Soteriologia
Wikipedia
Kristinuskon opillinen ydin on soteriologia (kreik. soteria, pelastus), oppi ihmisen pelastumisesta. Kristityt ovat koko historiansa ajan pyrkineet käsitteellisesti jäsentämään, mitä miksi pelastusta tarvitaan, miten se saavutetaan, ja kuinka yksittäinen ihminen pelastuu. Soteriologiaa tutkitaan teologisista oppiaineista dogmatiikassa.
Pelastusjärjestys (oikonomia) tarkoittaa tapaa, jolla Jumala on järjestänyt ihmiskunnan pelastuksen historiassa.
Pelastusoppi käsittää kaksi aluetta: (1) kuinka pelastus on mahdollinen ja missä suhteessa se on historialliseen Jeesukseen, ja (2) mitä pelastus itsessään tarkoittaa. (Vrt. armo-oppi, joka kysyy: mitä ihmisen on tehtävä pelastuakseen?)
Lisäksi tärkeitä kysymyksiä ovat, miksi pelastusta tarvitaan, ja mitä se on. Nämä kysymykset liittävät soteriologian syntioppiin eli hamartiologiaan ja eskatologiaan eli käsitykseen viimeisistä tapahtumista.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Mitä pelastuksella tarkoitetaan
Kristinuskon ydinajatuksia on usko Jeesuksen ylösnousemukseen. Raamatun evankeliumit kulminoituvat kertomuksiin tyhjästä haudasta ja Jeesuksen oppilaiden kokemiin ylösnousseen ilmestyksiin. Varhaisten kristittyjen käsityksen mukaan Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, jolloin hänestä tuli Kristus, voideltu kuningas. Uskon kristukseen katsottiin antavan toivon ikuisesta elämästä.
Ikuisen elämän saamiseen liittyy myös käsitys syntien anteeksiannosta, eli armo-oppi.
Pelastuksella yleisesti ottaen ymmärretään ihmisen ylösnousemusta ja elämää "Jumalan kanssa". Miten tämä konkreettisesti ymmärretään, on synnyttänyt hyvin suuren määrän erilaisia käsityksiä.
[muokkaa] Kuinka pelastus on mahdollinen
Kristinuskossa on karkeasti kolme erilaista hahmotelmaa siitä, miten pelastus syntyy, nämä ovat
- klassinen lunastusoppi
- latinalainen sovitusoppi, ja
- subjektiivinen sovitusoppi
Klassinen lunastusoppi kuvaa Kristuksen voittajaksi Christus victor. Ylösnoussut Kristus on synnin, kuoleman ja Paholaisen voittaja. Lunastus liittää ajatukset maksamiseen. Lunastukseen liittyy käsitys persoonallisesta pahasta, turmiovallasta tai lähes fyysisesti ymmärrettävänä ihmisluonnon korruptiosta. Ylösnousemuksessa Kristus ostaa ihmiskunnan itselleen turmiovalloilta ja Paholaiselta.
Lunastusoppi liittyy läheisesti käsitykseen inkarnaatiosta. Kristus oli tosi Jumala ja tosi ihminen. Siten hän otti ihmisiluonnon itseensä, puhdisti ja pyhitti sen. Näin tapahtuu recapitulaatio eli ennalleen palauttaminen. Kristuksen työ saattaa korruptoituneen ihmisluonnon ennalleen, Athanasioksen mukaan vähän paremmaksikin kuin alkutilassa, koska muuten lankeemus voisi tapahtua uudelleen.
Kristuksen kärsimys ja tappio on Jumalan voitto. Tähän liittyy lunastusopin petkutusteoria. Ajatus Jumalasta, joka kukistaa ihmistä hallitsevan Saatanan asettamalla 'syötiksi' syylliseksi ihmiseksi naamioidun synnittömän Pojan kuitenkin antaa Saatanalle 'oikeuden' (ius diaboli) hallitukseensa. Kristuksen jumaluus kuitenkin voittaa Paholaisen ja riistää ihmisluonnon tältä Jumalalle. Kristus on siten sijaiskärsijä, ainutkertainen uhri ihmiskunnan puolesta, Johanneksen evankeliumin sanoin "Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin."
Dualistinen idea Hyvän ja Pahan sodasta jäi valistusaikana syrjään ja sitä alettiin pitää naiivina.
Latinalainen sovitusoppi on Anselm Canterburylaisen käsitteellis-juridinen teoria. Käsitys on katolisen kirkon standardioppi. Kristus on synnin sovittaja. Ihmiskunta on rikkonut Jumalaa vastaan ja loukannut Jumalan ääretöntä kunniaa. Siksi loukkaus on hyvittettävä joko suorittamalla sovitusmaksu tai kärsittävä rangaistus. Ihminen ei kuitenkaan voi maksaa maksua, joten vaihtoehdoksi jää rangaistus eli kadotus. Äärettömällä Jumalalla on kyky äärettömän synnin sovitukseen, mutta vain ihmisellä on siihen velvollisuus. Pelkkä anteeksianto ei ole mahdollinen, koska Jumalan oikeudenmukaisuus vaatii oikeudenmukaista maksua tai rangaistusta. Inkarnaatio ja sovitus ovat välttämättömiä oikeudellisia prosesseja. Kristus, Jumala ja ihminen, saattoi sovittaa kuuliaisuudellaan ihmiskunnan Jumalan kanssa. Kristus on sijaissovittaja, hyvityksen maksaja Jumalalle.
Keskiajalla etenkin Abélard painotti Kristuksen inkarnaatiota ja kuolemaa osoituksena Jumalan rakkaudesta ja moraalisena esimerkkinä. Subjektiivisen sovitusopin sisältö nousee kritiikistä, että tarvitseeko Jumalan todella rangaista ihmistä antaakseen ihmiselle anteeksi. Sovitusopin sisältö on subjektiivinen: Kristuksen kärsimys ja ylösnousemus sytyttää ihmiset vastavuoroisesti rakastamaan Jumalaa. (Abélard ei kuitenkaan kykene perustelemaan riittävästi, miksi Kristuksen kuolema on osoitus Jumalan rakkaudesta.)
Kristuksen kärsimyksessä Jumala luopuu osasta itseään palauttaakseen luodut yhteyteensä: tämä luopuminen on Jumalan 'akkomodatiivinen' merkki ihmisille Hänen rakkaudestaan. Vastaavasti Jeesus-ihmisen kärsimys on ihmisen merkki Jumalalle ihmisen sovituksesta, mutta se myös paljastaa ihmisen itseriittoisuuden ja autonomisen arviointikyvyn harhat (koska ihminen itse tuomitsee Jeesuksen): "Ihmiset tahtovat olla tuomareita itselleen" (Barth).
1500-luvun puolivälin tyypittelyn mukaan Kristuksen työ voidaan tiivistää kolmeen 'virkaan' (munus triplex Christi): (1) profeetta (Kristus Jumalan tahdon julistajana), (2) pappi (Kristus uhrina (Joh. 3:16)), ja (3) kuningas (Kristus kansansa hallitsijana). "Profeetta poistaa tietämättömyyden ja näyttää Jumalan, pappi poistaa syyllisyyden ja johdattaa Jumalan luo, kuningas poistaa synnin alaisena elämisen ja liittää yhteen Jumalan kanssa" (Francois Turrettini, 1679).
Valistusaikana transsendenttisiin sovitusteorioihin (Kristus uhrina ja puolestakärsijänä jne.) suhtauduttiin yhä kriittisemmin (kts. astekristologia). Ristillä ei ole transsendenttistä arvoa: sen arvo on siinä, miten se edistää ihmisyyttä. Se inspiroi ja rohkaisee moraalisesti.
[muokkaa] Mitä pelastuksesta seuraa
Perinteisesti ja idässä edelleen on pelastuksessa aina painotettu inkarnaatiota: Jumala laskeutui ihmiseksi (katabasis), jotta ihmiset voisivat kohota Jumalaksi (anabasis). Pelastus on ihmisen osallistumista Jumalan olemukseen, ja ihmisen tarkoitus on tämä osallistuminen: Logoksen tulo maailmaan mahdollistaa sen. (Logos omaksui ihmiseksi tullessaan yleisen ihmisluonnon, ei yksityistä ihmisolentoa: näin jokainen ihminen voi olla osallisena inkarnaation mahdollistamasta jumalallisuudesta.)
Patristiseen aikaan ja vielä keskiajan kansanhurskaudessa oli yleinen näkemys pelastuksesta hengellisenä vapautumisena peloista Saatanaa, kuolemaa jne. pahoja voimia kohtaan.
Etenkin protestantismi korostaa pelastusta vapautumisena syyllisyydestä ja synnistä. Martti Lutherin mukaan Kristus vapauttaa ihmisen synnistä, kuolemasta ja paholaisen vallasta.
Pelastus voidaan käsittää myös autenttisen (eksistentialistisen) olemassaolon löytämisenä (Bultmann). Mm. liberaaliprotestantismi (Tillich) painottaa tällaista subjektiivista kokemusta. ('Pimeät voimat' tulkitaan nyt subjektiivisiksi orjuuttaviksi tiloiksi.)
[muokkaa] Pelastuksen kommunikointi
Pelastuksen vastaanottaminen on herättänyt kautta kristinuskon useita erilaisia tulkintoja. Yleisesti ajatellen kristinuskossa ymmärretään niin, että usko Kristuksen ylösnousemukseen ylösnousseena anteeksiantajana antaa pelastuksen. Tämä usko liitetään kasteen sakramenttiin. Markuksen evankeliumin mukaan "joka uskoo ja kastetaan, pelastuu". Nikaian uskontunnustuksen mukaan kirkko tunnustaa "yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi."
Myöhempinää aikoina, erityisesti protestanttisissa kirkossa reformaation jälkeen, on syntynyt hyvinkin tarkkoja pelastuksen järjestyksiä, joissa kääntyminen ja pelastuksen vastaanottaminen kuvataan yksityiskohtaisen järjestyksen avulla (ns. ordo salutis)
Normaalinäkemyksen mukaan vain uskovat pelastuvat (Joh. 3:16, Joh. 6:51). Muita näkemyksiä pelastuksen laajuuteen, kts. partikularismi, universalismi.
