Radiologia
Wikipedia
Radiologia on lääketieteen haara, joka käsittelee kuvantamismenetelmiin perustuvaa lääketieteellistä diagnostiikkaa.
Alun perin termi radiologia tarkoitti vain säteilyn käyttöä lääketieteellisiin tutkimus- ja hoitotarkoituksiin. Nykyisin myös muut kuin säteilyä käyttävät lääketieteelliset kuvantamismenetelmät, esimerkiksi ultraääni, luetaan radiologian piiriin. Sädehoito, jossa säteilyä käytetään hoidon välineenä, voidaan tavallisimman käyttökohteensa perusteella lukea myös onkologiaan eli syöpätautien ja sädehoidon erikoisalaan. Radiologiaan kuuluu myös potilaan ja hoitohenkilökunnan säteilyturvallisuudesta huolehtiminen.
Radiologia jaetaan diagnostiseen radiologiaan, jonka tarkoituksena on lääketieteellisin kuvantamismenetelmin tukea diagnoosin tekemistä, toimenpideradiologiaan, jossa kuvantamismenetelmiä käytetään apuna invasiivisissa kirurgisissa toimenpiteissä, ja sädehoitoon.
Tavallisimpia radiologisia kuvantamismenetelmiä eli modaliteetteja ovat röntgenkuvaus, tietokonekerroskuvaus eli tietokonetomografia (lyhenne TT tai englanninkielinen CT), ultraääni, magneettikuvaus (MRI) sekä isotooppilääketieteen menetelmät. Viimeksi mainittuihin kuuluvat mm. aineenvaihduntaa kuvantavat positroniemissiotomografia (PET) ja yksifotoniemissiotomografia (SPECT). Eri kuvantamismenetelmillä on kullakin vahvuutensa ja heikkoutensa, joiden vuoksi ne soveltuvat eri käyttötarkoituksiin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Röntgenkuvaus
Menetelmistä vanhin, röntgenkuvaus, on periaatteeltaan "läpivalaisua". Kehon tiheämmät kudokset, erityisesti luut, vaimentavat läpi kulkevaa röntgensäteilyä. Röntgensätelyä synnytetään röntgenputkessa, jonka jälkeen pienienergiaiset röntgensäteet, jotka absorboituisivat ihoon, suodatetaan pois, jotta tutkittava henkilö välttyy ylimääräiseltä säteilytykseltä. Säteilyn voimakkuus eri pisteissä todetaan säteilyilmaisimella (aiemmin fluoresoivalla varjostimella tai filmiä valottamalla), minkä perusteella voidaan muodostaa varjokuva. Kudosten näkymistä röntgenkuvissa voidaan muuttaa varjoaineilla, jotka sisältävät rontgensäteilyä absorboivaa jodia tai bariumia. Esimerkiksi ruoansulatuselimiä voidaan tehdä näkyviksi potilaan nielemällä bariumsulfaattia sisältävällä vellillä, joka näkyy kuvissa varjona.
[muokkaa] Tietokonekerroskuvaus
Tietokonekerroskuvaus perustuu röntgenkuvauksen tavoin röntgensäteiden erilaiseen absorptioon eri kudoksissa ja eri elimissä. Kuvannettavan kohteen joka puolelta kerätään havaintoja kohteen läpi eri suuntiin kulkevan röntgensäteilyn vaimentumisesta. Tästä aineistosta lasketaan ns. takaisinprojektiona aineen tiheysjakauma kohteessa, joka voidaan esittää läpileikkauskuvana. CT-kuvissa nähdään tietenkin luut, mutta pystytään usein erottelemaan myös pehmytkudoksia toisistaan niiden tiheyserojen perusteella. Tietokonekerroskuvauksessa voidaan myös käyttää samankaltaisia kontrastiaineita kuin röntgenkuvauksessa.
[muokkaa] Ultraäänikuvaus
Ultraäänikuvaus perustuu ultraäänen heijastumiseen. Ultraäänellä voidaan kuvantaa pehmytkudoksia reaaliaikaisesti. Ultraääni on varsin turvallinen kuvantamismenetelmä, koska siinä ei tarvita säteilyä. Korkeat ultraäänet heijastuvat kudoksista eri tavoin takaisin. Kovista kudoksista kuten luun pinnasta ja paksuista kalvoista ne heijastuvat kokonaan takaisin, nesteestä (esim. virtsarakko) heijastuu hyvin vähän. Mitä enemmän nestettä tutkittava kohde sisältää, sitä tummempana se näkyy kuvassa. Tiiviit kudokset näkyvät valkoisina. Ultraäänitutkimuksessa tarkastellaan yleensä liikkuvaa kuvaa. Joitain mittauksia varten kuva voidaan pysäyttää. Tyypillisiä tutkimuskohteita ovat kohtu ja sikiö, maksa, munuaiset ja sydän. Luita ja niveliä ei yleensä tutkita, koska kuvassa nähdään vain pinta mutta ei luun sisään. Mahan ja suoliston tutkiminen on hankalaa, koska ääniaalto ei etene näiden sisältämissä kaasuissa. Keuhkojen tutkiminenkin on rajoittunutta. Ns. doppler-ultraäänilaitteilla voidaan havaita kohteen liikkumissuunta. Anturia kohti tuleva kohde näytetään eri värisenä kuin poispäinmenevä. Doppler-ultraääntä käytetään tutkittaessa verenvirtausta. Sillä voidaan havaita mm. sydämen läppävikoja, joihin liittyy usein virtaavan veren poikkeavaa pyörteilyä. Nämä näkyvät sinisinä ja punaisina purskahduksina.
[muokkaa] Magneettikuvaus
Magneettikuvauksessa voimakkaaseen magneettikenttään asetettuun kuvantamiskohteeseen lähetetään radioaaltoja, jotka muuttavat tiettyjen atomiydinten viritystilaa magneettikentässä. Viritystilan purkautuessa syntyvien heikkojen radiokaikujen perusteella näiden ydinten jakauma kohteessa voidaan määrittää. Kemiallisesti ja fysikaalisesti erilaisissa ympäristöissä olevien ydinten viritystilat purkautuvat hiukan eri tahtia, mistä saadaan lisäinformaatiota. Radiopulssien ajoitusta ja voimakkuutta muuttamalla sekä magneettikentän ohjausta säätämällä eri kudosten antamaa signaalia voidaan häivyttää tai voimistaa. Näin samalla perusmenetelmällä voidaan tuottaa monenlaisia läpileikkaus- ja projektiokuvia. Magneettikuvaus onkin kuvantamismenetelmistä monipuolisin ja sen menetelmäkehitys jatkuu edelleen vilkkaana.
Useimmissa lääketieteellisissä magneettikuvauslaitteissa viritetään vety-ytimiä eli protoneja. Näillä laitteilla saadaan hyvin kuvia vettä ja rasvoja sisältävistä pehmytkudoksista, joissa on paljon vetyä, mutta huonosti luista, joista suuri osa on kalsiumfosfaattia, jossa ei ole vetyä.
Myös magneettikuvaukseen on kehitetty kontrastiaineita, joilla kudosten näkyvyyttä voidaan muuttaa. Magneettikuvauksen kontrastiaineet ovat usein gadoliniumyhdisteitä.
[muokkaa] Isotooppitutkimukset
Isotooppilääketieteen menetelmiin perustuvissa kuvantamismenetelmissä seurataan esimerkiksi potilaaseen ruiskutetun radioaktiivisen merkkiaineen lähettämää gammasäteilyä, jonka perusteella lasketaan, minne merkkiaine on kertynyt. Säteilyn haitallisten vaikutusten minimoimiseksi merkkiainetta ei voida käyttää kovin paljon, joten näin tuotettujen kuvien resoluutio on tyypillisesti huomattavasti heikompi kuin muilla kuvantamismenetelmillä.