Skandinaavinen muinaisusko
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Tarkennus: Enimmäkseen vakuuttavan oloista, mutta ongelmallisiakin kohtia on. Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä. |
Skandinaavinen muinaisusko on nimitys Skandinavian ihmisten esikristillisellä ajalla harjoittamalle uskonnolle. Jo kivi- ja pronssikaudella eläneiden ihmisten rituaaleista, uskomuksista ja myyteistä voidaan tehdä varovaisia päätelmiä arkeologisten löytöjen perusteella. Parhaiten tunnetaan kuitenkin rautakauden uskonto, josta on säilynyt yksityiskohtaisia kirjoitettuja kuvauksia.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Mytologia
- Pääartikkeli: Skandinaavinen mytologia
Skandinaavisella mytologialla tarkoitetaan Skandinavian rautakautisten asukkaiden, kuten viikinkien, jumaltarustoa, myyttejä ja uskomuksia. Skandinaavinen mytologia muistuttaa läheisesti muuta germaanista mytologiaa ja siinä on yhtymäkohtia moniin muihinkin Euroopan esikristillisiin myyttimaailmoihin. Tiedot skandinaavisesta mytologiasta perustuvat ennen kaikkea Edda-runoihin, jotka kirjoitettiin Islannissa muistiin kristinuskoon kääntymisen jälkeen.
Skandinaavisessa mytologiassa maailma syntyi Ymir-jääjättiläisen ruumiista. Yksi Ymirin kolmesta pojasta on Odin, josta tuli jumalten johtaja. Jumalia on kahta eri tyyppiä, aasat ja vaanit. Skandinaavinen mytologia kertoo yleensä jumalten ja ihmissankarien seikkailuista ja taisteluista pahaa tai ihmisille vihamielisiä voimia edustavia jättiläisiä vastaan.
Merkittäviä jumalhahmoja ovat Odinin lisäksi olivat muun muuassa ukkosenjumala Thor, rakkauden jumalatar Freija, sodanjumala Tyr, merenjumala Njord, tulenjumala, jättiläisen poika ja Odinin kasvattiveli Loki, sekä hänen jälkeläisensä kuoleman valtiatar Hel, Midgårdin käärme ja Fenris-susi.
[muokkaa] Palvontamenot
[muokkaa] Uhrit
Jumalille, haltijoille, esi-isien hengille tms. uhrattiin jo kivikaudella. Skandinaavisten kansojen myöhäisrautakaudella ja varhaiskeskiajalla harjoittamista uhrausmenoista käytetään nimitystä blót. Uhrimenoja voitiin harjoittaa uhrilehdoissa, tai paikallisen mahtimiehen kotona. Suurimmat rituaalit pidettiin vuodenaikojen taitekohdissa, ja niihin otti osaa koko yhteisö. Yleinen uhripaikka oli paikallisen hallitsijan sali, jonka ympärille uhrattujen veri siunattuna ripoteltiin. Uhrauksen jälkeen pidettiin yleensä suuri juhla, jossa uhrieläinten ruhot syötiin. Saagoissa mainitaan myös miestietäjien ennustaneen tulevaisuutta uhrijuhlissa.
[muokkaa] Keskuspaikat
Suurimmat uhrijuhlat viikinkiaikana pidettiin ehkä Uppsalassa, Ruotsissa, ja Lejressä, Tanskassa. Molemmista on säilynyt vain kristittyjen kirjoittajien kuvauksia, joten tiedot voivat olla vääristyneitä. Molemmat juhlat pidettiin joka yhdeksäs vuosi ja ihmisiä kuin myös eläimiä uhrattiin. Numerolla yhdeksän oli jonkinlaista maagista merkitystä. Lejressä sanottiin uhratun 99 ihmistä, hevosta, koiraa ja kukkoa. Uppsalassa yhdeksän koirasta joka lajia (myös ihmisiä), yhteensä 72, uhrattiin. Uhrien ruumiit ripustettiin roikkumaan uhrilehtoon. Adam Bremeniläisen mukaan yhdeksän uhrattua ihmistä olivat miesorjia.
Muualla uhraus ei ollut yhtä laajamittaista. Esim. Volgaa matkaavat rus-kauppiaat asettivat puisia jumalankuvia ja uhrasivat niille lampaita ja karjaa varmistaakseen kauppaonnen.
[muokkaa] Taikuuden harjoitus
Taikuus oli läheisesti läsnä viikinkien elämässä ja tarinoissa. Taikuutta käytettiin ennustamiseen ja elämän sekä luonnonkierron tapahtumien yhteydessä. Taikuudella oli myös vahingoittavia käyttötarkoituksia. Yksi pelätyimmistä taikuuden muodoista oli nimeltään seid, joka oli yleensä luonteeltaan vahingoittavaa taikuutta. Sen alkuperän arvellaan olevan kahden jumalallisen perheen, aasojen ja vaanien kannattajien vihanpidossa.
Seidiä arvostettiin ja pelättiin läpi viikinkiajan. Sen naisharjoittajat saattoivat harjoittaa sitä yhteisön tuomitsematta (yleensä ennustamiseen), mutta miesharjoittajia ei katsottu hyvällä: eräs kronikka kertoo Norjan ensimmäisen kuninkaan Harald Kaunotukan sytyttäneen poikansa talon tuleen kun tämä oli turvautunut seidiin. Poika ja hänen 80 kannattajaansa poltettiin elävältä. Miehille tämän katsottiin olevan sopimatonta, koska taikuuden manipuloivan luonteen takia sitä pidettiin ristiriidassa miehisen ihanteen, avoimuuden ja rehellisuuden, kanssa. Ilmeisesti miesten harjoittamaan seidiin liittyi myös assosiaatio naisen seksuaalisen roolin ottamisesta eli passiivisesta homoseksuaalisuudesta, jota viikinkikulttuurissa nähtävästi pidettiin miehelle häpeällisenä. Mahdollisesti ajatus shamanistisesta hengen valtaan joutumisesta assosioitiin vastaanottavaan eli feminiiniseen rooliin seksuaaliyhteydessä. Aktiivista homoseksuaalisuutta ei välttämättä paheksuttu (ainakaan yhtä jyrkästi), koska siinä miehisen roolin katsottiin säilyvän.
Naisharjoittajia, jotka kiersivät talosta taloon ennustaen ihmisten ja yhteisöjen tulevaisuutta, kutsuttiin sanalla völva. Ainoa yksityiskohtainen lähde, joka kertoo völvan työskentelystä, on 1200-luvulta peräisin oleva Erik Punaisen Saaga. Völuspá kertoo pohjanmiesten käsityksen maailman synnystä ja lopusta. Runo on esitetty völvan näkeminä näkyinä, joista Odin palkitsi tietäjän koruilla.
[muokkaa] Riimumagia
Paitsi että riimuja käytettiin asioiden muistiinmerkitsemiseen, ne olivat pohjanmiesten perinteessä myös erittäin maagisia. Niillä saattoi tylsyttää vihollisen miekat, murtaa kahleet tai saada nainen rakastumaan. Riimut paransivat myös sairauksia, suojelivat taistelussa, tyynnyttivät myrskyjä tai puolustivat noitia vastaan. Suojelevia riimuja oli mm. miekan terässä.
Viikinkien magiaa harjoittivat pohjanmiesten kulttuurissa ennustajat, joita kutsuttiin myös riimumestareiksi, maagikot ja berserkit (maagiset soturit). Riimuilla ennustaminen tapahtui seuraavasti: muutama kivi johon oli kaiverrettu riimuja nostettiin sattumanvaraisesti säkistä, ja järjestettiin kuvioon josta ilmeni menneisyys, nykyaika ja tulevaisuus. Kuvion tulkintaa käytettiin silloin apuna päätöksenteossa. Viikingit kunnioittivat syvästi oppineita riimumestareita, ja heidän uskottiin olevan Odinin verisukulaisia. Riimumestarin perinteisen asusteen kerrotaan olleen sininen viitta ja messinkikärkinen puusauva, Odinin viitan ja sauvan mukaan. Riimumestareiden tiedoista ei kuitenkaan ole säilynyt paljoa jälkipolville.
[muokkaa] Kristinuskon leviäminen
Kristinuskon leviämisen myötä vanhat uskomukset vähitellen sulautuivat kristillisiin oppeihin, ja myöhemmin hävisivät kansan kääntyessä kristinuskoon. Aluksi kristityt lähetyssaarnaajat korostivat yhtäläisyyksiä kahden uskon välillä saavuttaakseen hyväksynnän kansan keskuudessa. He jopa kannustivat vanhojen uskomuksien säilyttämiseen kristittyjen rinnalla. Tämän vuoksi monet vanhat kirkot rakennettiin perinteiselle pakanallisille palvontapaikoille.
Lähetyssaarnaajilla oli suuri etu pohjoisiin pappeihin nähden, koska he olivat järjestäytyneitä. Pakanalliset papit toimivat yksittäin eikä heillä ollut järjestäytynyttä organisaatiota takanaan.
[muokkaa] Nykyaika
Esikristillisten uskomusjärjestelmien piirteitä säilyi kansanuskomuksissa 1800-luvulle saakka. Nykyisin uuspakanallinen suuntaus ásatrú pyrkii entistämään ja elvyttämään vanhaa skandinavista esikristillistä uskomusjärjestelmää.
