsurunous, Vienan Karjalassa myyttinen epiikka jne. Runoperinteen erot heijastelivat eri alueiden historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia erityispiirteitä.

[muokkaa] Nykyajan kalevalainen runous

Muistinvaraisen säilyttämisen perinne on nykyisin lähes katkennut. Uusi kalevalamittainen runous on kirjoitettua ja kansanrunoista poiketen yksittäisten henkilöiden tekemää. Henkilökohtainen luovuus on korvannut hyvän muistin ja alkuperäisyyden kalevalaisen runouden korkeana arvona. Uuden kalevalaisen runouden tunnetuin luoja on Eino Leino. Kalevalamittaista runoutta tehdään nykypäivänäkin, ja sen aihemahdollisuudet ovat rajattomat. Myös nuoret suomalaiset harrastavat kalevalamittaista runoutta.

Kalevalaisen runouden ja kalevalamitan nykykäyttöä edistämään pyrkiviä yhdistyksiä ovat mm. Kalevalaisen Runokielen Seura ja Vienan Karjalan Ystävät ry.

[muokkaa] Myyttiset kertomukset

Tärkeä osa kalevalaista runoutta ovat myyttiset kertomukset. Kalevala on koottu pääasiassa myyttisistä kertomuksista, mutta mukana on myös loitsuja ja esimerkiksi häärunoutta. Eri myyttisiä aiheita on tunnettu lukuisia. Levinneisyytensä ja suosionsa perusteella tärkeimpiä myyttejä lienevät olleet kertomukset maailman synnystä ja Sammosta. Sampotarusto liittyy ihmeelliseen Sampo-esineeseen ja sankarien maan ja Pohjolan välisiin suhteisiin.

[muokkaa] Myyttisten kertomusten päähenkilöitä

[muokkaa] Väinämöinen

Pääartikkeli:Väinämöinen

Monissa tarinoissa seikkailee Väinämöinen, voimakas velho ja runonlaulaja. Väinämöinen osallistui maailman syntyyn, ja on tehnyt lukuisia ihmetekoja. Väinämöinen oli merkittävä hahmo muinaissuomalaisille. Sankarin lisäksi hän oli jumalolento, jota palvottiin.

[muokkaa] Ilmarinen

Pääartikkeli: Ilmarinen

Ilmarinen oli seppä ja ihmetekoihin kykenevä sankari, joka usein liittyi samoihin taruihin kuin Väinämöinen. Myös ilmarinen oli läsnä maailman luomisessa, hän muun muassa takoi taivaankannen. Myöhemmin Ilmarinen takoi monia esineitä, kuten Sammon. Ilmarinen lienee alkujaan ollut taivaanjumala.

[muokkaa] Pohjolan emäntä

Pääartikkeli: Louhi

Pohjolaan liittyvissä tarinoissa on lähes aina mukana Pohjolan emäntä, jonka eräs nimitys on Louhi. Pohjolan emäntä on lähes aina paha tai saita, ruma vanhus. Pohjolan emäntä on kuitenkin mahtava taikomaan. Hän voi hallita säätä ja muuttua Kokko-linnuksi.

[muokkaa] Lemminkäinen

Pääartikkeli: Lemminkäinen

Lemminkäinen oli tunnettu sodankävijä ja naistenmies.

[muokkaa] Muut henkilöit

Runot käsittelivät myös useita muita henkilöitä. Katso: Luettelo Kalevalan henkilöistä

[muokkaa] Kalevalaisen runouden maantiede

Pääartikkeli:Kalevalan maantiede

Kalevalaisessa runoudessa esiintyy niin tunnettuja kuin myyttisiäkin paikkoja. Varsinkin uhkaavan Pohjolan ja sankarien maan Väinölän sijainnista on useita teorioita. On esimerkiksi ajateltu, että Pohjola olisi ollut jossain Pohjanlahden perukoilla. Toisten mukaan Pohjola ei kuitenkin perustu mihinkään todelliseen paikkaan, vaan on kokonaan mytologinen. Tämän käsityksen mukaan Pohjolalla olisi selitetty maailmankaikkeuden rakennetta. Vastaavasti kuin äärimmäisessä etelässä taivaankannen reunalla on kuuma Lintukoto, on äärimmäisessä pohjoisessa, maailmanpylvään juurella kylmä Pohjola. Pohjolaa on myös käytetty selittämään tautien, vihollisten, pimeyden, kylmän ja pahan alkuperää. Sankarien kotimaan taas uskovat monet sijainneen siellä, missä sankaritarinoita on laulettukin. Tämä on usein ollut oikeiden runonlaulajien käsitys.

[muokkaa] Loitsut

Pääartikkeli:Loitsut

Suurin osa suomalaisista loitsuista oli kalevalamittaisia. Loitsuissa kerrottiin usein loitsinnan kohteen syntykertomus.

[muokkaa] Lähteet

1. ↑ Jouko Vahtola Suomen historia s. 77
2. ↑ http://www.narva.sci.fi/historia/elinansurma/index.html
3. ↑ Jouko Vahtola: Suomen historia s. 75-77

[muokkaa] Aiheesta muualla

• Vienan Karjalan Ystävät ry
• Kalevalaisen Runokielen Seura

[muokkaa] Katso myös

• Suomalainen muinaisusko
• Suomalainen mytologia