Metsäkaarti
Wikipedia
Metsäkaartilla tai käpykaartilla tarkoitetaan Suomessa sodanaikaista rintamakarkuruutta. Nimitykset ovat syntyneet vuoden 1918 sodan tapahtumien yhteydessä.[1] Sisällissodan jälkeen sadat punaisten puolella taistelleet piiloutuivat metsiin. Suojeluskunnat jahtasivat sodasta asti piileskelleitä ja vankileireiltä karanneita punakaartilaisia herkeämättä. "Metsäkaartista" otettiin kiinni ja ammuttiin mm. Turun miliisipäällikkö Lundberg sekä eräitä Evon punakaartin johtajia. Valkoisella puolella metsäkaartilaisia pelättiin laajasti varsinkin syystalvella 1918. Mm. Sammatin punakaartin komentajaa, tunnettua metsäkaartilaista Karl Seliniä syytettiin yhden ihmishengen vaatineesta pommiattentaatista. Hänen etsitäkuulutuksensa löytyy ainakin Suomen Kuvalehdestä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Karkuruuden laajuus ja syitä
Suuruusluokan ilmiölle antaa, että jatkosodan alkaessa 1500 miestä jäi saapumatta asepalvelukseen; jatkosodan ja Lapin sodan aikana sotilastuomioistuimet käsittelivät yhteensä 32186 karkuruustapausta.[2]
Rintamakarkuruuteen saattoi liittyä sotaväsymys ja pelko, joissakin tapauksissa kyse taas oli harkitusta ideologisesta tai poliittisesta päätöksestä paeta etulinjasta, lähteä kirkasjohtolinjalle, kuten eräs rintamakarkuruuden nimityksistä kuuluu.
Monelle ideologiselle rintamakarkurille rajakohtaa ryhtyä karkuriksi merkitsi nimenomaan ero talvisodan (ajateltuna oikeutetuksi puolustussodaksi) ja jatkosodan (hyökkäyssodaksi nähtynä) välillä: talvisodan he palvelivat rintamalla, jatkosodan alkaessa jäivät pois palveluksesta kokonaan tai karkasivat rintamalta.[3]
[muokkaa] Elämä karkurina
Metsäkaartilaisten suuria ryhmiä tiedetään liikkuneen Hämeenkyrössä, Jurvassa, Kittilässä, Kolarissa, Korpilahdella, Maskussa, Multialla, Rautavaaralla, Ruovedellä ja Valtimolla.[4]. Metsäkaartissa oleminen edellytti ulkopuolisia tukijoita tai yhteyttä toisiin karkureihin. Karkurit saattoivat rakentaa metsiin piilokorsuja tai laatia piilopaikkansa tavalliseen pihapiiriin.
Kolarin metsäkaartilaisilla oli korsuja sekä suoranaisessa erämaassa että suhteellisen lähellä asuttuja, mutta syrjäisiä taloja, joista kaartilaiset saivat tarvikkeita ja uutisia.[5]Nykyisessä Myyrmäessä, Laajavuoren laella sijaitsi eräs pääkaupunkiseudun metsäkaartilaisten ja illegaalien piilokorsu, joka oli luonnon muovaama suuri kallionkolo.[6]
Rislakki kertoo myös Helsingin kerrostaloissa, kuten Marjatan talossa Vilhovuorenkadulla, majailleista laittomista asukkaista, joista monet olivat sotilaskarkureita.[7]Tampereella tuolloin metsäinen ja harvaan asuttu Hervanta tarjosi piilopaikkoja karkureille. Tampereen metsäkaartilaisia johti Pellervo Takatalo eli Peuhu. Takatalo tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen, mutta vapautettiin sodan jälkeen. Turun seudun metsäkaartilaisten johtaja Mauno Laiho sen sijaan teloitettiin 1944.
Sota-ajan säännöstelytaloudessa karkureiden elintarvikehuolto oli erityisen vaikeaa. Heidän tukijansa hankkivat elintarvikkeita mustasta pörssistä, vastaavasti maaseudulla majailevat karkurit saattoivat hankkia lihaa ja kalaa luonnosta ja harjoittaa niillä vaihtokauppaa. Rislakki on maininnut myös väärennetyistä tai kätketyistä elintarvikekupongeista. Näissä olosuhteissa osa karkureista harjoitti poliittista toimintaa SKP:ssa mm. pitäen kokouksia sekä monistaen ja välittäen asiakirjoja.
[muokkaa] Kiinnijääminen ja rangaistukset
Rintamakarkurien kohtalo riippui paljolti olosuhteista. Läheltä linjoja tavattu karkuri saattoi selvitä linjaan palauttamisella; ankarin rangaistus karkuruudesta oli teloitus. Tilanne sodassa näyttää vaikuttaneen niin, että etenemisvaiheessa oltiin vähemmän ankaria, tilanteen kiristyessä puolestaan karkuruus koettiin raskaammaksi rikokseksi valtiota kohtaan.
Pikaoikeudenkäynneissä langetettiin jatkosodassa 63 kuolemantuomiota, niistä 61 vuonna 1944, suurin osa kesä- ja heinäkuussa. [8]
[muokkaa] Viitteet
- ^ Metsäkaartissa ja turvasäilössä, Suomen historia Weilin + Göös 1988, osa 7, s. 360
- ^ Tasala 2000, 112
- ^ Kulomaa 1995
- ^ Tasala 2000, 13
- ^ Tasala 2000, 112
- ^ Rislakki 1986, 20-21
- ^ Rislakki 1986, 15-18 ja eri kohdin
- ^ Julkunen, Martti 1982: Taistelutahto ristipaineissa, teoksessa: Jatkosodan kujanjuoksu, s. 120-136
[muokkaa] Kirjallisuutta
- Kulomaa, Jukka (1995): Käpykaartiin? 1941-1944 : sotilaskarkuruus Suomen armeijassa jatkosodan aikana. Helsinki : Painatuskeskus. ISBN 951-37-1754-2.
- Pääkkönen, Väinö: Usva hälvenee (romaani), 1977, Pori:Satakunnan yhteisvoima
- Rislakki, Jukka (1986): Maan alla: Vakoilua, vastarintaa ja urkintaa Suomessa 1941-1944. Helsinki: Love Kirjat. ISBN 951-835-099-X.
- Tasala, Markku (2000): Metsäkaarti : Kolarin metsäkaartin jatkosota ja rauha. Oulu : Pohjoinen. ISBN 951-749-341-X.
- Vehviläinen, Olli (toim.) (1982): Jatkosodan kujanjuoksu. Porvoo : WSOY. ISBN 951-0-11164-3.
