DSM-IV
Wikipedia
DSM-IV on mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöiden diagnoosijärjestelmä.
Yhdysvaltain psykiatriyhdistys (engl. American Psychology Association) (APA) päätti 1960-luvun alussa kehittää oirepohjaisen sairauden syistä ja psykiatrisista koulukunnista riippumattoman diagnoosijärjestelmän: DSM (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders)[1]. Nykyisin käytössä on järjestelmän neljäs versio DSM-IV[2]. DSM:n kehittäminen alkoi pitkälti siitä lähtökohdasta, että Maailman terveysjärjestön WHO:n kehittämä laajempi lääketieteen eri osa-alueet kattava kansainvälisen tautiluokitusjärjestelmän nykyisin ICD-10 (International Classification of Diseases, versio 10) psykiatriset diagnoosit olivat useimmiten riittämättömiä ja eräissä tapauksissa jopa summittaisia eivätkä siis erityisen käyttökelpoisia psykiatrisen diagnostiikan työvälineinä. Molemmissa järjestelmissä useimmat diagnoosit vastaavat toisiaan, vaikka huomattavia erojakin on. DSM:n tarkoituksena oli luoda teoreettisesti ja koulukuntaisesti sitoutumaton työväline joka tekisi psykiatrisesta diagnostiikasta (vrt. "dia" läpi, "gnosis" tieto, "seuloa tiedon läpi") vähemmän mielivaltaista, psykologian ja psykiatrian koulukuntiin tai paikallisiin käsityksiin ja kulttuuriin sidottua.
DSM:n idea on häiriön/tautitilan kuvaaminen samanaikaisesti useilla akseleilla.
- Akseli I akuutit tilat, kuten masennus, fobia ja bulimia
- Akseli II pitkäaikaiset häiriöt kuten persoonallisuushäiriöt (esimerkiksi psykopatia)
- Akseli III somaattiset (ruumiilliset) sairaudet
- Akseli IV psykososiaaliset ongelmat
- Akseli V yleisarvio potilaan toimintakyvystä
DSM-IV:ssä kukin mielenterveyden häiriö käsitteellistetään henkilöllä esiintyväksi, kliinisesti merkitseväksi psykologiseksi tai käyttäytymisessä ilmeneväksi oireyhtymäksi tai malliksi, johon liittyy kärsimystä (esimerkiksi tuskallinen oire) tai haittaa (eli toimintakyvyn heikkeneminen vähintään yhdellä merkittävällä alueella) tai merkitseväsi kohonnut kuoleman, kärsimyksen, haitan tai vakavan vapaudenmenetyksen riski. Tämä oireyhtymä tai malli ei saa olla pelkästään odotettu ja kulttuurisesti hyväksytty reaktio tiettyyn tapahtumaan, esimerkiksi läheisen henkilön kuolemaan. Mallia tai oireyhtymää on sen alkuperäisestä syystä riippumatta pidettävä nykyisellään ilmauksena henkilöllä esiintyvästä psykologisesta, biologisesta tai käyttäytymiseen liittyvästä toimintaongelmasta. Mielenterveyden häiriöitä eivät ole (esimerkiksi poliittisesti, uskonnollisesti tai seksuaalisesti) poikkeava käyttäytyminen tai ensisijaisesti yksilön ja yhteiskunnan välinen ristiriita, ellei tämä poikkeava käyttäytyminen ole edellä kuvatun kaltaisen, henkilöllä esiintyvän toimintaongelman oire (DSM-IV-TR 2000, s xxxi).
Psykiatrisiin diagnooseihin liittyvät ongelmat eivät ole vain teoreettisia, vaan pitkälle käytännöllisiä. Lääketieteellisen diagnoosin edellytykset täyttyvät huonosti mm. käsiteltäessä stressiperäisiä sairauksia ja kehityspoikkeamia, joissa oireet voivat vaihdella paljonkin eri ikäisellä. Tietyn syyn seuraukset voivat ilmentyä kovin erilaisena eri yksilöillä. Tämä johtaa siihen, että psykiatrian asiantuntijat eivät aina ole yksimielisiä potilaan diagnoosista. Psykiatristen diagnoosien luotettavuutta selvittävät tutkimukset osoittivat 1950 ja 1960 luvuilla, että yhdenmukaisuus kahden arvioijan välillä oli hävettävän heikko.
Mittausmenetelmät ovat käyttökelvottomia ilman tyydyttävää yhdenmukaisuutta eri arvioijien kesken. Yhtenä syynä heikkoon yhdenmukaisuuteen oli se, että asiantuntijat käyttivät eri olettamuksia saman diagnoosin taustalla olevista syistä. Jotkut diagnoosit perustuivat tietyn koulukunnan käsitykseen sairauden syistä. Tällainen diagnoosi on kuitenkin merkityksetön, jos taustalla olevaa teoriaa ei voida yleistää. Jopa saman psykiatrisen koulukunnankaan edustajat eivät välttämättä päässeet yksimielisyyteen diagnooseista. Tähän ongelmaan tartuttiin ryhtymällä kehittämään diagnostisia malleja, jotka eivät perustu sairauden syihin, vaan oireisiin. Luotiin järjestelmä, jossa toisiaan muistuttavat oireet lajiteltiin samoihin luokkiin aivan kuin Carl von Linnén luomassa kasvien luokitusjärjestelmässä.
Oireen mukaista diagnostista järjestelmää käytettäessä pitäisi tiedostaa vahvuuksien lisäksi sen rajoitukset. Vaikka diagnoosista voidaan olla nyt eri asiantuntijoiden välillä useimmin yksimielisiä, keskusteltaessa sairauden syistä ja hoidosta johtopäätelmät voivat olla hyvin erilaiset. Samoin kuin Linnén järjestelmässä kahden kasvin rakenne saattaa muistuttaa toisiaan vaikka ne kuuluisivat eri lajeihin. Oireenmukaisessa luokitusjärjestelmässä esimerkiksi skitsofrenian ja autismin spektrin diagnooseja on vaikea erottaa. Ratkaisuna tähän on sovittu, että skitsofreniaa ei lapsuudessa diagnosoida, sillä autismi on kehityshäiriö, jonka oireet muuttuvat iän myötä. Diagnoosimalli toimii parhaiten niiden oireiden kohdella, joilla on selkeä ensisijainen elimellinen syy.
[muokkaa] Lähteet
- ↑ DSM-IV-TR (1997). Diagnostiset kriteerit. Orion, Espoo.
- ↑ DSM-IV-TR (2000). Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders 4. uudistettu painos. American Psychiatric Association, Washington, DC.
Broberg A., Almqvis K., Tjus T. (2005). Kliininen lapsipsykologia s.140-165. Edita Helsinki.
DSM-IV-TR (1997). Diagnostiset kriteerit. Orion, Espoo.
DSM-IV-TR (2000). Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders 4. uudistettu painos. American Psychiatric Association, Washington, DC.
