Ultra Panavision 70
Wikipedia
Ultra Panavision 70 (tunnetaan myös nimellä MGM Camera 65) oli elokuvafilmiformaatti, jonka kehitti elokuvastudio Metro-Goldwyn-Mayer (MGM). Se oli yksi suurten Hollywood-elokuvastudioiden 1950-luvulla kehittämistä filmiformaateista, jotka käyttivät suurta filmikokoa.
MGM kehitti omaa suuren filmikoon formaattia jo kauan ennen kuin sellainen tuli ajankohtaiseksi Yhdysvaltojen elokuvateollisuudessa 1950-luvulla: vuonna 1930 julkaistu, King Vidorin ohjaama lännenelokuva Billy the Kid kuvattiin MGM:n niin sanotulla Realife-formaatilla, joka hyödynsi 70-millimetrin filmiä. Realifea ei kuitenkaan käytetty kuin muutamassa elokuvassa, ja seuraavan kerran MGM hyödynsi vastaavia järjestelmiä kuvattuaan useita elokuvia 20th Century Foxin CinemaScopella 1950-luvulla. MGM kuitenkin kehitti samaan aikaan omaa elokuvafilmiformaattia, joka tunnettiin nimillä 10-Holer ja Arnoldscope (nimetty sen kehittäjän John Arnoldin mukaan). Järjestelmä käytti VistaVisionin tavoin 35-millimetrin filmiä vaakasuunnassa, joskin Arnoldscope käytti 10 perforaatiota kuvaruutua kohden, jolloin sen tuottama kuva oli laajempi kuin Vistavisionin. Arnoldscope-kameralla voitiin kuvata myös 4-, 6- ja 8-perforoitua filmiä. Järjestelmää ei kuitenkaan käytetty koskaan kaupallisissa projekteissa.
MGM kiinnostui sittemmin Todd-AO-järjestelmästä, joka oli ensimmäinen 65- ja 70-millimetrin filmejä hyödyntänyt menestynyt elokuvafilmiformaatti, mutta ei kuitenkaan halunnut täysin samanlaista järjestelmää. MGM aloitti uuden järjestelmän kehittämisen lopullisesti vuonna 1954, kun elokuvan Ben-Hur esituotanto käynnistyi, ja korkealaatuiselle elokuvaformaatille löytyi lopulta kysyntää. MGM antoi Panavisionin kehittää uuden järjestelmän, jolle asetettiin kolme ehdotonta vaatimusta: uuden formaatin täytyi käyttää 65-millimetrin filmiä, sen optiikan täytyi välttää CinemaScopen kuvanlaadulliset ongelmat, ja sillä kuvatut elokuvat täytyi pystyä siirtämään mille tahansa esitysfilmiformaatille.
Siirrettävyyden takia MGM:n järjestelmän ensimmäinen eroavaisuus Todd-AO:sta oli kuvanopeus: koska MGM halusi siirtää filminsä eri formaateille, järjestelmän standardinopeus piti olla 24 kuvaruutua/sekunnissa. Valotettu kuva-ala oli Todd-AO:ta vastaava (kuvasuhde 1:2,21), mutta Panavisionin anamorfisilla APO Panatar -objektiiveilla lopullinen kuvasuhde oli jopa 1:2,76. Kameroina käytettiin Mitchellin 65-millimetrin kameroiksi kustomoituja 70-millimetrin Realife-kameroita.
Ensimmäinen järjestelmällä kuvattu elokuva oli Raintree Country (1957). Elokuvan julkaisun aikaan kaikki 70-millimetrin projektorit olivat varattu Todd-AO-elokuvien näytöksille, minkä takia elokuvaa jouduttiin esittämään vain anamorfisina 35-millimetrin esityskopioina. Vielä toisen elokuvan Ben-Hur (1959) ajan MGM:n järjestelmä kulki nimellä MGM Camera 65, mutta jo kolmannen elokuvan Mutiny on the Bounty (1962) markkinoinnissa käytettiin nykyään tunnettua tuotenimeä Ultra Panavision 70. Elokuvaa varten järjestelmän tekniikkaa myös parannettiin huomattavasti: optiikka koki muodonmuutoksen, kun vanha prisma-adapteri vaihdettiin huomattavasti pienempään ja kevyempään sylinteriseen linssiin, ja uusi 65-millimetrin kamera kehitettiin ja rakennettiin Ultra Panavisionia varten, joskin 65-millimetrin kameroiksi muunnetut MGM- ja Mitchell-kamerat pysyivät vielä Super Panavision 70 -elokuvien käytössä vuosien ajan. Elokuvan Mutiny on the Bounty aiheuttamien tappioiden takia MGM tosin myi kameransa Panavisionille.
