Psykiatria
Wikipedia
Psykiatria on lääketieteen erikoisala, joka keskittyy mielenterveydellisiin häiriöihin ja niiden hoitoon. Sanalle psykiatria on ehdotettu suomennosta mielenhoito.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Suomalaisen psykiatrian historiaa
Keskiajan lopulla alettiin perustaa mielisairaille sairaaloita Suomeen kuten muuallekin Eurooppaan. Näitä sairaaloita kutsuttiin tällöin "Pyhän Hengen huoneiksi". Suomessa tällaisesta sairaalasta on ensimmäinen maininta vuodelta 1396. Sairaalat sijaitsivat kaukana kaupungeista, ja sairaalaan jouduttuaan potilas vietti siellä yleensä lopun elämäänsä.
Keskiajalla ja vielä myöhemminkin vastuu mielisairaiden hoidosta oli uskonnollisilla yhdyskunnilla, ja voidaan sanoa, että koko terveyden ja sosiaalihoidon juuret ovat pääosin laupeudentyössä. Ennen pidettiin selvänä, että paholaiset ovat riivanneet järkensä menettäneiden sielut.
Tärkeä käänne suomalaisessa mielisairaanhoidossa tapahtui 1800-luvulla, kun keisari Nikolai I antoi asetuksen, joka koski mielisairaiden hoitoa ja sairaaloiden rakentamista. Jonkinlaisia tilastoja mielisairaiden lukumäärästä alettiin tehdä 1860-luvulla. 1880-luvulla tuli voimaan uusi keisarillinen asetus, joka määräsi kunnat huolehtimaan kroonisesti mielisairaiden hoidosta. Tällöin syntyivät kunnalliskotien mielisairasosastot, jotka jäivät pois vasta 1950-luvulla kun maahan rakennettiin niin sanottu B-sairaalaverkko.
Christian Sibeliusta (1869-1922) pidetään varsinaisen suomalaisen tieteellisen psykiatrian alullepanijana. Hän vaikutti mm. aiheeseen liittyvään koulutukseen ja yliopistollisen klinikan perustamiseen sekä psykiatrisen hoidon sisältöön. Kuitenkin vielä Suomen itsenäistymisen jälkeenkin lääketieteessä hyljeksittiin psykiatriaa.
Uusin mielisairaslaki annettiin vuonna 1937, minkä myötä kaikki hoidossa olevat mielisairaat tulivat lääkärihoidon valvonnan alaisuuteen. Vuonna 1939 maa jaettiin mielisairaanhuoltopiireihin. 1940-luvulla oli vallalla yleinen käsitys, että mielisairautta ei voitu parantaa sen perinnöllisyyden vuoksi, eikä tutkimustakaan koettu tarpeelliseksi. Mielisairaita hoitavien laitosten tarkoituksena oli lähinnä potilaiden säilyttäminen ja vahinkojen ehkäiseminen. Koko suomalaista lääketiedettä leimasi suuntaus saksalaiseen lääketieteeseen. 1940- ja 1950-luvuilla psykiatria Suomessa perustui somaattiseen lääketieteeseen. Tyypillistä ajan ajattelulle oli psyykkisesti sairastuneiden rinnastaminen rikollisiin. Kuitenkin jo 1940-luvulla oli myös näkemyksiä holistisuudesta, psykosomatiikasta ja mielisairauksien ja nerouden liittymisestä toisiinsa. Jotkut suomalaiset lääkärit kävivät 1950-luvulla ulkomailla opiskelemassa psykoanalyysia ja tämän opetus Suomessakin syventyi.
Vuonna 1953 tuli voimaan uusi mielisairaslaki, joka lisäsi potilaspaikkoja ja määräsi ennaltaehkäisevään työhön luotavaksi avohoitoverkoston. 1950-luvulla hoitokeinot ja lääkkeiden käyttö lisääntyivät. 1950-luvulla alettiin käyttää psykoosilääkkeitä eli neuroleptejä. Kuntoutus- ja perhetyö alkoi tulla mukaan hoitoon. A- ja B-mielisairaalat syntyivät, kroonistuneet potilaat hoidettiin B-mielisairaaloissa. Kunnalliskotien mielisairaalaosastoista luovuttiin.
Mielisairaanhoidon kehittyminen vakiintui 1960- ja 1970-luvuilla. Vuonna 1976 määriteltiin psykiatrisen hoidon suuntaviivoja, jotka pitivät sisällään hoitojärjestelmän alueellistamisen, ehkäisevän työn kehittämisen ja lainsäädännön uudistamisen kiirehtimisen. Pian B-sairaaloista luovuttiin.
Psykiatristen sairaalapaikkojen määrää alettiin vähentää 1980-luvulla. Suunnitelmissa oli siirtää voimavaroja avohoitoon. Sairaalapaikkoja onkin vähennetty jopa kolmasosaan siitä, mitä niitä enimmillään oli. Avohoidon kehittyminen kuitenkin katkesi 1980-luvun lopun ja 1990-luvun alun laman myötä eivätkä avohoidon voimavarat lisääntyneet suunnitellusti. Lääketieteen erikoisaloista psykiatria on ollut ainoa, jonka rahoitus on pysynyt 1990-luvun alusta alkaen ennallaan kun samanaikaisesti muiden alojen rahoitus lisääntyi kansantalouden kasvun myötä.
Biologisten psykiatristen hoitomuotojen kehittymissä Suomi seurasi kansainvälisiä linjoja. Ensimmäinen neurolepti (klorpromatsiini) otettiin käyttöön 1950-luvulla, trisykliset masennuslääkkeet 1960-luvulla, atyyppinen neurolepti klotsapiini 1980-luvulla, SSRI- masennuslääkkeet (serotoniinin takaisinoton estäjät), uudet masennuslääkeryhmät ja lisää atyyppisiä neuroleptejä 1990- ja 2000- luvulla. Useimmat tällä hetkellä eniten (2006) käytössä olevat psyykenlääkkeet ovat tulleet markkinoille vuoden 1990 jälkeen.
Psykososiaalisista hoitomuodot ovat monipuolistuneet. Psykodynaamisen yksilöpsykoterapian lisäksi käyttöön otettiin 1970-luvulla ryhmä- ja perheterapeuttinen hoito, 1980-luvulla verkostohoito ja lyhytpsykoterapeuttinen hoito, 1990-luvulla kognitiivis-behavioraalinen yksilöhoito. Samanaikaisesti on käytetty toimintaterapiaa, taideterapiaa, kirjallisuusterapiaa, musiikkiterapiaa ym. Moniammatillista yhteistyötä on korostettu.
[muokkaa] Psykiatrisia lähestymistapoja
[muokkaa] Biologinen, kehollinen, somaattinen lähestymistapa
Biologinen psykiatria tutkii ja hoitaa ihmismieltä luonnontieteiden ja empiirisen tutkimuksen näkökulmasta. Sen kiinnostuksen kohteina ovat muun muassa aivotutkimus, mielenterveyden häiriöiden perinnöllisyys, geenitutkimus, keskushermoston kehitys ja toimintatavat. Biologisen psykiatrian anti on merkittävä, sillä 1950-luvulta alkaen hoitomuodoista eniten on kehittynyt psykiatrinen lääkehoito.
[muokkaa] Psykologinen, tajunnallinen, vuorovaikutuksellinen lähestymistapa
Kiinnostuksenkohteina ovat muun muassa ihmisen yksilöllinen kehityshistoria, varhaiset vuorovaikutussuhteet (eritoten äidin ja lapsen välinen suhde), myöhemmät vuorovaikutussuhteet, elämänhistoria, perheen sisäinen vuorovaikutus ja hoidollisen suhteen sisältö.
Psykoterapeuttiset hoitomuodot perustuvat psykologiseen lähestymistapaan, jolla pyritään korjaamaan tai täydentämään kehitysvuosien aikana muodostuneita kasvuvääristymiä tai psyykkisen sairauden mukanaan tuomia ei-toimivia tai haitallisia uskomuksia ja toimintamalleja sekä luoda uusia, toimivampia ja mielekkäitä sopeutumiskeinoja. Ensimmäinen ja edelleen käytössä oleva oppirakennelma on Freudilainen psykoanalyyttinen teoria. Myöhemmin psykoterapia on kehittynyt uusien tutkittujen hoitomuotojen myötä siten että eri häiriötyyppeihin on olemassa spesifisempiä hoitomuotoja, joiden hyöty on tullut esiin myös tutkimuksissa. Tutkitusti tehokkaita hoitomuotoja ovat muun muassa kognitiivis-behariolaarinen psykoterapia (CBT), interpersoonallinen psykoterapia (IPT), psykodynaaminen lyhytpsykoterapia ja psykoedukatiivinen perheterapia.
[muokkaa] Sosiaalinen lähestymistapa
Sosiaalisen lähestymistavan tutkimuskohteita ovat vuorovaikutuksellisten ja yhteiskunnallisten tekijöiden yhteys mielenterveyteen ja sen häiriöihin. Sen kiinnostuksen kohteina ovat eritoten ihmissuhteet, sosiaaliset taidot, verkostoituminen, perheen ja yhteiskunnan vuorovaikutus, ja mielenterveysongelmien vaikutus yhteiskunnallisena ilmiönä. Tiedetään että esimerkiksi perheen ”high EE” (= perheessä ilmaistaan paljon ja voimakkaasti negatiivisia ajatuksia ja tunteita) lisää merkittävästi herkkien ihmisten sairastumisriskiä.
Sosiaalispsykologian keskeisiä ulottuvuuksia ovat psykiatrinen epidemiologia ja terveydenhuoltotutkimus, joiden avulla saamme väestötason tietoa mielenterveyshäiriöiden riskitekijöistä, esiintyvyydestä, seuraamuksista ja palvelujärjestelmien toimivuudesta.
[muokkaa] Biopsykososiaalinen näkemys - integroivat lähestymistavat
Biopsykososiaalinen näkemys on tällä Suomessa yleisimmin hyväksytty ja käytännössä sitä useimmat mielenterveystyön ammattilaiset työssään hyödyntävät. Lähestymistavoille on tyypillistä nähdä psyykkisen kehityksen ja häiriöiden taustalla useamman edellä mainitun tekijän yhteisvaikutus ja hoidossa pyrkiä mahdollisuuksien mukaan integroituun hoitoon. Tiedetään että vakavimmissa mielenterveyden häiriöissä perinnöllisellä alttiudella sairastua on jopa 80% selitysosuus. Silti vain 1/10 skitsofreniaa sairastavan vanhemman lapsesta sairastuu. Alttius yksinään ei aiheuta sairastumisia, lisätekijöitä ovat erilaiset sikiönkehityksen, synnytyksen, kasvun ja nykytilanteen aiheuttamat stressitekijät. Tiedetään, että esimerkiksi yleisimmän mielenterveyden häiriötä – masennusta – onnistuneesti psykoterapialla tai lääkehoidolla hoidettaessa vähentyy potilaan negatiivinen ajattelu ja tämä näkyy myös aivokuvantamisessa samanlaisina muutoksina. Käytännön hoitotyössä esimerkiksi lääkehoito, psykoterapiaterapia, verkoston tuki, sosiaalinen tuki ja lopulta kuntoutus työ/opiskelukykyiseksi pyritään yhdistämään. Yhdistäminen vaikuttaa useimmiten positiivisesti hoitotuloksiin.
