Eino Leino
Wikipedia
Eino Leino (6. heinäkuuta 1878, Paltamo – 10. tammikuuta 1926, Tuusula) on yksi merkittävimpiä ja monipuolisimpia suomalaisia runoilijoita. Hänen oikea nimensä on Armas Einar (Eino) Leopold Lönnbohm (Leinon isä oli urallaan edetäkseen muuttanut Lönnbohmiksi suomenkielisen sukunimensä Mustonen). Runoissaan Leino mukaili ja kehitti kalevalamittaa (Helkavirsiä) ja osoittautui erinomaiseksi eurooppalaisten mittojen taitajaksi. Runojen lisäksi hän kirjoitti romaaneja, käänsi proosaa ja runoutta, kuten Danten Jumalaisen näytelmän, ja näytelmiä ja esseitä. Leino oli myös aikansa huomattavimpia lehtimiehiä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Elämäkerta
[muokkaa] Aikuisuus
Leino sai 1899 työpaikan Päivälehdestä. Hän kirjoitti pakinoita sekä kirjallisuus- ja teatteriarvosteluja.
Hän oli naimisissa kolmesti, ensin vuokraemäntänsä tyttären Freya Schoultzin kanssa 1905–1908, sitten 1913 muutaman kuukauden Robert Kajanuksen tyttären Ainon kanssa ja lopulta vuodesta 1922 Hanna Laitisen kanssa. Leinolla oli lisäksi rakkaussuhde kahden runoilijan kanssa: ensimmäisen avioliiton aikana L. Onervaan ja toisen avioliiton aikana Aino Kallakseen.
[muokkaa] Tuotannosta
[muokkaa] Runous
Leino aloitti heleänä ja kepeänä kirjoittajana, jonka tekstejä ei kaikin kohdin erottanut kansanlauluista, eteni nopeasti laulunäytelmiin (Tuonelan joutsen) ja kuviteltuun menneisyyteen (Helkavirsiä). Ehkä tunnetuimmat runonsa hän julkaisi vaivoin 20-vuotiaana. "Elegia" (Haihtuvi nuoruus...) on varhaistuotantoa, jonka Leino kirjoitti teokseen 'Halla' 1908. "Nocturne", (Ruislinnun laulu korvissani...) jonka Leino kirjoitti Freya Schoulzille helkavirsikesänä 1903, kuuluu kaikkiin antologioihin. Muita suomalaisen runouden tunnetuimpia runoja ovat "Väinämöisen laulu", "Tuulikannel", "Vaalin valta" ja "Löysäläisen laulu".
Monet Leinon runoista ja runosuomennoksista ovat tuttuja lauluina ja kuorolauluina, joita sävelsivät muiden ohella Jean Sibelius ja Toivo Kuula.
Runoilijana Leino oli tunnettu kaikkitaitoisuudestaan ja nopeudestaan. Häneltä näytti luonnistuvan melkein mikä tahansa – jos se hänelle sattui muuten sopimaan.
[muokkaa] Proosa
Leinon ensimmäinen varsinainen romaanin, Tuomas Vitikka, ilmestyi 1906. Se oli ensimmäinen osa ns. Routavuositrilogiaa, jonka muut osat olivat Jaana Rönty ja Olli Suurpää.
Leinon romaaneista Musti saavutti merkittävän yleisönsuosion, mutta arvostelijoiden suosiota hän ei ehkä tavoittanut. Se on ymmärrettävää, koska monet hänen proosateoksensa ovat selvästi nopeasti ja ajankohdan ilmiöihin kirjoitettuja. Omaelämäkerrallisia ovat teokset Alla kasvon kaikkivallan (1917) ja Elämäni kuvakirja (1925).
[muokkaa] Pakinat
Leino oli myös lyhyen proosan mestari. Hän kirjoitti nimimerkillä Mikko Vilkastus kulttuuripolitiikkaan keskittyneitä pakinoita Päivälehteen 1900–1904. Liberaali Leino pilkkasi pakinoissaan iskevään tyyliin vanhasuomalaisia, kuten jo vuosisadan ensimmäisellä vuosikymmenellä maineeseen noussutta V. A. Koskenniemeä, joka aikanaan kohosi akateemikoksi. Vuosina 1905–1908 ja 1911–1914 hän pakinoi Päivälehden seuraajaan Helsingin Sanomiin poliittisista tapahtumista nimimerkillä Teemu. Vuosina 1916–1918 hän kirjoitti melko aforistisia pakinoita nimimerkillä Kanttori Sepeteus omaan viikkolehteensä Sunnuntai. Pakinoitsijana Leino oli omaperäinen ja meillä ehkä ensimmäinen suuren ruotsalaisen ja venäläisen pakinaperinteen edustaja.
Kirjallisuus- ja teatterikriitikkona Leino oli ankara ja se lieneekin vaikuttanut siihen, että Leinon omaa proosatuotantoa arvosteltiin myös aluksi kovin sanoin. Leino myös ujutti kirjoituksiinsa kritiikkiä Venäjän sortohallintoa kohtaan.
[muokkaa] Kiihkeä nuorsuomalainen
Nuorsuomalainen Leino oli aatteellisesti hyvin kiihkeä ja tuomitsi jyrkin sanoin niin vanhasuomalaisten myöntyväisyysmiesten toiminnan sortokaudella kuin sisällissodan punaisen osapuolenkin itsenäisyyden alussa.
[muokkaa] Kunnianosoituksia
Leinon syntymäpäivä 6. heinäkuuta on nimetty Eino Leinon päiväksi sekä runon ja suven päiväksi. Se on vakiintunut liputuspäivä. Eino Leinon Seura jakaa vuosittain Eino Leinon palkinnon arvokkaasta teoksesta tai julkaisutoiminnasta.
Eino Leinosta on patsas Esplanadin puistossa Helsingissä. Mielenkiintoinen yksityiskohta patsaassa on sen käsi, johon joku on valettaessa asettanut viiden markan kolikon. Elokuva Runoilija ja muusa (ohjaus Jaakko Pakkasvirta) kuvaa Leinon ja hänen kuuluisien ystäviensä, kuten Jean Sibelius, Kajanus ja monet muut, elämää 1900-luvun alussa.
[muokkaa] Leino elokuvissa ja TV:ssä
"Elokuvan kaikki kohtaukset ovat fiktiivisiä, vaikkakin tositapahtumien innoittamia.", ilmoittavat Jaakko Pakkasvirran elokuvan Runoilija ja muusa alkutekstit. Elokuva valmistui 1978 ja se oli eräänlainen Eino Leinon 100-vuotisjuhlaelokuva. Eino Leinoa esitti Esko Salminen ja elokuva keskittyi kuvaamaan Leinon suhdetta ensimmäiseen vaimoonsa Freya Schoultziin (Katja Salminen) ja samanaikaiseen rakastajaansa L. Onervaan (Elina Salo) sekä kulttuuripiirien kansallishenkisestä liikehdinnästä Suomen itsenäisyyden kynnyksellä.
Esko Salmisen lisäksi Eino Leinoa on esittänyt mm. Leo Riuttu Ilmari Unhon Aleksis Kivi-elämänkertaelokuvassa Minä elän (1944), Kari Hietalahti Timo Koivusalon Sibelius (2003)-elokuvassa sekä Vesa-Matti Loiri Veli-Matti Saikkosen TV-elokuvassa Tähtikeinu (2003), joka puolestaan oli kuvaus L.Onervan, Leinon ja Leevi Madetojan välisestä kolmiodraamasta.
Vuonna 1993 Sulevi Peltola ohjasi ja käsikirjoitti yhdessä Helena Ihalan kanssa sarjan Pankkiherroja, joka perustui Eino Leinon samannimiseen romaaniin. Sarjan pääosaa, Antti Puuhaaraa, näytteli Matti Pellonpää.
[muokkaa] Teokset
[muokkaa] Runous
[muokkaa] Proosaa
|
[muokkaa] Romaanit
[muokkaa] Novellit
[muokkaa] Näytelmät
[muokkaa] Elokuvakäsikirjoitukset
[muokkaa] Muita teoksia ja kirjoituksia
|
