Omatunto

Wikipedia

Omatunto on tunne, jonka useissa maailmankatsomuksissa oletetaan neuvovan ihmistä erilaisissa tilanteissa. Yleensä omantunnon "olemassaolo" havaitaan, kun yksilö tuntee katumusta tai jättää tekemättä vääränä pitämänsä teon. Monissa maailmankatsomuksissa, esimerkiksi useissa kristinuskon muodoissa, omatunto muodostaa korkeimman moraalisen auktoriteetin. Jos yksilön omatunto ja laki ovat ristiriidassa, tulee yksilön näiden katsomusten mukaan noudattaa omantuntonsa ääntä. Se, missä määrin omantunnon ja Jumalan äänet identifioidaan, riippuu yksilöstä ja uskontokunnasta.^[1]

Omantunnonkysymykseksi kutsutaan sellaista poliittista tai moraalista kysymystä, jossa yksilöt ovat erityisen herkkiä rikkomaan yleistä mielipidettä vastaan sisäisen tunteensa pakottamina. Suomen eduskunnassa eduskuntaryhmät suovat näissä asioissa kansanedustajille oikeuden äänestää vapaasti. Tyypillisesti omantunnonkysymyksiksi on laskettu lisääntymiseen, uskontoon ja aseistakieltäytymiseen liittyvät lait.^[2] Termiä omatunto käytetään myös useissa uskonnottomissa yhteyksissä. Esimerkiksi valan sijasta annettavat vakuutukset vetoavat "kunniaan ja omaantuntoon". Yhdistyneitten kansakuntien ihmisoikeuksien julistus alkaa toteamuksella:

Kaikki ihmisolennot syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.

Moderni psykologia pyrkii selittämään omanatuntona tunnettua ilmiötä erilaisista tieteellisistä lähtökohdista. Omastatunnosta käytetään myös muita ilmaisuja, esimerkiksi "moraalinen vaisto".^[3]^[4]