Charleston (Etelä-Carolina)

Wikipedia

Charleston, Etelä-Carolina

Lippu

Vaakuna

Kaupungin lempinimi: The Holy City, The Palmetto City, Chucktown, The Port City, Charlie O, The C-Port City

Osavaltion kartta jossa Charleston korostettuna

Piirikunta

Charleston, Berkeley

Pinta-ala

178,1 km²

- Vesialueet

17,1 km² (9,60 %)

Väestö (2005)

- Kaupungissa

115 540

- Metropolialueella

594 899

- Asukastiheys

384,7 /km²

Korkeus

35,96 m

Aikavyöhyke

GMT-5
(kesäaika GMT-4)

Koordinaatit

32°47′00″N, 79°56′00″W

Pormestari

Joseph P. Riley Jr.

Kotisivu

http://www.ci.charleston.sc.us/

Charleston on kaupunki Etelä-Carolinan osavaltion rannikolla Yhdysvalloissa. Vuonna 2005 sen väkiluku oli 115 000 eli lähes yhtä paljon kuin osavaltion pääkaupungissa Columbiassa. Kaupunki kasvaa nopeaa tahtia. Se sijaitsee suurin piirtein Etelä-Carolinan rannikon puolivälissä, jossa kaksi jokea, Ashley ja Cooper, yhtyvät ja laskevat Atlantin valtamereen.

Charleston perustettiin 1670, jolloin sen nimi oli Charles Town tai Charles Towne. Nykyisen nimensä se otti käyttöön 1783. Kaupunkia kutsutaan joskus myös nimellä "The Holy City" eli "Pyhä kaupunki" johtuen sen kaupunkikuvaa hallitsevasta suuresta määrästä kirkontorneja.

[muokkaa] Historia

[muokkaa] Carolinan siirtokunta

Englanti hallitsi Pohjois-Amerikan itärannikkoa 1600-luvun puolivälin jälkeen, ja kun Kaarle II oli palannut valtaan, hän läänitti 1663 nykyisten Etelä- ja Pohjois-Carolinan alueet omaa nimeään (Kaarle on latinaksi Carolus) kantavaksi hallintoalueeksi Carolinan siirtokunta. Pian alueelle saavuttuaan siirtolaiset perustivat 1670 parhaaseen satamapaikkaan kaupungin, joka jälleen nimettiin Kaarle-kuninkaan (englanniksi Charles) mukaan. Siitä oli määrä tulla suuri satamakaupunki, ja näin kävikin. Siirtolaisten määrä kasvoi nopeasti, ja siirtokunnan pääkaupunki Charleston oli kasvun keskipiste. Jo 1690 sen väkiluku ylitti 1 200 asukasta.

Kaupungin ensimmäiset siirtolaiset olivat englantilaisia, mutta sen hyvä sijainti alkoi pian houkuttaa muitakin, erityisesti skotlantilaisia ja irlantilaisia, mutta myös ranskalaisia hugenotteja ja Välimeren maiden sefardijuutalaisia. Vaikka kaupunki olikin siis pääasiassa protestanttinen, tuli sinne jo varhain merkittävät katolilaiset ja juutalaiset vähemmistöt. Iso-Britannian siirtomaavallan aikaan Charlestonilla oli myös läheiset suhteet pohjoisen Massachusettsin siirtokunnan keskuksen Bostonin kanssa, jopa niin, että rikkaat saattoivat viettää kesät Bostonissa ja talvet Charlestonissa.

Charlestonista tuli 1700-luvulla brittien eteläisten siirtokuntien (Virginia, Carolina, Georgia) suurin kaupunki, ja kulttuurillinen ja taloudellinen keskus. Kauppa kulki sen kautta, ja koska eteläisten siirtokuntien talous oli riippuvainen orjuudesta, oli se Pohjois-Amerikan tärkein orjakaupan keskus. Yli puolet Charlestonin asukkaista oli orjia. Kaupunki oli mantereen viidenneksi suurin, sen edellä olivat ainoastaan Boston, New York, Philadelphia sekä Kanadan Québec. Siirtolaisuus Charlestoniin ja sen kautta Carolinan siirtokunnan maaseudulle oli edelleen suurta, mutta lisäksi myös pohjoisista siirtokunnista tapahtui maata myöten muuttoa Carolinan sisämaahan. Tämä herätti kiistaa Charlestonin ja sitä ympäröivien alamaiden sivistyneen eliitin, sekä kauempana Charlestonista olevien ylämaiden "maalaismoukkien" välille. Tavallaan tämä ilmeni jo niin aikaisin kuin 1729, kun Pohjois-Carolina erosi omaksi siirtokunnakseen.

[muokkaa] Yhdysvaltain alkuajat

Charleston oli yksi itsenäisyysliikkeen merkittävimpiä keskuksia Amerikan vallankumouksen ja Yhdysvaltain itsenäisyyssodan aikana. Sota päättyi siirtokuntien voittoon ja ne irtautuivat Britanniasta. Etelä-Carolinasta tuli nyt osavaltio, ja sen pääkaupunki siirrettiin pois rannikon Charlestonista osavaltion keskelle tätä tarkoitusta varten perustettuun Columbiaan 1786. Yhdysvallat jalautui suhtautumisessaan mustien orjuuteen kahtia; pohjoisen vapaisiin ja etelän orjavaltioihin. Näiden kahden pääalueen yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet erosivat toisistaan. Koska Charleston oli etelän suurin kaupunki ja satama, se pysyi itsenäisenkin Yhdysvaltain alkuaikoina orjakaupan pääporttina, mikä vaurastutti sitä entisestään.

Charleston menetti tämän suhteellisen valta-asemansa 1800-luvun alkuvuosina useista syistä: 1803 Yhdyvallat osti Ranskalta suuren Louisiana-nimisen alueen Mississippi-joen länsipuolelta. Alueen keskus New Orleans oli tästä lähtien etelän suurin kaupunki, jossa kauppareitit kohtasivat. Samaan aikaan toisaalla vapaan talouden pohjoisvaltiot pystyivät houkuttelemaan Euroopasta paljon enemmän uusia siirtolaisia kuin orjatalouden etelävaltiot, mikä heikensi niiden suhteellista asemaa niin poliittisesti kuin taloudellisesti. Lisäksi 1807 Iso-Britannia kielsi Afrikan orjakaupan Atlantin ylitse ja kuninkaallinen laivasto ryhtyi valvomaan kieltoa; niinpä tästä lähtien Yhdysvaltoihin ei enää tuotu uusia orjia maan rajojen ulkopuolelta ja Charleston lakkasi rikastumasta orjientuonnilla entiseen tapaan.

Tästä kaikesta huolimatta Charleston kuitenkin jatkuvasti kasvoi ja vaurastui. Kaupungin ja koko osavaltion yhteiskunta perustui plantaasitalouteen ja erityisesti puuvillan viljelyyn. Tämä tuottava viljelymuoto vaati paljon työvoimaa, joka saatiin orjista. Sekä vapaiden että orjien lukumäärä kasvoi Carolinassa, enimmäkseen luonnollisen väestönkasvun eli syntyneiden enemmyyden ansiosta. Alamailla, erityisesti rannikkoa lähimpänä olevilla alueilla, plantaasitalous oli tuottavinta, kun taas ylämailla sillä ei tienannut niin hyvin. Niinpä alamailla orjien osuus väestöstä oli hyvin suuri, joissakin piirikunnissa enemmän kuin kaksi kolmasosaa, ja Charlestonissakin mustia oli yli puolet. Charlestonin erityispiirre, jossa se poikkesi muusta Carolinasta, oli vapaiden mustien melko suuri määrä; he saattoivat jopa toimia itsenäisinä kauppiaina. Mutta maaseudun plantaasiorjien tavoin suurin osa kaupungin mustistakin oli orjia, vaikkakin he työskentelivät mitä erilaisimmissa tehtävissä.

Menestyvä puuvillatalous ja kauppa pitivät Charlestonin Yhdysvaltain itärannikon eteläosan tärkeimpänä kaupunkina halki 1800-luvun alkupuoliskon. Muut kaupungit, edes Georgian Savannah, eivät kyenneet kilpailemaan. Charleston hyötyi myös maan sisäisestä orjakaupasta: lännessä Yhdysvaltoihin liitettiin uusia orjavaltioita, joissa oli pulaa työvoimasta puuvillapelloille, kun taas pohjoisen orjavaltioissa kuten Virginiassa, joissa puuvilla ei juuri menestynyt, orjat lisääntyivät liikaa. Niinpä pohjoisen ylimääräisiä orjia myytiin länteen ja etelään aina Teksasiin saakka, ja yksi pääreiteistä kulki Charlestonin sataman kautta. Etelä-Carolina puolestaan ei itse vienyt orjia, sillä kukoistava talous ja puuvillan tuotanto tarvitsi kaiken mahdollisen työvoiman, ja osavaltiossa olikin suurin orjien osuus kokonaisväestöstä. Tämä vaati tiukkaa kuria, ja valkoiset olivat hyvin epäluuloisia. Tunnetuin tapaus oli Denmark Veseyn Charlestonissa 1822 suunnittelema orjakapina, joka saatiin estettyä ja jonka seurauksena teloitettiin lukuisia orjia ja vapaita mustia.

Pitkän ja monipuolisen historiansa ansiosta Charleston pysyi etelän kulttuurisena ja aatteellisena keskuksena. Sinne suuntautui jo tuolloin jonkin verran matkailua, ja siten siitä tuli myös eräänlainen etelävaltioiden näyteikkuna, kun Euroopasta asti saapuneet matkailijat ihmettelivät tätä eriskummallista puoliteollista yhteiskuntaa, joka perustui puuvillapelloilla raatavien orjien pakkotyöhön, ja orjia ostettiin ja myytiin satamassa ja torilla. Etelä-Carolina, ehkä enemmän kuin mikään muu etelävaltio, oli myös tiukasti liittovaltion vahvistamista vastaan. Carolinalaisten mielestä Yhdysvallat oli perustettu valtioliittona, jossa osavaltioilla tuli olla mahdollisimman suuri itsemääräämisoikeus omiin asioihinsa. Etelä-Carolinassa vastustus keskittyi erityisesti liittovaltion perimiin tulleihin, joissa heidän mukaansa valtio vei carolinalaisten rahoja täysin perusteettomasti. Toinen huolenaihe oli vapaiden pohjoisvaltioiden pyrkimys joskus tulevaisuudessa lakkauttaa orjuus liittovaltion päätöksellä. Etelävaltioiden vaatimukset itsemääräämisoikeudesta kiristivät näiden kahden osavaltioryhmän välejä 1800-luvun puolessa välissä.

Jo 1820-luvulla Etelä-Carolina oli noussut Yhdysvaltain liitovaltiota vastaan nullifikaatioksi kutsutussa kriisissä. Osavaltio piti oikeutenaan mitätöidä liittovaltion sitä koskevat määräykset asioissa, joiden se katsoi haittaavan toimintaansa. Nimenomaan tuontitullit olivat tällainen asia, sillä ilman niitä ulkomailta tuodut teollisuustuotteet olivat halvempia kuin pohjoisvaltioista tuodut. Carolinalaiset katsoivat liittovaltion pyrkivän hyödyntämään pohjoista etelän kustannuksella, ja samaten haittaavan Charlestonin sataman toimintaa. Kriisi huipentui liittovaltion lähetettyä sotalaivojaan Charlestoniin 1832, mutta poliittisesti Etelä-Carolina perääntyi vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Tuossa kriisissä eivät muut etelävaltiot olleet tukeneet sitä, ja Etelä-Carolina pyrkikin tämän jälkeen yhdistämään etelää.

[muokkaa] Yhdysvaltain sisällissota

Ennen vuoden 1860 presidentinvaaleja Yhdysvaltain demokraattinen puolue piti puoluekokouksensa Charlestonissa. Kokouksessa yritettiin löytää yhteisymmärrys etelän ja pohjoisen demokraattiedustajien välille, ja kun tässä epäonnistuttiin, hajaantuivat osapuolet kannattamaan eri ehdokkaita syksyn vaaleissa. Tämän hajaannuksen seurauksena vaalit voitti uuden republikaanisen puolueen ehdokas Abraham Lincoln. Tämä johti Yhdysvaltain sisällissotaan.

Etelä-Carolina erosi Yhdysvalloista 20. joulukuuta 1860. Se oli ensimmäinen näin tehnyt osavaltio, ja ilmoitti syyksi sen, että presidentiksi valittiin orjuudelle vihamielinen henkilö. Nyt itsenäisen Etelä-Carolinan valtion alueella oli Yhdysvaltain sotilastukikohta: Fort Sumter Charlestonin satamassa. Kun liittovaltio lähetti laivan vahvistamaan tukikohtaansa 9. tammikuuta 1861, Etelä-Carolinan joukot tulittivat sitä, ja estivät täydennykset: tätä kutsutaan joskus sisällissodan ensi laukauksiksi. Talven aikana etelävaltiot muodostivat konfederaation, ja 12. huhtikuuta Etelä-Carolina hyökkäsi linnoitukseen, joka antautui seuraavana päivänä. Sisällissota saattoi alkaa.

Charlestonin satamaa suojasi koko sodan ajan sen omien joukkojen miehittämä Sumterin linnoitus, ja kaupunki kukoisti, vaikka kauppa kärsikin pohjoisvaltioiden merisaarrosta. Kaksi vuotta myöhemmin, 1863, liittovaltion joukot tekivät ensimmäisiä hyökkäyksiään jotka torjuttiin helposti. Syksyllä 1863 liittovaltio aloitti Fort Sumterin laajamittaiset pommitukset, mutta linnakeen muurit korjattiin aina uudelleen, ja se pysyi etelävaltioilla. Hyökkäykset ja pommitukset jatkuivat lähes kahden vuoden ajan tuloksettomina. Charlestonin sataman puolustus oli tehokasta. Kuuluisin tapaus on helmikuulta 1864, kun etelävaltioiden sukellusvene H. L. Hunley (joskus myös CSS Hunley) upotti pohjoisvaltioiden sotalaivan USS Housatonicin; vaikka sukellusveneitä oli käytetty ennenkin, tämä oli ensimmäinen kerta kun sellaisella saavutettiin merivoitto. Konfederaatio evakuoi Sumterin ja Charlestonin helmikuussa 1865, ei pommitusten takia, vaan koska pohjoisvaltiot olivat vallanneet Georgian suuret kaupungit ja etenivät pohjoiseen, mikä olisi saartanut kaupungin sisämaasta käsin. Sota päättyi etelän tappioon samana keväänä.

[muokkaa] Sisällissodan jälkeiset ajat

Sodan jälkeen Charlestonin, kuten koko etelän, talous oli romahtanut. Orjat vapautettiin ja jälleenrakennus alkoi. Liittovaltion joukot miehittivät Etelä-Carolinaa vuosikymmenen ajan, ja kaupunkiin alkoi vähitellen syntyä teollisuutta ja yhteiskunta alkoi nykyaikaistua. Vapaat mustat kärsivät kuitenkin köyhyydestä ja räikeästä syrjinnästä, ja monet heistä muuttivat pohjoiseen. Kova isku kaupungille oli vuoden 1886 maanjäristys, joka tuhosi suuren osan kaupunkia. Toisaalta jälleenrakennus järistyksen jäljiltä mahdollisti uuden kehityksen vaiheen, ja nykyään Charleston on Yhdysvaltain etelän vauraimpia kaupunkeja.

[muokkaa] Väestö ja kulttuuri

Charlestonin nykyisistä 115 000 asukkaasta noin 63% on valkoisia ja 34% mustia. Charlestonissa aikoinaan puhuttu englannin kielen murre erosi huomattavasti muun etelän murteista, ja sen erityispiirteiden on sanottu periytyvän ranskalaisilta hugenoteilta ja alueelle muuttaneilta sefardijuutalaisilta.

Charlestonin vieressä on North Charlestonin eli Pohjois-Charlestonin kaupunki, ja ympäristössä on useita muita asutuskeskuksia. Tällä löyhällä suurkaupunkialueella on yhteensä runsaat puoli miljoonaa asukasta.

Kaupungin siirtokunta-ajoilta peräisin olevat rakennukset ovat yhdysvaltalaisiksi poikkeuksellisen vanhoja. Yksi tärkeimmistä on 1771 rakennettu vanha tullikamari. Myös sisällissodan ajan vahva linnoitus Fort Sumter on nykyään merkittävä nähtävyys.

Suosittu 1920-luvulla syntynyt tanssi charleston on nimetty kaupungin mukaan. Charlestonissa tapahtuu myös 1930-luvulle sijoittuva amerikkalainen ooppera Porgy ja Bess.

[muokkaa] Talous ja liikenne

Charleston on edelleen merkittävä satamakaupunki, ja Yhdysvaltain itärannikon eteläosan suurin satama. Turismi on myös merkittävä tulonlähde. Kaupunkialueen suurimmat työnantajat ovat Etelä-Carolinan lääketieteellinen yliopisto sekä Yhdysvaltain laivaston sodanjohtojärjestelmät. Lääketieteellisen lisäksi kaupungissa on useita muita korkeakouluja, tunnetuimpina Charlestonin College, joka on yksi Yhdysvaltain vanhimmista yliopistoista, sekä maanpuolustuskorkeakoulu The Citadel, joka koulutti Etelä-Carolinan upseeriston Yhdysvaltain sisällissodan aikana.

Matkustajalaivaliikenne Charlestonista on nykyään erittäin vähäistä. Kaupungissa on kuitenkin kansainvälinen lentokenttä, ja päätiet kulkevat Columbiaan, Savannahiin sekä Pohjois-Carolinaan.