Kremlin kellot

Wikipedia

Kremlin kellot (Tammi 1956) on suomalaisen kommunistin, sittemmin kääntymyksen sosiaalidemokratiaan tehneen Arvo Poika Tuomisen kirjoittama kirja, joka on kertomus hänen ajastaan Kominternin palveluksessa Moskovassa 1933–39. Teos on kuvaus stalinismin hirvittävimmistä vuosista, suomalaiskommunistien kohtaloista ja Neuvostoliiton arjesta ennen toista maailmansotaa.

Teokseen sisältyy kuvauksia Stalinin suppeimmasta sisäpiiristä:

» "Te siis olette Arvo Oskarovitsh, minä olen Josif Vissarionovitsh" »

Samoin kuvaukset Moskovan Lenin-koulusta ovat värikkäitä ja koetun tuntuisia; monet sittemmin nimekkäät suomalaiset kommunistit - kuten Ville Pessi, Aimo Aaltonen ja Inkeri Lehtinen - saavat Tuomiselta kovin tylyn tuomion: Lenin-koulun pääopettaja Yrjö Sirola antoi kaikille näille hyvin huonon loppuarvosanan - koska kaikilta tahtoivat puolueen rahat jos paperitkin joutua aina hukkaan - ja varsinkin Tukholmassa vallan vääriin käsiin; tästä johtuen Tuominen itse pääsi Ruotsiin korjaamaan asioita, kun Lehtinen kutsuttiin takaisin Moskovaan tekemään tiliä hölmöilystään; hänen parinsa Yrjö Enne sai jäädä Ruotsiin, koska todettiin että hänestä olisi vähiten harmia siellä; valtuudet ja määrärahat kyllä katkaistiin.

Erityisesti "Poika" rökittää sittemmin sota-ajan radiopropagandistina tunnetuksi tullutta Armas Äikiää: kun tämä sai Suomessa arvonimen "Suomen runouden variksenpelätin" (professori Unto Kupiainen) niin Tuominen sanoo ettei sitä silloin keksitty; kyllä nimityksen antoi jo ennen sotaa itse Otto Wille Kuusinen!

Kuusinen oli nimittäin Lenin-koulun 6.1.1936 olleessa yhteisessä tilaisuudessa, jonka piti olla alun perin Äikiän runouden suurin kunnian hetki, julkisesti eritellyt muutamaa viikkoa aiemmin luettavakseen ja arvioitavakseen saamansa Äikiän runot hajalle yksi kerrallaan, kylväen joukkoon kuuluisia leikkimielisiä kommenttejaan:

» Mittees runoilija on oikein tarkoittanut kun on näin sanonut? »

sitten lukenut perään vastaavasta aiheesta itse kirjoittamansa ja kysynyt miltä se kuulosti – saaden koko salista myönteisiä kommentteja tyyliin että noinhan se olisi pitänyt sanoa. Viimeisenkin arvosteltavana olleen runon koettua saman tylyn kohtalon Kuusinen oli lopuksi varoittanut hyvin vakavasti runovouhastelusta:

» Näiden runojen pahin vika on sanasokeus: kaunis rivi töksähtää rivosti rumaan sanaan, ja näin Äikiän runoista tulee irvokkaita tekeleitä. Kyllä suutarin pitäisi pysyä lestissään: proosaa voisi yrittää mutta runoja ei tällaisten tekeleiden kirjoittaja pysty aikaansaamaan! »

Tätä ei itserakas runoltaja antanut anteeksi, ja kosto seurasi hyvin pian: Lenin-koulussahan kaikki olivat salanimillä, koska juonittelutaito oli tärkeimpiä oppiaineita, ja eräs erittäin yritteliäs, Tuomisen Ruotsin kautta paikalle Suomesta hankkima, mutta täysin Armas Äikiän talutusnuorassa kulkenut oppilas oli Ahti Liedes, jonka salanimi oli Villy Roos – mikä tietysti heti väännettiin “Villiruusuksi“.

Näin syntyi sittemmin kuuluisaksi tullut “Villiruusun promemoria“, jossa Kuusista ja itse asiassa koko SKP:n johtoa syytettiin suorin sanoin pahimman lajin irstailusta ja puolueveljien avioliittojen järjestelmällisestä rikkomisesta.

Kominternin pääsihteeri, bulgarialainen Dimitrov, joka tunnettiin ankarana moralistina (jos kohta miehuudellaan ylpeilijänä), vaati Kuusiselta tiukoin sanoin selitystä ja heti, ja Kuusinen lähetti uskotun apulaisensa Tuomisen selvittämään asiaa, koska tilanteen möhlijä oli juuri tämän suojatti.

Kauhun hiki niskassaan Tuominen kuulusteli Liedestä, mistä tämä oli oikein tietonsa saanut. Silloin selvisi, että pääosan naisjutuista oli kertonut silloinen Tukholman-asiamies Antti Hyvönen. Kuusista ja muuta SKP:n johtoa koskevalta osalta tietolähteeksi selkisikin, että Äikiähän se siellä maksoi kalavelkojaan runoutensa teilaajille.

Ja seuraavaksi Äikiä puukotti Dimitrovia itseään selkään kertomalla Hyvöselle “varmoina totuuksina“ juorujuttuja joiden mukaan Kominternin pääsihteeri itsekin olisi tavattu Leipzigissä kahdenkin maksullisen naisen seurasta – ja vielä itse teosta. Tämäkin teksti tuli Tuomisen tietoon ja hän liitti sen selvitykseensä – ja kun Tuominen tyrkkäsi kyseisen paperin Dimitrovin nenän alle nousikin valtava raivo:

» Mitä gehennan gehennaa tämä on olevinaan? »

– ja perään kiukkuinen ryöppy alatyylistä bulgaaria. Saatuaan lopulta suunvuoron Tuominen totesi aivan kylmän rauhallisesti:

» Mitä isot edellä sitä pienet perässä – tällä paperilla Hyvönen selviääkin koko jutusta kuiville! »

Peribalkanilaisen temperamenttinen pääsihteeri raivosi:

» Sikamaista sotkea minua tällaisiin mitättömiin juorujuttuihin! »

- mutta hetken raivottuaan Dimitrov totesikin, ettei Hyvönen sentään ihan tyhmä mies ole ja asian annettiin raueta hiljaisuudessa.

Hyvöselle tapaus maksoi kuitenkin jäsenyyden NKP:ssa sekä paikan “Terijoen hallituksessa“, - hänestä ei tehty “ministeriä“, tulipahan vain “hallituksen vihtori“ (= epävirallinen yleisapupoika) – mutta vastapainoksi hänet nimitettiin sodan jälkeen Vanajanlinnaan perustetun Sirola-opiston vararehtoriksi, josta virasta hän aikanaan jäi kaikessa rauhassa täydelle eläkkeelle kauan ennen laitoksen lakkauttamista. Liedes sai potkut molemmista puolueista – joskin SKP:n kohdalla päätös jäi kuolleeksi kirjaimeksi. Äikiä pääsi tapauksesta myös kuin koira veräjästä, vaikka hullumminkin olisi voinut käydä.

Myös kuvaukset Neuvosto-Karjalasta, jossa mm. kerjäläisenä kulkenut, kolmatta lastaan odottanut nainen pyörtyi kauhusta kun häneltä kysyttiin miksei liity kolhoosiin jos apua haluaa tai ylimalkaan koko alueen karmivasta tilasta, ovat selkeitä ja eläviä.

Samoin talosta, jossa Tuomiset ja Kuusiset asuivat, kirja maalaa erikoisen kuvan: parketit kolisivat irrallaan, vesi- ja viemärijohdot kulkivat selvästi kattojen alapuolella läpi huoneiden kuten kellarikerroksissa normaalisti, sähköt toimivat miten sattuivat... ja kyseessä oli kommunistipuolueen korkean johdon erikoistalo, johon mentiin sisään ja ulos tarkastuspisteen läpi, ja jopa ostoskasseillekin kirjoitettiin oma lupakirja! Tuominen jopa sanoo, että rakennusvaiheessa useampi sarja arkkitehtejä ja rakennusmestareita ammuttiin, kun seinät tahtoivat luhistua nopeammin kuin pystyyn saatiin. Lisäksi talossa asuminen oli vaarallista: useimpia asuntoja kuunneltiin, ja aina tietyin välein ilmestyi jonkun huoneiston ovelle NKVDn parin tuuman läpimittainen punainen sinetti merkiksi että asukkaat oli vangittu ja huoneisto suljettu todistusaineistona.

Kuuluisan filosofin ja opettajan Yrjö Sirolan viimeisistä traagisista elinpäivistä kirja maalaa elävän ja vavahduttavan kuvan. Kuvaus Tuomisten siirtymisestä Tukholmaan antaa vaikutelman, että heidän henkensä olisi ollut Moskovassa jo pahasti vaarassa - mutta Kuusiselle Poika antaa vilpittömän kiitoksen, että tämä salli vaimon lähteä mukaan; näin NKVD:n kourat luistivatkin tyhjää, kun Tuomiset anoivatkin turvapaikkaa Ruotsista Talvisodan alettua.

Ilmestyessään Kremlin kellot sai osakseen suurta julkisuutta, olihan se silminnäkijäkuvaus itänaapurin mädännäisyydestä. Niinpä Tuomisen elämäkertasarjan toinen osa ei saanut kiitosta varsinkaan poliittisen kentän vasemmalta laidalta. Muut Arvo Poika Tuomisen elämäkerralliset julkaisut ovat Sirpin ja vasaran tie, Maan päällä ja alla sekä Myrskyn mentyä.