Frank Marino

Wikipedia

Frank Marino, Toronto 1986

Frank Marino (Francesco Antonio Marino) (s. 20. marraskuuta 1954, Montreal) on kanadalainen rock-kitaristi, laulaja, säveltäjä ja äänittäjä/tuottaja.

Sisällysluettelo

1 Frank Marinon ura
2 Julkaisut

[muokkaa] Frank Marinon ura

[muokkaa] Nuoruus

Frank Marino syntyy Italialais Arabialaiseen perheeseen yhtenä viidestä lapsesta. Opiskelut keskeytyvät hänen ajauduttuaan sisarustensa vaikutuksesta hippikulttuurin asennemaailman pariin ja käyttämään huumausaineita kymmenvuotiaana. Hänestä tuleekin yksi 1960-luvun huumekulttuurin uhreista, kun LSD-yliannostus vie hänet 13 vuotiaana sairaalaan ja sieltä mielisairaalahoitoon. Paetakseen ahdistavaa ympäristöä, Marino valitsee kitaran ja musiikin ja opettelee kitaransoittoa itseopiskellen korvakuulolta. Aiemmin hän on soittanut rumpuja, joita oli alkanut soittaa jo viisivuotiaana, ihanteinaan Buddy Richin ja Elvin Jonesin kaltaiset jazz-rumpalit. Kitarasta Marino saa tukea pitkällisen huumeistavieroitusprosessin aikana. Muutamien kuukausien hoitojakson jälkeen Marino onnistuu pääsemään pois laitoshoidosta ja keskittyy muusikon uran luomiseen.

Mielisairaalakokemuksen jälkeen Marino omaksuu raittiin ja uskonnollisen elämäntavan. Yliannostuksen aikana koetut hallusinaatiot vaikuttavat suuresti Marinoon ja hän nimittää kokemuksiaan termillä "Mahogany Rush", josta tulee myös hänen ensimmäisen yhtyeen nimi. Kahden ensimmäisen levyn kansitaide kuvaa niitä LSD:n aiheuttamia hallusinaatioita, joita hän on kokenut. Maalaukset tekee Ivan Schwarz Marinon kuvausten perusteella.

Muiden aikalaistensa tavoin Frank kuuntelee mm. Jimi Hendrixiä. Vaikka Hendrix on muusikon uran kolmena ensimmäisenä vuotena lähes yksinomainen vaikutteiden antaja, ei Hendrix kuitenkaan ole Marinon musiikillinen päävaikuttajansa. Suurimman vaikutuksen Marinoon teki Quicksilver Messenger Service yhtyeen John Cippolina. Muita vaikutteita tarjosivat mm. The Beatles, The Doors, Santana, Johnny Winter ja useat jazzmuusikot, kuten Miles Davis, John Coltrane ja myöhemmin jopa jazz/viihde laulaja Tony Bennet sekä elokuvamusiikki. Ensimmäisen levynsä (Maxoom, 1973) levytykset hän aloittaa jo 16 vuotiaana (1972).

[muokkaa] Muusikonura

Marino perustaa Mahogany Rush -yhtyeen Montrealissa vuonna 1970 yhdessä basisti Paul Harwoodin ja rumpali Jimmy Auyobin kanssa. Yhtyeen musiikkityyliksi muodostuu omaperäinen 1960-luvun psykedeelisen rockin, funkin ja jazz-rockin yhdistelmä. Yhtyeen kolme ensimmäistä levyä julkaisee Kanadalainen Kot'ai levy yhtiö (20th Century Records) ennen siirtoa suurelle Columbia Record's levy yhtiölle. Yhtye konsertoi laajalti Yhdysvalloissa, Englannissa (1977) ja Japanissa (1978) palaten esiintymään Kanadaan suurien kiertueiden välillä. Skandinaviaan yhtye tulee esiintymään ensimmäistä kertaa 1980-luvun alussa ja esiintyy tällöin myös Suomessa. Power Of Rock And Roll -levyllä (1981), Marino siirtyy musiikissaan tyylillisesti enemmän kohti Hard-/Heavy rock -tyyliä, palaten kuitenkin vuoden 1987 "Full Circle" levyllä alkuaikojen musiikilliseen fuusioon. Vuoden 1990 From The Hip -levyn jälkeen (n. 1993) Marino lopettaa useiksi vuosiksi aktiiviset kiertueet ja levytykset keskittyen muun muassa studiotyöskentelyyn perustamassaan levytysstudiossa sekä perheeseensä. Myytyään studionsa hän havahtuu Internetin fanisivuston ihailijapalautteeseen ja vaatimuksiin uusista levytyksistä (tässä vahvasti osallisena fanisivuston ylläpitäjä Willy Parsons ja Marinon suomalaiset ystävät) ja aktivoituu jälleen pitkän tauon jälkeen säveltämään ja levyttämään. Muutamat esiintymiset vuosina 1997 ja 1998 johtavat useisiin esiintymisiin vuonna 1999. Eye Of The Storm -levy ilmestyi vuonna 2000 osoittaen pitkähkön tauon vain vahvistaneen hänen musiikillisia visiotaan. Levyn materiaali on saanut vaikutteita arabialaisesta musiikista. Vaikutteiden lähteenä Marinon arabialainen äiti ja perimä, tutuista Hendrix elementeistä ja jazz-rockista ja teksteissään hän ottaa mm. vahvasti kantaa sen hetkiseen maailmantilanteeseen ja politiikkaan. Levyn kitarasoolot osoittavat hänen saaneen lisää syvyyttä ilmaisuunsa ja uusia tyylillisiä vivahteita. Vuoden 2004 Real Live on suorastaan pysäyttävä osoitus miehen virtuositeetista ja levyn Hendrix -tulkinnat osoittavat Marinon olevan yksi keskeisistä Jimi Hendrixin musiikillisen perinnön ylläpitäjistä.

Laulajana Marino on tyyliltään ehkä lähinnä verrattavissa Doors-yhtyeen Jim Morrisoniin. Kitaran lisäksi Marino on soittanut levyillään syntetisaattoreita, rumpuja ja bassoa. Tämän lisäksi hän on muutamia kappalelainoja (mm. Hendrix, Beatles) lukuun ottamatta säveltänyt ja sovittanut yhtyeen kaiken materiaalin ja pääosin vastannut levytystensä äänitys- ja tuotantotyöstä.

[muokkaa] Frank Marino kitaristina

Frank Marino ei omien sanojensa mukaan pidä itseään ensisijaisesti kitaristina, vaan muusikkona, joka on valinnut soittimekseen ja ilmaisuvälineekseen kitaran. Hänen kitaransoittotyyliään on usein verrattu Jimi Hendrixin soittotyyliin (ensimmäinen levy Maxoom on omistettu Jimi Hendrixille, kuin myös siltä löytyvä kappale Buddy) johtuen siitä, että hän oli ensimmäisiä Hendrixin esittämään psykedeeliseen musiikkiin suuntautuneita muusikkoja ja kitaristeja, joka voimallisesti hyödynsi tätä kitaratyyliä omassa soitossaan. Marino sai tästä johtuen osakseen usein myös ilkeämielistä kritiikkiä (esim. uran alkuajan musiikkilehdistössä esiintyneet tekaistut väitteet, joiden mukaan hän olisi väittänyt olevansa Jimi Hendrixin reinkarnaatio ja myös musiikkilehdistön syytökset siitä että hän olisi vain pelkkä Hendrix imitaattori vailla omaa näkemystä ja substanssia). Huolimatta vahvoista Hendrix -vaikutteista, hän on luonut oman selkeästi tunnistettavan soittotyylin ja "soundin", ollen tyylillisesti etäämpänä Hendrixistä kuin monet hänen jälkeensä tulleet kitaristit. Marinon tyylille tunnusomaista on 60-lukulainen, usein vahvasti efektoitu (mm. "Flanger") kitarasoundi, taitava kitaran vibrakammen käyttö ja erilaiset kitaran tehokeinot kuten keinotekoiset huiluäänet ("artificial pinch harmonics", kuultavissa esim. Frank Marino & Mahogany Rush Live -levyn versiossa Johnny B. Goodesta) ja kitaran äänen voimakkuuden säädöllä ("volume") ja oktaavilaitteella aikaansaadut kirkkourku/pasuuna imitaatiot (kuultavissa esim."Frank Marino & Mahogany Rush Double Live" levyllä; Sky Symphony To A Little Town) ja kitarasooloissa suorastaan ylitsepursuava nuottien tulva. Marinon soolot perustuvat usein pentatoniseen (viisisävel) tai blues-asteikkoon sortumatta kuitenkaan tylsään maneerisuuteen. Energisen ja suorastaan raivoisan toteutuksen ansiosta Marinon kitaransoitto kohoaa vakuuttavan virtuositeetin tasolle.

Uransa alusta Marino on tunnusomaisesti käyttänyt Gibson SG kitaraa (myös ajoittain Fender Stratocasteria) ja ensimmäisillä levyillään Fenderin vahvistimia, myöhemmin Acoustic 270 transistorivahvistinta, sittemmin Marshalia (studio) ja live-esiintymisissä osin itse rakentamaansa ja suunnittelemaansa (Mesa-boogien kitaravahvistimeen perustuvaa) putki-etu-astetta ja esim. CROWN:in transistori -päätevahvistinta ja Onslow'n -putkipääteasteita. Efektilaitteitaan Marino on myös modifioinut itse, muokaten niistä mieleisiään.

Frank Marino ei ole laajalti tunnettu ja esillä musiikkimediassa , mutta monet nykyisin nimekkäät kitaristit, kuten esimerkiksi Steve Vai, Steve Lukather, Zakk Wylde, Marty Friedman, Vinnie Moore, Shawn Lane, Paul Gilbert, George Lynch, Jennifer Batten, Ronnie Montrose ja Hendrix "imitaattori" Randy Hansen ovat maininneet hänet esikuvanaan. Marino ei ole koskaan ollut radioiden suosima artisti (joskin hänellä on ollut myös Billboard listasijoituksia), koska hän ei ole mm. kirjoittanut perinteisiä noin kolmen minuutin radio formaattiin sopivia kappaleita. Sen sijaan hän on menestynyt konserttilavoilla ja asianharrastajien kulttisuosikkina. Todellisen motivaationsa musiikin tekemiseen Marino on aina saanut kannattajiltaan, joita hän on halunnut miellyttää levy-yhtiöiden kaupallisten tavoitteiden sijaan.

Levytystuotannostaan omiksi henkilökohtaisiksi suosikeikseen Frank Marino mainitsee muun muassa levyt: World anthem, Mahogany Rush IV , Juggernaut ja Strange Universe.