Murina

Wikipedia

Tämä artikkeli kertoo laulutyylistä. Murina tarkoittaa myös ääntelytapaa.

Murina tai murinalaulu, kuolon korina (engl. death grunt), karjunta, ärjyntä, örinä (engl. growl), extreme laulu ym. on äärimmäinen ja aggressiivinen vokalisointityyli, jossa pyritään usein tuottamaan mahdollisimman epäinhimillistä, monesti hirviömäistä lauluääntä hyödyntämällä voimakkaasti pallealihasta ja säröttämällä kurkunpään avulla ääntä, rasittamatta kuitenkaan äänihuulia. Englanninkielisissä maissa murinasta käytetään myös humoristisesti nimitystä "Cookie Monster vocals"^[1], joka viittaa erääseen Sesame Street -lastensarjan erikoisesti ääntelevään nukkehahmoon.

Murinalla viitataan usein mataliin basso- tai baritoniäänialoihin, joita käytetään erityisesti death metal -tyylissä. Murinasta on myös olemassa korkea-alaisempia variaatioita: esimerkiksi hardcore punkissa, metalcoressa ja melodisessa death metalissa tavataan useammin tenoriäänialan murinaa ja varsinkin black metalissa erittäin korkeaa, falsettiinkin ylettyvää murinavokalisointia, josta käytetään useammin nimityksiä "kärinä", "kirkuna" tai "rääkyminen". Vaikka yleisilmeeltään murina on vihaista, käytetään sitä esimerkiksi goottimetallissa ja doom metalissa tulkitsemaan voimakkaita, introspektisiä ja alakuloisia tunteita.

Murina on syvää kurkkuääntä ja usein vaikeaselkoista, erityisesti niille kuuntelijoille, jotka eivät ennestään tunne tyyliä. Useat tekniikkaa käyttävät vokalistit päättävät tietoisesti vokalisoida epäselvästi, kuten esimerkiksi Kataklysm-yhtyeen Sylvain Houde ja Cryptopsyn Lord Worm. Jotkut tyylin laulajat kuitenkin vokalisoivat sanoitukset ymmärrettävästi, kuten Bolt Throwerin Karl Willetts tai vaikkapa vanhemman Amorphisin Tomi Koivusaari. Nykyisin myös muutama naisvokalisti hyödyntää murinatekniikkaa: Nuclear Deathin Lori Bravo ja Arch Enemyn Angela Gossow ovat kaksi esimerkkiä aktiivisista skenen naislaulajista.

[muokkaa] Vokalisointitekniikka

Murinavokalisoinnin tunnusomaisen rouhea ulosanti vaatii lähes välttämättä murrosiän aiheuttaman äänenmurroksen, siten keskimäärin alle 16-vuotiaita, joilla kurkunpää ei ole vielä kehittynyt, ei suositella sitä harjoittamaan: väärin tehtynä murinavokalisointi voi pahimmillaan aiheuttaa pitkäaikaisia vaurioita äänihuuliin^[2]. Murina lähtee pallealihaksen supistuksesta ja muotoutuu kurkunpäässä. Ilman pallealihaksen käyttöä murina rasittaa äänihuulia. Varsinaista ääntä hallitaan suun muodoilla ja säätelemällä äänen muotoutumisaluetta kurkunpään etuosasta, jossa yleensä muodostuu matalammat murinat, kurkunpään takaosaan, josta vuorostaan korkea kirkuna. Kuten muutkin laulutyylit, vaatii murinavokalisointikin pitkäjänteistä harjoittelua: kurkunpää ja äänihuulet tottuvat rasitukseen vain pitemmän ajan mittaan. Tyypillisiä aloittelevien murinavokalistien virheitä ovatkin muun muassa itselleen liian korkeiden tai matalien äänialojen varomaton harjoittaminen, pelkkä äänihuulien käyttö murinan muodostamisessa ja varomaton äänenvoimakkuuden säätely: murinavokalisointi tulee aloittaa varovasti ja kehittää asteittan ^[3]. Ammattimaiset murinavokalistit ovat opetelleet säätelemään tasapainoisesti hengitystiheyden, kurkunpään ja suun kosteuden sekä äänen raspin yhteisvaikutusta murinavokaaleissa.

Yleistä luuloa vastoin murinavokaaleja ei pysty "syntetisoimaan" minkäänlaisten efektien avulla. Efektit kuten kaiku ja hidastus saattavat saada murinan kuulostamaan täyteläisemmältä yhtälailla kuin muut laulutyylit, mutta melodista laulua ei pysty mitenkään muuttamaan murinaksi. Lauluopettajat esittelevät usein erilaisia tekniikoita opetuksessaan, mutta pitkäaikainen käyttö kuluttaa lopulta äänen, siten tekniikat on tarkoitettu "vähemmän vahingoittaviksi", "vaaratonta vokalisointia" vastoin. Useat niin sanotusti oikein tehdyt murinat hyödyntävät äänihuulien yläpuolella sijaitsevia limaisia suojakalvoja tai sen sijaan pelkästään pallealihasta.

[muokkaa] Historia ja variaatiot

Niin kutsuttujen hirviömäisten murinavokaalien käyttö uhkaavan vaikutuksen aikaansaamiseksi voidaan johtaa pitkälle vuoteen 1956, jolloin Screamin' Jay Hawkins julkaisi kappaleensa I Put a Spell on You. Myös humoristisesta tarkoituksestaan huolimatta The Whon kappale Boris the Spider (1966) sisälti myös syviä, korisevia kurkkuäänimurinoita, jotka muistuttavat osin nykypäivän death metal -vokalistien tyyliä. Varhain 1970-luvulla kappaleet kuten Black Sabbathin Iron Man ja Pink Floydin One of These Days sisälsivät molemmat lyhyitä, matalasti muristuja – joskin studiomanipuloituja – vokaaleja raskaita riffejä vasten. Mike Oldfieldin kappale Pitdown Man/Caveman albumilta Tubular Bells on jokseenkin samantyylinen. Yksi mahdollinen vaikutttaja moderniin murinavokalisointiin on myös Alice Cooper, joka hyödynsi usein rankkaa ärjyntää ja karjuntaa kappaleillaan. Cooper alkoi harjoittaa tätä vokalisointityyliä niin varhain kuin 1971, esimerkkeinä toimivat Love It to Death -albumin Ballad of Dwight Fry-kappaleen väliosa ja Killer-albumin You Drive Me Nervoys -kappaleen kertosäe, vaikkakin rankkaa vokalisointia kuullaan melkein koko hänen varhaisella 1970-luvun tuotannollaan. Itse asiassa Cooper nimittää ärjyntätyyliään "murinaksi" dokumenttivideolla Alice Cooper: Prime Cuts. Myöhemmin tätä dramaattista rockärjyntätyyliä esiintyi monissa varhaisissa punkyhtyeissä, kuten Sex Pistols. Koska thrash metal otti voimakkaasti vaikutteita punkista, on hyvin mahdollista että tätä skeneä voidaan pitää vaikuttajana.

Murinan esiintulo sellaisena kuin sitä nykyisin käytetään tapahtui suunnilleen samanaikaisesti death metalin ensiaskeleiden kanssa, ja on siis vaikeaa määrittää ketään tiettyä yksilöä tekniikan luojana. Eri vokalistit todennäköisesti kehittivät tyyliä ajan kuluessa. Deathissa ja sitä edeltäneessä yhtyeessä Mantasissa toimineet vokalistit, alkuaan Kam Lee ja myöhemmin Chuck Schuldiner, mainitaan usein tyylin vaikuttajina, vaikkakin Schuldiner vaihtoi myöhemmin vokalisointityylinsä äänialaltaan korkeampaan kirkunaan. Joidenkin mielestä eräitä varhaisimpia murinaa hyödyntäviä yhtyeitä olivat Possessed, kuten myös Necrophagia ja Master. Samoihin aikoihin yhtyeet kuten Hellhammer, vokalistinaan Tom G. Warrior, ja varhainen Massacre käyttivät murinan eri variaatioita.

Brittiläisen grindcoreyhtyeen Napalm Deathin vokalistit – perättäin Nic Bullen, Lee Dorrian ja Mark "Barney" Greenway – kehittivät tyyliä eteenpäin 1980-luvun lopulla lisäämällä enemmän aggressiivisuutta ja syvempiä kurkkuääniä, samalla myös nopeuttamalla sanoitusten lausumista. Samoihin aikoihin yhdysvalloissa Autopsy-yhtyeen Chris Reifert alkoi yhdistää kirkunaa murinavokaaleihinsa, kun taas Cannibal Corpse -yhtyeen Chris Barnes tuli tunnetuksi siitä, että hän syvensi murinaansa matalammille äänialoille kuin mitä oli äänitetty tuolloin. Jotkut yhtyeet kuten Carcass, Dying Fetus ja Gorerotted tekivät kokeiluja käyttämällä kahta vokalistia, vaihtelemalla kappaleissaan vokalisointiosia kevyemmän ja raskaamman murinan välillä. Nykyisin toimintansa lopettanut ruotsalainen grindcoreyhtye Nasum käytti myös samantapaista järjestelyä omaten kaksi vokalistia, joiden ulosanti vaihteli syvän death metal murinan ja korkean Hardcore punk kirkunan välillä.

Doom metal -yhtyeiden vokalisteilla on tapana painottaa murinavokaaleilla enemmänkin tunnelma- ja tunnevivahteita. Paradise Lostin Nick Holmes ja My Dying Briden Aaron Stainthorpe olivat pääasiallisimmat kehittäjät tässä kontekstissa 1990-luvun alkupuolella. Stainthorpe oli yksi niistä ensimmäisistä, jotka yhdistivat murinavokaaleja puhtaaseen lauluun. Tätä tekniikkaa kehitti myöhemmin eteenpäin varsinkin Opethin Mikael Åkerfeldt. Goottimetallissa murinavokaalit on yleensä asetettu vastakkain oopperamaisen naislaulun kanssa.

Funeral doom metal -yhtyeet ovat ottaneet erilaisen lähestymistavan murinaan: syvien kurkkuäänien sijaan vokalisointi on usein käytännössä kuiskattua murinaa. Tätä tekniikkaa hyödyntävät muiden muassa suomalaisen Skepticismin Matti ja Evokenin John Paradiso.

On myös muita genrejä, joilla on omat yhteiset lähestymistapansa murinavokalisointiin, käsittäen lähinnä deathgrindin ja brutaalin death metalin. Niissä vokaalit on yleensä viety äärimmäisyyksiin saakka – mahdollisimman syviksi ja epäselviksi – käyttämättä kuitenkaan efektejä. Esimerkkeinä voi mainita Suffocationin Frank Mullenin ja Incantationin John McEnteen. Viimeiseksi mainittava tyyli on sisäänpäin hengitetty murina, jota nimitetään usein "sian vinkumiseksi". Tämän tekniikan esimerkkeina toimivat Wormedin Phlegeton ja Brodequinin Jamie Bailey.