Arvostelukyvyn kritiikki

Wikipedia

Arvostelukyvyn kritiikki (saks. Kritik der Urteilskraft) on Immanuel Kantin vuonna 1790 julkaisema filosofinen teos. Se tunnetaan myös "kolmantena Kritiikkinä" viitateen aiemmin ilmestyneisiin Puhtaan järjen kritiikkin (1781) ja Käytännöllisen järjen kritiikkiin (1788).

[muokkaa] Perusteet

Arvostelukyvyn kritiikki täydentää Kantin kriittistä projektia ja luo pohjaa modernille estetiikalle. Teos on jaettu kahteen pääosaan, "Esteettisen arvostelman kritiikki" ja "Teleologisen arvostelman kritiikki". Näiden lisäksi siihen kuuluu laaja yleiskatsaus koko kriittisestä järjestelmästä lopullisessa muodossaan esitettynä.

Kriittinen projekti eli tiedon rajojen ja ehtojen etsiminen alkoi Puhtaan järjen kritiikistä, jossa Kant esitti transendentaalisen estetiikkansa, lähestymistavan havainnon ongelmaan, jossa ajan ja avaruuden ei katsota olevan riippumattomia, itsenäisiä entiteettejä vaan tapoja, joilla mieli järjestää ja strukturoi aistimaailmaa. Kantin johtopäätös oli, että ihmisjärjellä on tiettyjä perustavanlaatuisia antinomioita, erityisesti, että ei ole mahdollista ajatella toisaalta, että kaikki toiminta ja ajattelu olisi ulkoisten syiden määräämää, ja toisaalta että ihmisen käyttäytymisessä vaikuttaisi "spontaani" kausaalinen periaate.

Ensimmäinen ajattelutapa, kausaalinen determinismi, oli Kantin mielestä kaikkien empirististen tieteilijöiden käyttämä. Se johti ajatukseen lopullisesta tieteestä, jossa kaikki empiirinen tieto voitaisiin syntetisoida kokonaiseksi ja täydelliseksi kausaaliseksi selitykseksi kaikesta maailmassa tapahtuvasta.

Toinen ajattelutapa, spontaani kausaliteetti, oli kaikkien moraaliseen toimintaan osallistuvien ihmisten implisiittisesti käyttämä. Kant tutki sitä enemmän Käytännöllisen järjen kritiikissä.

Avostelukyvyn kritiikki käsittelee arvostelman itsensä paikkaa. Kant katsoi, että sen täytyy olla päällekkäinen sekä ymmärryksen (joka liittyy determinismiin) että järjen (joka liittyy spontaanisuuteen) kanssa.