Stanfordin vankilakoe
Wikipedia
Stanfordin vankilakoe oli psykologinen koe, jossa tutkittiin ihmisen reagointia valtasuhteisiin vankilanomaisessa ympäristössä. Koe toteutettiin vuonna 1971 kalifornialaisessa Stanfordin yliopistossa tutkija Philip Zimbardon johdolla.
Koehenkilöiksi valittiin 24 nuorta vapaaehtoista miesopiskelijaa, jotka oli kaikki ennen hyväksymistä testattu ja todettu henkisesti normaaleiksi. Kaikki kokeeseen osallistujat tulivat keskiluokkaisista, koulutetuista perheistä ja kenenkään taustalla ei ollut mitään mielenterveysongelmia tai päihteiden väärinkäyttöä.
Koehenkilöt jaettiin arpomalla kahteen ryhmään: puolet määrättiin esittämään vanginvartijoita, puolet vankeja. Koe toteutettiin yliopiston kellarikerroksen laboratoriossa, joka oli lavastettu näyttämään vankilalta.
Vankeja esittävät nuoret miehet riisuttiin alastomaksi, suihkutettiin desinfioivalla aineella ja heidät puettiin täsmälleen samanlaisiin, kaapumaisiin vanginasuihin, joiden rintaan oli kiinnitetty tunnusnumero. Oikeita nimiä ei käytetty. Myös vartijoilla oli yhtenäiset khaki-uniformut, jonka varustuksiin kuului aurinkolasit, kumipamppu ja pilli. Vartijoille ei annettu mitään erityisiä ohjeita tai koulutusta. Vartijoita neuvottiin pelkästään huolehtimaan siitä, että vankilassa säilyy yllä kuri ja järjestys ja, että vangit käyttäytyivät heitä kohtaan kunnioittavasti.
Stanfordin vankilakokeen oli määrä kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän kuluttua. Kävi ilmi, että vanginvartijoina toimivat nuoret miehet alkoivat nopeasti käyttää yhä raaempia otteita vankeja kohtaan. Vangeille määrättiin fyysisiä rangaistuksia ja heitä nöyryytettiin. Vartijat alkoivat myös manipuloida vankeja toimimaan toisiaan vastaan jakamalla suosionosoituksia ja rangaistuksia.
Stanfordin vankilakoetta on pidetty osoituksena siitä, että kuka tahansa ihminen pystyy pahaan ja toimimaan julmasti kanssaihmisiään vastaan, jos hänelle annetaan siihen rajoittamaton valta.
