Tutkimusmatkat Etelämantereelle
Wikipedia
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä tai viitteitä. Voit auttaa parantamaan artikkelia lisäämällä asianmukaisia lähteitä. |
Tutkimusmatkat Etelämantereelle: Kauan aikaa oletettiin, että eteläisillä leveyksillä olisi suuri manner. 1700- ja 1800-luvulla tuota "etelän tuntematonta maata" etsittiin purjelaivoilla, ja manner löytyikin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Kiinnostus maata kohtaan hiipui, koska se oli kylmä, luminen ja jäinen, ja kaukana jäävuorten ja lauttajään keskellä ja elämälle.
1899 norjalainen Carsten Borchgrevink perusti tutkimusaseman Etelämantereelle, ja pian englantilaiset Shackleton ja Scott saapuivat mannerta tutkimaan. Etelämantereen tutkimusretkikuntia uhkasivat tuohon aikaan monet vaarat, kuten paleltuminen ja ravinnon loppuminen, liikennevälineet ja viestintävälineet olivat hyvin alkeellisia. Etelänavan tutkimus huipentui 1911-1912 kilpajuoksuun norjalaisen Roald Amundsenin ja englantilaisen Robert Scottin välillä. Scottin asiantuntemattomasti suunniteltu retki epäonnistui, ja miehet menehtyivät paluumatkalla uupumukseen ja paleltumiin. Amundsen onnistui, koska käytti rekiensä vetämiseen koiria, Scott, muun muassa traktoreita ja poneja. 1930-luvulla alettiin Etelämantereelle perustaa tutkimusasemia ja mantereella liikuttiin traktorien ja ponien avulla.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Terra Incognitan etsijät törmäävät jäiseen mantereeseen
Kauan uskottiin, että etelässä olisi asuttavilla leveysasteilla manner Terra Australis Incognita (latinaa: tuntematon maa etelässä), jota ei silti koskaan löydetty. Mantereen uskottiin aluksi ulottuvan jopa 45. leveysasteelle asti. Ensimmäiset Etelämantereen tutkijat purjehtivat laivalla yhä etelämmäksi tavoittaen lopulta mantereen rannikon, käymättä silti maissa. 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alkupuolella Terra Incognitaa etsittiin innokkaasti. Joitain löydettyjä lauhkean vyöhykkeen saaria uskottiin Terra Incognitan osiksi. Ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita, jotka kävivät Antarktiksen lähialueella, oli James Cook, joka vuosien 1772–1775 välisenä aikana kiersi laivaretkikuntansa kanssa mantereen ympäri, tosin hän ei itse mannerta havainnut, sillä hänen laivansa seurasi lauttajään reunaa.
Sittemmin alueella kävi Venäjän armeijan upseeri baltiansaksalainen Fabian von Bellingshausen, joka löysi Pietari I:n ja Aleksanteri I:n saaren ja purjehti pitkin Antarktiksen niemimaan rannikkoa. Tämä tapahtui vuosien 1819–1821 välisenä aikana, jolloin myös yhdysvaltalainen Palmer oli liikkeellä. Venäläiselle Bellingshausenille oli pettymys tavata Palmer purjehtimassa vastakkaiseen suuntaan, sillä hän ei voinut julistautua edessä olevan alueen löytäjäksi.
Ensimmäinen varmistettu maihinnousu tapahtui kuitenkin vasta helmikuussa 1821, kun John Davisin retkikunta pääsi perille ilmeisesti rantautuen johonkin Etelämantereen saarista tai niemimaasta, joka ulottuu kauas pohjoiseen.
Vuonna 1823 James Weddell löysi meren, joka nimettiin hänen mukaansa ja purjehti eteläisimpään pisteeseen mihin laivalla oli siihen mennessä päästy, sillä meri oli poikkeuksellisen jäätön sinä vuonna.
Amerikkalainen Charles Wilkes kartoitti noin 2 000 km Etelämantereen rannikkoa viidellä laivalla, muttei onnistunut paikantamaan magneettista etelänapaa. Wilkes joutui jostain syystä voimakkaan arvostelun kohteeksi jälkikäteen. Häntä syytettiin muun muassa liian kovasta kurinpidosta.
1839 ranskalainen Dumont d'Urville löysi Adelienmaan.
Vuosien 1840 – 1842 aikana britti James Clark Ross löysi alueelta aktiivisen Erebus-tulivuoren, Viktorian maan ja suuren Rossin lauttajään jyrkän jääseinämän, alueen josta oli tuleva alku myöhemmille etelänaparetkille. Ross ei löytänyt magneettista etelänapaa laivoilla vaan päätteli sen olevan itse mantereen sisällä.
Pian Rossin retken jälkeen innostus Etelämantereen tutkimukseen sammui, sillä laivoilla purjehtineet retkikunnat totesivat Etelämantereen olevan kauttaaltaan jään, lumen ja karujen vuorten peitossa. Maanosaan palattiin takaisin vasta aivan 1800-luvun lopussa.
[muokkaa] "Sankariaika" 1895 - 1916
Sankariajalle olivat tyypillisiä uhkarohkeat retket kauas luonnoltaan ankaraan maahan, jossa paleltiin, kärsittiin tuskaa, nähtiin nälkää ja kuoltiin, mutta myös raivattiin perustuksia tulevalle mantereen tutkimukselle. Retkien tarkoitus oli muun muassa tehdä geologisia tutkimuksia, säähavaintoja sekä valloittaa Etelänapa. Koska tiedot oikeasta vaatetuksesta ja vitamiineista olivat huonot ja kulku- ja yhteydenpitovälineet jne. alkeellisia, sattui traagisia epäonnistumisia.
[muokkaa] Ensimmäiset tukikohdat
Etelänapamatkoja alettiin tehdä uudelleen, koska brittien maantieteellistä seuraa kiinnosti alueen tutkimus.
Mantereen lähellä talvehti ensimmäisenä Adrien de Gerlache de Gommeryn belgialainen retkikunta noin 1898 laivassaan "Belticassa". Tällä retkellä oli mukana myös nuori Roald Amundsen. Tarkoituksena oli tutkia Weddellin merta sekä kartoittaa mannermaata sekä jättää kolme miestä maihin talvehtimaan. "Belgica" juuttui jäihin ennen määränpäätään 70 leveysasteella ja on väitetty, että Gerlache ajoi laivan tahallaan jäihin havaintoja tehdäkseen. Napayö saapui 18.3 ja olot laivalla olivat erittäin huonot: miehistö kärsi paleltumista, fyysisistä ja psyykkisistä oireista. Cook, joka oli myöhempi pohjoisnaparetkeilijä, syötti miehille raakaa pingviinin ja hylkeen lihaa.
Alkujaan norjalainen Carsten Borchgrevink (1864-1934) kävi todistetusti ensimmäisenä Etelämantereella maissa Cape Adaressa 24. tammikuuta 1895. Borchgrevink myös talvehti ensimmäisenä mantereella toisen retkikuntansa rakentamassa mökissä Etelämantereella vuonna 1899. Mökkiin jäi kymmenen miestä ja 75 koiraa. Retkellä oli myös pari suomalaista. Retkikunnan tavoitteena oli tehdä magneettisia tutkimuksia, säähavaintoja sekä paikallistaa magneettinen etelänapa ja mahdollisesti käydä siellä. Borchrevinkin ja tiedemiesten välillä oli riitoja, ja jotkut päätökset heikensivät johtajan arvovaltaa. Talven aikana sattui muutamia onnettomuuksia. Tulipalo syttyi palamaan unohtuneesta kynttilästä mutta onneksi saatiin hallintaan. Kytevästä hiilikasasta lähtevä savu oli vähällä tukahduttaa kolme miestä. Yksi miehistä, suomalainen, putosi railon pohjalle mutta pelastui hakkaamalla veitsellä askelmia jäähän.
Etelämantereen kesällä "Southern Cross"-laiva saapui ja kapteeni Jensen koputti majan ovelle sanoen : Postia! Miehet siirtyivät mökistä laivaan, joka risteili vesillä ja tiedemiehet tekivät magneettisia ym. havaintoja. Borchgrevink teki myös lyhyehkön rekiretken etelään 78°50' asti Mount Terror-vuoren läheltä. Retkellä oli mukana yksi suomalainen ja kaksi muun maalaista miestä.
Pohja tuleville retkille oli luotu.
[muokkaa] Englantilaisten retket Etelänavalle 1900 — 1910
Englantilaiset tekivät retken Etelämantereelle 1901 — 1904. Retkeä johti Robert Falcon Scott Englannin laivastosta ja sillä oli mukana muun muassa myöhemmin kuuluisaksi tullut Ernst Shackleton. Retkeä sanotaan kirjallisissa lähteissä yleensä Discoveryn retkeksi. Alussa Wilson ja Royds kiipesivät Rossin lauttajäälle. Scott ja Shackleton tarkastelivat aluetta ilmapallosta. Rossinsaarelle McMurdon salmeen Erebusvuoren lähelle rakennettiin tukikohta "Hut Point".
1902 Scott, Shackleton ja Wilson lähtivät koirineen kohti etelänapaa. Koirat muuttuivat koko ajan heikommiksi ja niitä oli pakko ampua ja syöttää toisille koirille, vaikka Scottin tuli kova sääli koiria. Shackletonia vaivasi keripukki ja Wilsoniin iski lumisokeus eikä hän kyennyt näkemään Markhamvuoria, jotka retkikunta näki taivaanrannalla. Retkikunta joutui miesten sairastumisen takia kääntymään takaisin leveysasteella 82°17'.
Shackletonin tila huononi niin, että toiset joutuivat vetämään häntä kelkassa. Shackleton ja Scott kaiken lisäksi riitelivät retkellä alituiseen, sillä he olivat luonteeltaan hyvin erilaisia. Palattuaan "Hut Pointiin" ja Morning-laivan saavuttua Shackleton palasi Englantiin ja hänen tilalleen tuli toinen mies. Shackleton ja Scott olivat saaneet toisistaan tarpeeksi. Toisena vuonna tehtiin pari tieteellistä retkeä lähiseuduille.
Shackleton eteni 1908 noin 180 kilometrin päähän etelänavasta, mutta joutui kääntymään takaisin, koska ruokatarvikkeet olivat huvenneet olemattomiin ja miehet näkivät nälkää. Oli melkoinen ihme, että heidän retkikuntansa palasi ehjänä takaisin. Shackleton yritti ensin perustaa tukikohdan Valaslahteen, mutta kääntyi takaisin huonon jäätilanteen takia ja tukikohta perustettiin tutuille seuduille lähelle Erebusvuorta McMurdon salmeen. Muutamat kiipesivät Mount Erebuksen huipulle. Osa miehistä lähti kohti maantieteellistä etelänapaa, osa kohti magneettista etelänapaa. Magneettisen etelänavan retkikunta näki nälkää jatkuvasti ja kaikki tipahtelivat railoihin, mutta muut auttoivat aina ylös. Miehet olivat siis luultavasti köysillä kiinni toisissaan. Tällä retkikunnalla ei ollut koiria tai poneja. Retkikunta palasi ehjänä takaisin taivallettuaan 1600 km neljässä kuukaudessa.
Etelänavalle lähtenyt retkikunta joutui myös kokemaan nälkää, paleltumia ja putoilemaan railoihin. Mukaan otetut ponit alkoivat pian kuolla. Miehet kiipesivät Beardmoren jäätikköä ylös ja etenivät ylätasangolla noin 180 km:n päähän navasta leveysasteelle 88°23'. Paluumatkalla jouduttiin jättämään kaksi miestä telttaan myöhemmin pelastettavaksi, jonkin matkaa ennen tukikohtaa.
Englantilaisten vaikeudet Shackletonin ja Scottin retkillä selittyivät pitkälti sillä, etteivät he käyttäneet koiria vetovälineinä - vaan Siperian poneja, jotka eivät soveltuneet arktisiin oloihin lainkaan, vaan kuolivat pian. Ponien käyttö perustui väärinkäsitykseen: eräällä Scottin retkellä olivat kaikki koirat kuolleet, koska niille oli syötetty huonoa ravintoa, joka aiheutti niiden sairastumisen. Scott oli kuullut, että siperialaisia tai mandshurialaisia poneja käytettiin vetämään raskaita kuormia laajoilla lumilakeuksilla. Ponit ovatkin voimakkaita vetojuhtia, jotka pystyvät kiskomaan satojen kilojen kuormaa, mutta Etelämanner oli poneille täysin soveltumatonta aluetta, sillä siellä on railoja, jollaiseen pudonnut poni on raskas kiskoa valjaista ylös - jos tämä yleensä onnistuu. Lisäksi Etelämantereella on hyvin kylmää ja poneille täytyy kuljettaa raskas ravintoerä. Vetokoirille voi syöttää esimerkiksi teurastetun koiran lihaa niin kuin eskimot tekivät. Koira on helppo kiskoa railosta pois vaikka yhden miehen voimin. Mutta koiran käsittely vaatii jonkin verran taitoja. Englantilaiset säälivät koiria, jotka joutuivatkin naparetkillä ankariin rasituksiin vetäessään rekiä niukalla ravinnolla.
[muokkaa] Scottin huono-onninen retkikunta
Scott onnistui aikeissaan valloittaa etelänapa muutama vuosi myöhemmin (tammikuussa 1912), mutta menehtyi paluumatkalla nälkään, kylmään ja uupumukseen ja kaiken kukkuraksi norjalainen Roald Amundsen oli päässyt etelänavalle ennen Scottia. Amundsenin retkikunta lähti samana vuonna navalle kuin Scottin. Käynnissä oli kova kilpailu. Scottin retkikunnan epäonnistumisen aiheuttivat tutkimusretkeilijän epäpätevyys ja huono suunnittelu sekä haluttomuus ottaa huomioon vaikeuksia joustavalla tavalla. Pidettiin kiinni vanhoista, huonoista menetelmistä, joita muut naparetkeilijät eivät käyttäneet. Heidän retkensä siis oli huono-onnisempi edellisen Shackletonin retken toisinto "kuollut leijona elävän aasin sijaan".
Scottia veti tuhoon kilpailu Amundsenin kanssa. Tuohon aikaan ei ollut vielä laajassa käytössä liikuteltavia radioita, joilla oltaisiin voitu kutsua apua. Scott kokeili traktoreita, mutta niiden sylinterit jäätyivät ja räjähtivät. Kun Scottilta kuolivat ponit, miehet joutuivat vetämään rekiään käsin, mikä uuvutti miehiä ja hidasti huomattavasti matkantekoa. Silti miehet vetivät urhollisesti rekiä pitkän matkan navalle, vain löytääkseen sieltä norjalaisten vanhan leirin, mikä oli valtava pettymys Scottille. Vaikeudet alkoivat tosissaan vasta paluumatkalla. Sukset olivat Scottille vastenmielisiä ja niitä käytettiin vain osittain: osa miehistä käveli ja osa hiihti.
Scottin retkikuntaa hidasti huono sää varsinkin Rossin lauttajäällä. Scottin reitti kulki pitkän matkan rantavuoriston läheisyydessä. Etelämantereella juuri vuoristojen alla puhaltavat ylhäältä kovat tuulet. Huono vaatetus ja varakenkien puuttuminen aiheuttivat paleltumia, jotka olivat tuskallisia. Vaatteet olivat hiostavia. Koska rekien veto käsipelillä oli hidasta menoa, ruokatarvikkeet loppuivat ennen aikojaan, varsinkin kun retken viimeiseen vaiheeseen jouduttiin ponien petettyä ottamaan yksi mies lisää.
Huonosti sijoitetut ja viitoitetut ruokavarastot eivät tahtoneet löytyä, ja niissä ei ollut tarvikkeita tarpeeksi. Paluumatkalla kuoli yksi mies (Evans) luultavasti paleltumiin tai rasituksen aiheuttamaan sydänvaurioon ja toinen mies (Oates) lähti lumimyrskyyn palaamatta, koska tiesi, että hidastaisi muiden paluumatkaa koska ontui paleltumien takia. Alkava kylmä talvi lisäsi kylmyyttä sietämättömäksi. Tulossa oli Etelämantereen armoton, hyvin kylmä yö.
Lopulta miehet joutuivat leiriytymään 20 kilometrin päähän ns. yhden tonnin varastosta, josta oli vain muutama sata kilometriä tukikohtaleiriin. Yhden tonnin varasto olisi ennakkosuunnitelmassa perustettu 50 km etelämmäksi. Koska raivosi taas lumimyrsky, varastoa ei voitu löytää vaikka se olikin parin-kolmen päivämatkan päässä. Scottin oli pakko asettua paikoilleen. Myrsky ei laantunut ainakaan pariin viikkoon. Ruokatarvikkeiden loputtua ja paleltumien ollessa tuskallisia ja tilanteen ollessa muutenkin toivoton Scott, Wilson ja Bowers tekivät itsemurhan: nukuttivat itsensä morfiinilla ja avasivat makuupussit päästäen kylmän sisään.
Scottin päiväkirja ja miesten viimeinen teltta löydettiin seuraavana keväänä, kun paikalle saapui retkikunta, joka oli lähetetty ottamaan selvää, miten Scottin miehille oli käynyt. Retkikunta oli raahannut viimeisinä viikkoinaan muun muassa painavaa kivinäytettä, joka oli tieteellisesti arvokas liskolinnun fossiili. Näin Scott oli varmistanut Amundsenin saavutuksen, mutta maksanut unelmasta valloittaa etelänapa kovimman hinnan.
[muokkaa] Amundsen valloittaa etelänavan 1911
Roald Amundsenin norjalainen retkikunta oli ensimmäinen joka pääsi Etelänavalle asti joulukuun 14. 1911. Amundsenin pieni kahdeksan miehen retkikunta onnistui hyvin, viikinkien jälkeläisten taidolla ja sisulla. Amundsen käytti eskimoilta oppimiaan selviytymistaitoja ja vaatteita, jotka olivat lämpimiä ja ilmavia. Amundsenin menestys pohjautui suureksi osaksi taitavaan, olosuhteet huomioon ottavaan, tarkkaan suunnitteluun. Naparetkillä on suunnittelu erittäin tärkeää, sillä varusteita pystytään kuljettamaan mukana vain juuri ja juuri riittävä määrä. Jotta varusteet riittäisivät, ne on laskettava tarkoin. Amundsen osasi ennakoida useimmat eteen tulevat ongelmat ja ratkaista ne.
Retkikunnan lähtöpaikka Valaslahti oli lähempänä etelänapaa kuin Scottin käyttämä Erebusvuoren juuri. Talvehtimismaja "Framheim" rakennettiin noin 4 km päähän jään reunasta. Tarvikevarastoja perustettiin säännöllisin välimatkoin ennen talvehtimista etelään 82 leveysasteelle asti tehdyllä retkellä. Pyydettiin runsaasti hylkeitä, jonka liha varastoitiin ravinnoksi ihmisille ja koirille ja paranneltiin rekiä keventämällä ne niin kevyiksi kuin mahdollista. Amundsenilla oli railojen ylitystä varten pitkiä hikkoripuisia suksia. Kukin retkikunnan jäsen oli tarkoin valittu oman alansa asiantuntija.
Amundsenin retkikunnan miinuksia olivat varojen puutteesta johtuva retken olematon tieteellinen anti — retkeä voitaneen pitää lähinnä vaativana urheilusuorituksena — sekä Amundsenin riita yhden retkikunnan jäsenen, Johanssonin kanssa.
Amundsen käytti koiria säälimättä hyväkseen. Tämäkin oli eskimoilta opittu. Noin puolessa välissä teurastettiin suunnitelman mukaan suuri määrä koiria ravinnoksi muille koirille ja miehillekin. Amundsenin retkisuunnitelma tikitti kuin kello, tosin kuin Scottilla, joka joutui lipeämään koko ajan suunnitelmistaan. Vaikeuksia ja vastuksia toki Amundsenin retkikunnallakin oli, mutta ne eivät missään vaiheessa edes uhanneet kaataa retkeä.
Matkan kriittisin kohta lienee ollut paikoin vaarallinen nousu Axel Heibergin jäätikköä loivasti ylös. Ns "Paholaisen tanssisali" oli täynnä halkeamia. Sumu haittasi joskus varastojen löytymistä paluumatkalla. Matkamittarit, jotka olivat kiinnitetty rekiin, auttoivat matkojen arvioimisessa paluumatkalla.
[muokkaa] Mawsonin retkikunta 1912 - lumimyrskyn koti
Australialainen geologi Douglas Mawson perusti kaksi pientä tutkimusasemaa Etelänavalle 1912 purjehtien rannikolle Aurora-nimisellä laivalla. Alueella raivosivat suurimman osan osan ajasta ankarat lumimyrskyt, joiden syynä oli kylmän napajäätikön yllä olevan ilman laskeutuminen alaspäin merten yllä vaelteleviin matalapaineisiin. Tuulen nopeus saattoi olla 200 km/h. Radiomastojen pystytys oli hankalaa kovan tuulen vuoksi. Ulkona liikkuminen myrskyn aikana onnistui ottamalla jäästä ote hakun avulla. Miehet muun muassa kaivoivat jäähän asuinluolan - "Aladdinin luolan" - mökin lisäksi ja asuivatkin osan ajasta siellä.
Etelämantereen keskikesän aikoina tehtiin monia retkiä jopa satojen kilometrien päähän asemasta. Eräs retkikunnista kävi 150 km:n päässä magneettisesta etelänavasta.
Eräällä toisen tutkimusaseman rekiretkellä vuoristoon, jota johti Mawson, ja jolla oli mukana kaksi muuta miestä, Merz ja Ninnis, sattui paha onnettomuus, joka ajoi retkikunnan kuoleman ja kärsimysten tielle. Ninnis oli ajamassa koirien vetämällä reellä lumisillan peittämän railon yli ja putosi railoon, vaikka toiset olivat kulkeneet samasta kohtaa onnistuneesti hetkeä aikaisemmin. Ensimmäinen reki oli vain heikentänyt lumisiltaa. Reessä oli suurin osa ruoka- tarvikkeista, parempi teltta ja varavaatteet, sillä miehet olivat arvioineet, että jos jompikumpi reki putoaisi railoon, se olisi ensimmäinen.
Vaikka jäljelle jääneet tarvikkeet eivät riittäneet alkuunkaan koko 500 kilometrin pituiselle paluumatkalle, Mawson ja Mertz päättivät palata takaisin. Miehet joutuivat muun muassa syömään koiransa ja nälkiintyivät pahoin sekä kärsivät muun muassa vakavasta A-vitamiinin yliannostuksesta. A-vitamiinia on paljon koiran maksassa ja se on myrkyllistä suurina määrinä - se ei poistu nopeasti elimistöstä. Koirille syötettiin koiria jotka jouduttiin teurastamaan. Nälkiintyneen koiran liha oli pahan makuista ja sitkeää ja miesten käsistä irtosi nahkaa suurina paloina.
Sitten Mertz muuttui sairaaksi ja sekavaksi, luultavasti vitamiinin yliannostuksen ja siitä seuranneen aivojen turvotuksen vuoksi ollen todellinen rasite Mawsonille ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Lukemattomien tuskallisten ja ankarien ponnistelujen jälkeen Mawson onnistui palaamaan takasin tukikohtaansa neuvokkuutensa ja sitkeytensä avulla. Eräässä vaiheessa Mawson sekosi itsekin ja oli monta kertaa pudota railoon, mutta reki jota hän veti jäi aina railon yläpuolelle. Oli melkoinen sattuma, että Mawson pääsi hengissä takaisin.
Tukikohdasta oli yritetty etsiä Mawsonia mutta laihoin tuloksin. Nälkä ja puutostaudit olivat ongelmana eräässä vaiheessa myös tutkimusasemilla.
[muokkaa] Shackletonin Trans-Antarktinen etelänaparetki
1916 Shackleton lähti taas etelänapamatkalle onnistuttuaan saamaan rahoituksen. Amundsenin valloitettua Etelänavan brittien maine oli kärsinyt kovan kolauksen - tulihan selväksi, miten koirat olivat auttaneet Amundsenin menestykseen siinä missä Scott oli sählännyt poneineen koko brittien maineen naparetkeilijöinä. Winston Churchill puolestaan arvosteli naparetkeä, kysyen mikä on tämän naparetken tarkoitus ja sanoen, että "naparetkistä on tulossa teollisuutta".
Tämän retken tarkoitus oli ylittää etelänapa koiravaljakoilla. Retkellä oli mukana kaksi alusta, joiden oli määrä perustaa rannikolle tahoilleen talvehtimisasemat ja toisen retkikunnan edetä Rossinmereltä jonkin matkaa etelänapaa kohti perustaen muonavarastoja koska Shackleton etenisi vastakkaiselta Weddellinmereltä etelänavan yli Rossinmerelle. Näin Etelämantereen poikki olisi kuljettu. Shackletonin laiva Endurance lähti Weddellinmerelle ja toinen laiva Aurora MacIntoshin johdolla Rossinmerelle vanhaan tuttuun paikkaan Mount Erebuksen lähelle. Molemmat retket kuitenkin valuivat hiekkaan, ja tavoite - etelänapamantereen halki - ei koskaan toteutunut. Toisen retken epäonnistumisesta ei voitu tiedottaa toiselle ja aiheutui siis turhia kärsimyksiä.
[muokkaa] Endurance
Shackletonin laiva Endurance juuttui Weddellinmerellä jäihin. Aluksi jäät kuljettivat alusta kohti jyrkkää jääseinämää, joka oli Filschnerin lauttajään reuna ja jossa sijaitsi retkikunnan suunniteltu lähtöpiste.
Kulkusuunta kääntyi kuitenkin päinvastaiseksi eikä laivaa tietenkään kyetty saamaan jäistä irti. Jäiden paine alkoi lopulta musertaa alusta, ja alukseen virtasi vettä. Shackleton miehineen joutui muuttamaan jäälle ja asumaan teltoissa. Lopulta alus upposi. Retkikunta yritti vaeltaa pohjoiseen, mutta yrityksestä luovuttiin, koska kyettiin etenemään vain 15 km parissa viikossa laivaveneitä kiskoen.
Yhdessä vaiheessa Shackletonilla ja timpuri McNishillä oli ankara riita siitä mitä tulisi tehdä. Miehistössä heräsi tyytymättömyyttä. Onneksi nämä riidat saatiin sovittua. Siten merivirrat kuljettivat Shackletonin Antarktiksen niemimaan viertä pitkin kohti valtamerta. Miehet nälkiintyivät ja lopulta kuitenkin tavattiin pingviinejä, joita ammuttiin suuri määrä ruoaksi. Polttoaineiden loputtua saatiin pingviinin rasvasta kamiinaan polttoainetta. Rasva aiheutti kamalan hajuisen katkun mutta paloi kuitenkin. Lopulta jää-alue missä Shackleton oli, irtosi omaksi jäälautakseen. Aikansa purjehdittuaan jäälautta alkoi repeillä ja miehet siirtyivät laivaveneisin, jotka olivat ottaneet mukaansa. Veneet rantautuivat kylmän purjehduksen jälkeen Elefanttisaarille. Tähän mennessä ei ollut kuollut yhtään miestä, vaikka vaaranpaikkoja oli tullut, kaksi miestä paleltunut ja yhdellä oli ollut sydänkohtaus.
Elefanttisaarella rakennettiin rantaan kahdesta laivaveneestä asunto, joka aikaa myöten osoittautui varsin mutaiseksi asuinpaikaksi. Kamina lämmitti maaperän joka oli asunnon alla. Mukavammat nukkumapaikat olivat ylempänä, veneen teljoista tehtiin lavereita.
Shackleton lähti muutaman miehen kanssa purjehtimaan kohti Etelä-Georgiaa. Purjehdus oli vaarallinen alueella raivonneen ankaran myrskyn takia, mutta katettu laivavene pysyi pinnalla. Miehet joutuivat raaputtamaan veneen rakenteista jäätä pois ja jättiaalto oli vähällä upottaa aluksen. Shackleton saapui miehineen isolla laivaveneellä Etelä-Georgiaan, mutta valaanpyyntiasema mistä voitaisiin saada apua, oli vuoristoisen saaren tuolla puolella. Shackletonin miesten oli kiipeiltävä vuorien yli. Pari miestä jäi rannalle. Retki oli vaarallinen ja Shackleton eksyi, koska ei tuntenut seutua. Väsymys uhkasi. Yhdessä vaiheessa miehet heittäytyivät liukumäkeen vaikka eivät olleet varmoja olisiko alhaalla sumuisessa laaksossa jyrkänne. Lopulta miehet kuitenkin saapuivat valaanpyyntiasemalle ja hälyttivät muille miehille apua. Yksikään Shackletonin retkikunnan jäsenistä ei kuollut tällä matkalla. Shackleton menehtyi muutamaa vuotta myöhemmin sydänkohtaukseen eräällä retkellä.
[muokkaa] Aurora
Rossinmerellä seilanneen toisen Shackletonin retkikuntaan liittyneen aluksen, Auroran, retkikunnan tarina oli traagisempi kuin Endurancen.
Aurora jätti tavaroita ja miehiä Hut Pointin lähelle. Testattiin traktoreita jotka eivät toimineet. Yksi ryhmä lähti etenemään kohti etelää, mutta vaellus oli vaikeata pehmeän lumen ja kurittomien koirien takia. Lumimyrskyt olivat hidasteena. Osa miehistä kääntyi takasin ja loput kolme onnistuivat paleltuneista raajoista huolimatta perustamaan varaston 80 leveysasteelle. Sillä välin Aurora oli lähtenyt ja jättänyt Hut Pointiin vain kolme miestä. Aurora oli seilannut Cape Evansiin ja jättänyt sinne neljä miestä. Pian sen jälkeen Aurora oli juuttunut jäihin. Ei pidetty kiirettä varastojen purkamisessa. Pian sen jälkeen myrsky vei Auroran ajomerelle. Hut Pointin kuusi miestä vaelsivat Cape Evansiin neljän miehen luokse. Rannalle jääneet ajattelivat Auroran haaksirikkoutuneen.
Jäätilanne oli niin heikko, ettei Aurora päässyt pitkään aikaan palaamaan takaisin ja koko sen ajan miehet pystyttivät varastoja. Cape Evansissa oli kymmenen miestä, jolla oli huonot varusteet ja niukasti ruokaa.
Aurora ja Hut Pointin keskus oli huonosti varustettu, uusia vaatteita tehtiin vanhoista teltoista ja käytettiin tarvikkeita mitä oli sattunut jäämään Scottin vanhaan mökkiin, muun muassa ruoka-aineita. Retkikunnan muonitus ja vaatetus olivat surkeita. Silti miesten täytyi rakentaa ruokavarasto Shackletonin retkeä varten.
Hut Pointissa ei tiedetty mitään siitä, että varastojen perustaminen oli käynyt tarpeettomaksi Endurancen juututtua jäihin pysyvästi.
Pienehkö ryhmä onnistui luomaan suuren muonavaraston leveysasteelle 83°30' asianmukaisesti, mutta vaikeudet jatkuivat: suurin osa vetokoirista kuoli. Miehiä lähti matkaan yhdeksän ja 80 leveysasteella käännytettiin kolme miestä takaisin. Yhden miehen (Spencer-Smith) jalat paleltuivat, ja hän joutui jäämään telttaan kun muut kävivät etelässä perustamassa varaston. Jonkin ajan kuluttua varaston perustajien tultua takaisin mies sanoi: "Minusta tuntuu oudolta", ja kuoli pian sen jälkeen. Nämä viisi miestä saapuivat Hut Pointin Discovery-mökkiin lyhyen matkan päähän päätukikohdastaan Cape Evansista - miehet olivat nytkin vailla asianmukaista vaatetusta, ruokaa ja polttoainetta.
Kaksi miestä, johtaja MacIntosh ja Hayward kuolivat yllättävässä lumimyrskyssä lyhyellä matkalla ohuesti jäätyneen meren yli Hut Pointista Cape Evansiin. Voimakas myrsky rikkoi ohuen jään ja jääkylmä meri nielaisi miehet, jotka olivat lähteneet matkalle muitten varoituksista huolimatta.
Aurora juuttui pian lähtiessään kokemansa myrskyn jälkeen jäihin ja kesti jäiden puristuksen oltuaan kiinni melkein vuoden. Huonojen jäitten takia Aurora ei voinut tämän jälkeen suoraan palata auttamaan Cape Evansin miehiä. Aurora palasi Uuteen Seelantiin, mistä käynnistettiin pelastusoperaatio.
[muokkaa] Moottoreiden aika Etelänavalla
1928 australialainen Wilkins nousi 20 minuutiksi ilmaan Antarktiksen yllä ja kartoitti pian seuraavilla lennoilla 200 000 km².
1929 yhdysvaltalainen Richard Byrd lensi lentokoneella navan yli 29. marraskuuta. Byrd oli Etelänavan tutkimuksen uranuurtajia. Sankariajat olivat ohi. Edessä oli arkisempi aherrus. Etelänavalle alettiin perustaa pysyviä tutkimusasemia. Lentokoneet olivat hyödyllisiä laajojen alueiden kartoittamisessa. 30-luvulla tulivat käyttöön ensimmäiset traktorit, jotka todella toimivat hyisissä oloissa. Koiria käytettiin silti Byrdin retkikunnassa. Byrd perusti Little America-nimisen aseman. 1934 eräällä pienellä sääasemalla häkäkaasu, joka virtasi ulos kaasu-uunista, aiheutti Byrdille vakavaa sairautta ennen kuin asia huomattiin. Byrdin retkillä sattui tapahtumia, joissa koneisiin tuli moottorivikoja ja miehiä jouduttiin hakemaan pois kaukaa.
Lincoln Ellsworth lensi mantereen yli 1935. Huonon sään takia jouduttiin tekemään välilaskuja ja viipymään yhdessä kohtaa noin kaksi viikkoa. Viimeisen välilaskun jälkeen jouduttiin taivaltamaan jonkin matkaa jalan.
1946-luvulla USA teki Byrdin johdolla suuren operaation nimeltä "High Jump" etelänavalle, johon osallistui mm 12 laivaa. Laajoja rannikkoalueita kartoitettiin.
1950 ranskalaiset perustivat Etelänavan rannikolle tutkimusaseman, joka paloi 1952, ja ranskalaisten täytyi rakentaa uusi asema.
1954 australialaiset perustivat ensimmäisen ympärivuotisen aseman Etelämantereelle. Nykyäänkin suurin osa tutkimuksesta tehdään kesällä. Osasyy 50-luvun tutkimusasemaryntäykseen olivat aluevaatimukset, joita oli esitetty jo 30-luvulla.
1957 Hillaryn ja Fuchsin retkikunta ylitti etelänavan moottorikelkoilla. Fuchs ajoi yli koko mantereen noin 3 500 km, Hillary tuli vastaan Etelänavalla.
Yhdysvaltalaisen Antero Havolan johtama lumitraktoriretkikunta pääsi etelänavalle 1960 – 1961 kestäneellä retkellään 11. tammikuuta 1961.
1950-luvulla perustettavien tutkimusasemien tavoite oli tieteellinen tutkimus, mutta myös luoda pohjaa aluevaatimuksille. Toistaiseksi valtioiden Etelämannerta koskevat aluevaatimukset on estetty sopimuksella, joka tehtiin kansainvälisen geofysiikan vuoden (IGY) jälkeen.
Etelämantereen tutkimuksesta on tullut yksitoikkoista ja ikävää rutiinityötä, ohi ovat sankariaikojen selviytymistarinat. Silti Etelämantereella on yhä kadonnut ihmisiä lumimyrskyihin.
