IRA
Wikipedia
IRA tulee sanoista Irish Republican Army, Irlannin tasavaltalaisarmeija, joka 1920 taisteli brittejä vastaan itsehallinnon tai jopa itsenäisyyden puolesta ja 1922 jälkeen Yhdistyneisiin kuningaskuntiin kuuluvassa Pohjois-Irlannissa Irlannin itsehallinnon tultua hyväksytyksi. Nykyinen "uusi IRA" on 60-luvulla voimistunut "vanhan IRA:n" seuraaja.
IRA:lla ei ole yleisesti hyväksyttyä iirinkielistä nimeä, minä käytetään kuitenkin joskus ilmausta Óglaigh na hÉireann, Irlannin vapaaehtoiset. Koska Irlannin tasavallan armeija pitää tätä omana nimenään, myös iirinkielisissä yhteyksissä järjestön nimi on an tI.R.A. Parlamentaarisissa yhteyksissä rauhanomaisesti esiintyessään ja neuvotellessaan IRA esiintyy Sinn Féininä.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] IRA:n historia
IRA syntyi 1920, kun irlantilaisvapaaehtoiset kävivät 1919 alkanutta sissisotaa Irlannin maaseudulla brittijoukkoja vastaan. Se tuloksena Ison-Britannian pääministeri David Lloyd George tarjosi itsenäisyyssotaan ryhtyneille irlantilaisille nationalisteille ratkaisua, missä Irlanti jäisi brittiläiseksi dominioksi eli saisi Kanadan ja Australian kanssa saman aseman.
Irlantilainen itsenäisyystaistelija Michael Collins allekirjoitti Britannian hallituksen tarjoaman anglo-irlantilaisen sopimuksen, mikä hyväksyttiin irlantilaisten omassa parlamentissa, Dáil Éireannissa.
Kuitenkaan Eamon de Valera kannattajineen ei hyväksynyt sopimusta, minkä seurauksena sopimusta kannattaneiden vapaavaltiolaisten ja sitä vastustaneiden tasavaltalaisten välille syttyi verinen sisällissota. Dominioon tyytyneet vapaavaltiolaiset voittivat sodan ja itsenäisyyttä vaatineista tasavaltalaisista kehittyi suoraan toimintaan erikoistunut IRA terroristijärjestönä.
[muokkaa] Vanha IRA
IRA ei voinut hyväksyä dominiota tarkoittavassa Irlannin vapaavaltiossa Britannian suvereniteetti, mikä näkyi siinä, että sen parlamentin jäsenet joutuivat vannomaan uskollisuudenvalan Englannin kruunulle.
Irlannin vapaavaltiossa ei protestanttisten unionistien enemmistön haltuun jäänyttä Pohjois-Irlantia pidetty elinkelpoisena, vaan sen uskottiin romahtavan kahden vuosikymmenen kuluessa. Tätä odotettaessa IRA:lle riitti pikemminkin vain brittivallan uskottavuuden horjuttaminen Pohjois-Irlannissa mm. pahoinpitelemällä ja surmaamalla poliiseja kuin yrittää yhdistää Pohjois-Irlantia Irlannin vapaavaltioon.
Eamon de Valeran jätettyä suoran toiminnan ja tultuaan valituksi Britannian parlamenttiin, meni alahuoneeseen vannomatta uskollisuuden valaa Britannian kruunulle. Hän sittemmin myös julisti 1949 Irlannin vapaavaltion Britanniasta riippumattomaksi tasavallaksi, ja katkaisi näin valtiollisen siteen Isoon-Britanniaan. Pohjois-Irlannin ongelma jäi ratkaisematta. Myös Irlannin tasavallalla oli yhteiskunnallisia ongelmia, mitkä IRA:n näkökulmasta saattoivat johtua englantilaisten toimista. Pohjois-Irlannin avoimen kysymyksen vuoksi IRAn toiminnan painopiste siirtyi yhä selvemmin sinne.
[muokkaa] Vanhan IRA:n viimeiset vaiheet
Ennen kuin IRA:n uusi nousu alkoi 1960-luvun lopussa, se ehti jo lähes lakkauttaa itsensä. 1950-60-lukujen vaihteeseen ajoittunut ns. rajaseutusotaretki (The Border Campaign) oli siihen asti ollut järjestön viimeinen ponnistus, jonka jälkeen se ilmoitti luopuvansa aseellisesta taistelusta.
[muokkaa] Uuden IRA:n synty
1960-luvun lopussa katoliset alkoivat vaatia tasaveroisia oikeuksia Pohjois-Irlannissa mielenosoituksin. Tämä johti yhteenottoihin protestanttien ja lopulta myös maakuntia rauhoittamaan tuotujen brittijoukkojen kanssa. Alakynteen joutuneet katoliset kääntyivät IRA:n veteraanien puoleen apua saadakseen. IRA nousi jälleen merkittäväksi voimaksi, nyt nimenomaan Pohjois-Irlannissa.
1960-luvun vasemmistoradikalismilla oli huomattavasti vaikutusta uuteen IRA:han, jopa siinä määrin, että järjestö oli vuoden 1969 lopussa valmis luopumaan lopullisesti aseellisesta taistelusta, lopettamaan Irlannin kansanedustuslaitoksen boikotoinnin ja osallistumaan vaaleihin.
Pohjoisirlantilaiset IRAn eivät kuitenkaan olleet tällä kannalla, vaan katsoivat, että IRA:n oli suojeltava pohjoisen katolisia protestanttiterroristien mielivallalta. He jättivät vuoden 1970 Ard-Fheisissä (yleiskokouksessa) Cathal Gouldingin johtaman "virallisen" IRA:n ja perustivat oman "väliaikaisen" siiven, joka jatkoi suoraa toimintaa unionisteja ja brittejä vastaan.
[muokkaa] Verisunnuntai
Väliaikaisen IRA:n (the Provisionals, the Provos, na Sealadaigh) muodustuttua väkivalta paheni. Myös britit lujittivat otettaan. Tammikuussa 1972 koettiin Londonderryn verisunnuntai (Bloody Sunday, Domhnach na Fola). Silloin brittiläiset laskuvarjojääkärit avasivat tulen katoliseen väkijoukkoon mielenosoituksen aikana. Tästä (U2-yhtye teki vuosikymmen myöhemmin kappaleensa Sunday bloody Sunday.) 13 kuolonuhria vaatinut tapahtuma sai katolilaiset lopullisesti vakuuttuneeksi siitä, että brittisotilaat olivat vihollisia, vaikka heidät oli alkujaan tuotu maakuntaan nimenomaan katolilaisia puolustamaan. IRA:n rivit sankkenivat vapaaehtoisista.
[muokkaa] Rauhanponnisteluja
Odottamatta IRA kuitenkin aloitti tulitauon ja onnistui saamaan aikaan neuvottelukosketuksen Ison-Britannian hallitukseen. "Provojen" johtaja Seán Mac Stiofáin ja hänen taustatiiminsä, johon jo tuolloin kuuluivat Martin McGuinness ja Gerry Adams, tapasivat William Whitelawn Lontoossa heinäkuussa 1972.
Koska Whitelaw piti IRA:n vaatimuksia (mm. brittijoukkojen asteittainen vetäytyminen saarelta, poliittisten vankien - ts. IRA-terroristien - vapauttaminen) kohtuuttomina, neuvottelut päättyivät nopeasti tuloksettomina.
Pari päivää myöhemmin joukko protestanttien kodeistaan häätämiä katolisia yritti IRA:n tuella asettua asumaan vastaavasti pakoon lähteneiden protestanttien tyhjiin asuntoihin. Kun brittisotilaat pysäyttivät muuttoauton ja pidättivät pari IRA:n miestä, operaatiosta vastannut IRA:n esikuntapäällikkö Séamus Twomey tulkitsi brittien rikkoneen tulitauon, ja IRAn suora väkivalta alkoi uudelleen.
[muokkaa] Väkivallan vuodet
Tulitauon kaaduttua Pohjois-Irlannin tilanne eskaloitui väkivallan kierteeksi. IRA erikoistui pommiräjäytksiin siinä missä unionistien keinona säilyi surmaaminen ampuma-asetta käyttäen.
21. heinäkuuta 1972, ns. veriperjantaina, IRA räjäytti Belfastin keskustassa kaksikymmentä pommia. Evakuointiyrityksistä ja terroristien antamista pommivaroituksista huolimatta yhdeksän ihmistä kuoli. Kymmenen päivää myöhemmin autopommit surmasivat yhdeksän ihmistä lisää pienessä kylässä lähellä Londonderryä. Molemmat tapaukset tuomittiin myös maltilisten nationalistien piirissä. Joulukuussa 1972 IRA kaappasi ja murhasi kymmenlapsisen perheen katolisen leskiäidin, joka oli rohjennut lohduttaa kuolevaa brittisotilasta ja rukoilla tämän puolesta.
1972 IRA ja siitä lohjenneet ryhmät surmasivat 281 ihmistä, jonkin verran enemmän kuin puolet Pohjois-Irlannin maakuntien poliittisen väkivallan uhreista.
[muokkaa] Marttyyreita ja propagandavoittoja
IRA oli onnistunut valloittamaan itselleen kokonaisia kortteleita Belfastissa ja erityisesti Londonderryssä (Free Derry), mutta brittien turvallisuusjoukot valtasivat nämä alueet heinäkuussa 1972 takaisin massiivisen Operaatio Moottorimiehen (Operation Motorman) yhteydessä. Tämä kuitenkin vain lisäsi nuorten katolisten halukkuutta liittyä terroristien riveihin.
Myös vuoden 1973 näyttävät pidätykset pikemminkin lujittivat terroristien taistelutahtoa. Vangiksi joutui mm. IRA:n esikuntapäällikkö Seán Mac Stiofáin, mutta tämäkään sota ei yhtä miestä kaivannut. Marraskuussa 1973 pidätettiin kaksi nuorta tyttöä, Pricen sisarukset Dolores ja Marian, maaliskuisesta Lontoon pommista, jossa kuoli yksi ihminen; IRA:n propaganda hyödynsi tyttöjä propagandassaan tehokkaasti ja vahvisti mm. Yhdysvalloissa käsitystä siitä, että tasavaltalaisaktivistit olivat oikealla asialla..
[muokkaa] Epäonninen sovintoyritys
Vuoden 1974 alussa Pohjois-Irlantiin perustettiin Irlannin ja Ison-Britannian yhteisellä ns. Sunningdalen sopimuksella eräänlainen neuvoa-antava yhteishallintoelin. Protestantit epäilivät kyseessä olevan ensimmäinen askel kohti Irlannin jälleenyhdistämistä ja kaatoivat Sunningdalen sopimuksen yleislakolla. Myöskään IRA ei ollut ihastunut sopimukseen, jota pidettiin yrityksenä lahjoa katoliset kannattamaan unionia; maltilliset nationalistit, jotka olivat uskaltautuneet kannattamaan sopimusta, joutuivat monenlaisten solvausten ja hyökkäilyjen kohteeksi ja katolisen yhteisön sisäiset jännitteet kasvoivat merkittävästi.
[muokkaa] Viattomia uhreja molemmin puolin
Toukokuussa 1974 protestanttiset terroristit koettivat laajentaa sotaa Irlannin tasavallan puolelle ja räjäyttivät Dublinissa ja Monaghanissa pommeja, joiden uhriksi joutui kolmisenkymmentä ihmistä. Protestanttien asiaa tämä ei hyödyttänyt, koska IRA sai siitä käyttökelpoisen perustelun laajentaa iskujaan Englantiin.
Tämä johti Birminghamin, Woolwichin ja Guildfordin attentaatteihin, minkä uhriksi joutui pubeissa olevia sivullisia. IRA oli paikkojen arvellut olleen pääasiassa brittisotilaiden kantapaikkoja. Brittiviranomaiset onnistuivat kuitenkin ylireagoinnillaan tekemään näistäkin iskuista IRA:lle tiedotusvoittoja, koska niiden tuloksena vankilaan heitettiin joukko viattomia ihmisiä - ns. Birminghamin kuutoset ja Guildfordin neloset - jälkimmäisten kohtalosta Jim Sheridan teki sittemmin elokuvansa "Isän nimeen".
[muokkaa] Koston kierre
Tyypillisiä olivat myös IRA:n ja protestanttisten terroristien keskinäiset kostoiskut. "Bandiittien maakunnan" pilkkanimen saaneesta Armaghin maakunnan eteläosasta tuli 1970-luvun puolessavälissä todellinen taistelutanner. Kumpikin osapuoli harjoitti murhia kaksin, jopa kolminkertaisina verikostoina. Kohteina olivat kuitenkin ulkopuoliset siviilit, jotka sattuivat kuulumaan "väärään" uskonnollis-etniseen ryhmään.
Tammikuussa 1976 IRA pysäytti kahtatoista työläistä kuljettaneen minibussin ja tiedusteli työläisiltä uskontoa. Katolilaiseksi tunnustautunut sai käskyn poistua; muut surmattiin konetuliaseilla. Yksi protestantti pääsi pakoon. Tämä sai protestantit luopumaan omista kostomurhistaan maakunnan alueella, mutta lujitti protestanttien päättäväisyyttä myös terroritekoihin.
[muokkaa] Nälkälakkojen ja protestien aika
1980-luvun alussa IRA nousi uudelleen otsikoihin nälkälakkojensa ansiosta, mistä kuuluisin on Bobby Sandsin nälkälakko. Nälkälakot olivat jatkoa IRA:laisten eristysvankien vaatimukselle saada takaisin heille 1970-luvun alkuvuosina myönnetty ja sittemmin jälleen poistettu poliittisen vangin status. Tällä Britannia halusi korostaa, että sen näkökulmasta aseellisten ryhmittymien jäsenet olivat tavallisia väkivaltarikollisia. Poliittisen vangin kohteluun oli kuulunut mm. oikeus omiin vaatteisiin vankilaunivormujen sijasta, vapaa mahdollisuus tavata vankitovereita, oikeus lukea haluamiaan kirjoja ja vastaanottaa paketteja.
Vuodesta 1976 alkaen eräät IRA-vangit kieltäytyivät pitämästä vangin univormua, jolloin heidät teljettiin selleihinsä alasti. Koska heidän olisi pitänyt sellistä poistuessa pukeutua vaatteisiin, he jäivät selliin alasti, pelkkään huopaan (englanniksi blanket) pukeutuneina - tämä synnytti sanonnan on the blanket. Protesti kärjistyi pian: lopulta vangit kieltäytyivät poistumasta selleistään edes vessakäynneille ja alkoivat tuhria sellinsä ulosteilla, virtsalla ja (naisvankien ollessa kyseessä) kuukautisverellä.
"Likainen protesti" herätti jo huomiota, mutta todelliseksi vankilasodaksi tilanne kehittyi, kun joukko vankeja ryhtyi Brendan Hughesin (Breandán Ó hAodha) johdolla nälkälakkoon lokakuussa 1980. Ensimmäinen nälkälakko loppui uhreitta, mutta uusi alkoi maaliskuussa 1981 Bobby Sandsin (Roibeard Ó Seachnasaigh) johdolla. Nälkälakkonsa aikana Sands ehti olla ehdokkaana parlamentin täytevaaleissa, joissa hänet valittiin Fermanaghin-Etelä-Tyronen vaalipiirin edustajaksi Britannian parlamentin alahuoneeseen. Vaalivoitto ei kuitenkaan vaikuttanut pääministeri Margaret Thatcheriin, mutta sen IRA:lle oli valtaisa. Sandsin hautajaiset 7. toukokuuta 1981 muodostuivat suurmielenosoitukseksi.
Sands ei ollut ainoa nälkälakon kuolonuhreista, mutta varmasti kuuluisin. 12. toukokuuta menehtyi Francis Hughes (Proinsias Ó hAodha), 21. toukokuuta Raymond McCreesh (Réamann Mac Raois) ja Patsy O'Hara (Peatsaí Ó hEadhra). Heinäkuussa kuolivat Joe McDonnell (Seosamh Mac Dónaill) ja Martin Hurson, elokuussa Kevin Lynch (Caoimhín Ó Loingsigh) sekä Kieran Doherty (Ciarán Ó Dochartaigh), joka myös valittiin kansanedustajaksi nälkälakkonsa aikana.
Nälkälakkolaiset olivat poikkeuksetta tavallisia nuoria miehiä, joihin pohjoisirlantilaisen nuorison oli helppo samastua. Monille IRA:han kriittisestikin suhtautuneille pohjoisirlantilaisille katolisille he olivat oman kylän poikia, miltei omaa lihaa ja verta.
Siksi nälkälakot olivat Thatcherille valtava arvovaltatappio ja lujittivat IRA:n otetta katolisesta yhteisöstä. Nälkälakot olivat myös omiaan lujittamaan käsitystä iirin kielestä terroristien kielenä, koska Sands, joka oli vankeudessa opiskellut iiriä, jätti jälkeensä iskulauseen Tiocfaidh ár lá! ("Meidän päivämme" - tai "aikamme" - "tulee!"). Iirin kieli oli erityisen käyttökelpoinen kommunikoinnin väline vankilassa, koska harvat vanginvartijat osasivat sitä. Kieliopillisesti tasavaltalaisvankien iiri oli yhdistelmä englantia ja iiriä, minkä vuoksi se sai kielipoliisien keskuudessa nimen Jailtach. Vangit järjestivät keskenään myös luentoja ja luku- sekä keskustelupiirejä saaren historiasta, politiikasta ja tasavaltalaisideologiasta. Moni vanki suoritti formaaleja korkeakouluopintoja vankeusaikanaan, muutama aina väitöskirjaan saakka..
[muokkaa] IRA:n ideologia ja ajattelutapa
IRA:n virallinen ideologia palautuu periaatteessa Irlannin vuoden 1798 kapinan tasavaltalaisuuteen, johon Ranskan vallankumouksella oli voimakas vaikutus. Käytännössä vuoden 1798 levottomuudet johtivat kuitenkin protestanttien ja katolisten välisiin väkivaltaisuuksiin, vaikka ideologit olivat usein itse protestantteja ja korostivat uskontorajat ylittävää maallista nationalismia.
[muokkaa] Sanojen ja tekojen ero
Sama kahtiajakautuneisuus näkyy myös IRA:n toiminnassa. Virallisessa retoriikassa korostetaan uskontorajat ylittävää, sekulaaria nationalismia ja esitetään protestantit Englannin harhaanjohtamina, mutta yhtä lailla sortamina irlantilaisveljinä.
Pommi-iskujen ja murhien kohteena on kuitenkin käytännössä ensisijaisesti protestanttinen siviiliväestö, myös naiset ja lapset. Periaatteessa uhreiksi pyritään valitsemaan merkittäviä vastapuolen terroristijohtajia, mutta koska käytetyt aseet - esimerkiksi pommit tai omatekoiset kranaatinheittimet - ovat laajavaikutteisuudessaan epätarkkoja, ei oheisvahinkoja, siviiliväestölle koituvia kärsimyksiä, voida välttää. IRA ei ole toiminnassaan tehokkaasti pyrkinyt välttämään protestanttisten siviilien kuolemia.
Toisaalta käytetyt aseet on saatettu valita juuri sen takia, että niiden epätarkkuus tavallaan vapauttaa terroristin liian henkilökohtaisesta vastuusta. Pommien sivulliset uhrit voidaan aina selittää jonkinlaiseksi vahingoksi, ja tätä mahdollisuutta IRA:n äänitorvena toimivan poliittisen puolueen Sinn Féinin lausunnot hyödyntävätkin. Kuitenkin myös ampuma-aseita käytetään.
[muokkaa] Sinn Féin
Sinn Féin on 1905 perustettu Irlannin tasavallassa toimiva puolue, jonka sanotaan olevan IRAn parlamentaarinen siipi. Sinn Féin tukee Ulsterin, Britannialle kuuluvan Pohjois-Irlannin liittämistä Irlannin tasavaltaan. Sinn Féinin poliitikot, kuten puheenjohtaja Gerry Adams, ovat myös IRAn toimintaan osallistuneita aktivisteja, joko terroriin tai rauhanomaisimmillaan ihmisoikeusmielenosoituksiin osallistuneita.
IRA:n jakaantuminen viralliseen ja väliaikaiseen siipeen 1960-1970-lukujen vaihteessa johti myös Sinn Féinin vastaavanlaiseen jakoon. Cathal Gouldingin johtama vasemmistolainen "virallinen Sinn Féin" muuttui "Työväenpuolue Sinn Féiniksi" (Official Sinn Féin -> Sinn Féin Workers' Party -> Workers' Party, josta myöhemmin irtaantui uusi puolue Democratic Left) ja keskittyi vahvasti vasemmistolaisen politiikan tekoon luopuen kokonaan aseellisesta taistelusta.
[muokkaa] Uusvasemmistolaisuuden vaikutus
1960-80-luvuilla ajan vasemmistolaisilla virtauksilla oli merkittävästi vaikutusta myös ns. "väliaikaisen" IRA:n piirissä, erityisesti vangittujen. Marxismi pysyi kuitenkin vankilan seinien sisällä: kentällä toimittiin pitkälti irlantilaisen, katolisen nationalismin varassa, ja vasemmistolaisen retoriikan pääasiallinen funktio onkin ollut tuen hankkiminen uusvasemmistolaisilta piireiltä selittämällä IRA saman poliittisen kulttuurin edustajaksi.
Uusvasemmistolaisuuteen kuuluva vallankumouksellinen nojatuoliromantiikka - pohjimmiltaan keskiluokkaisten nuorten "kapinallisuus", johon liittyy huono omatunto siitä, ettei itse uskalleta oikeasti tehdä muuta kuin osoittaa mieltä "imperialismia" vastaan - onkin saanut monet vasemmistoradikaalit ihailemaan IRA:n miehiä puhdasotsaisina vapaustaistelijoina. Erityisesti Ranskassa on esiintynyt hämmästyttävän epäkriittisiä IRA:ta kannattavia asenteita.
[muokkaa] Amerikkalainen apu
Toisaalta merkittävä osa IRA:n rahoituksesta on aina tullut amerikanirlantilaisilta piireiltä. Irlantilaiset siirtolaiset ja heidän jälkeläisensä ovat Yhdysvalloissa merkittävä painostusryhmä, joka on mm. saanut naiivin nationalistiselle irlantilaiselle historiankirjoitukselle käytännössä virallisen aseman amerikkalaisten koulujen historianopetuksessa. Koska amerikanirlantilaiset ovat anteliasta, mutta konservatiivista väkeä - itse asiassa heidän kykynsä uskoa hämmästyttävän naiivia irlantilaista nationalistipropagandaa on osa tätä konservatiivista yleisasennetta - IRA on aina joutunut piilottelemaan manner-Euroopassa käypää vasemmistolaista retoriikkaansa hakiessaan tukea Atlantin takaa.
[muokkaa] IRA:n suhde Irlannin tasavaltaan
Vanha IRA suhtautui Irlannin vapaavaltioon, sittemmin tasavaltaan, epäluuloisesti ja syyllistyi mm. poliisien ja virkamiesten murhiin. Koska IRA katsoo edustavansa ns. "ensimmäistä Dáilia" (Irlannin parlamentin, Dáil Éireannin, ensimmäistä kokoonpanoa ennen Collinsin allekirjoittamaa angloirlantilaista rauhansopimusta), IRA ei periaatteessa tunnusta olemassa olevaa Irlannin tasavaltaa oikeaksi tasavallaksi, vaan ainoastaan "26 kreivikunnaksi".
IRA uskoo ihanteelliseen, näkymättömään Irlannin tasavaltaan, jonka propaganda esittää mielellään samanlaiseen tyyliin kuin esim. kommunistiset utopiat on esitetty äärivasemmistolaisten järjestöjen retoriikassa. Käytännössä IRA on kuitenkin jo kauan pyrkinyt välttämään konflikteja Irlannin tasavallan viranomaisten kanssa, vaikka esimerkiksi järjestön rahoitusta palvelleet pankkiryöstöt ovat merkinneet yhteenottoja. Viimeksi Adaressa (Áth Dara) IRA:n miehet surmasivat irlantilaisen poliisin, etsivä Jerry McCaben (Gearóid Mac Cába) kesken pankkiryöstön vuonna 1996.
[muokkaa] "Break up the British Connection"
IRA:n yritykset lopettaa aseellinen taistelu ja siirtyä poliittisen siipensä Sinn Féinin kautta pysyvästi rauhanomaisille areenoille ovat sikäli ongelmallisia, että aina kun IRA on tätä yrittänyt, siitä on lohjennut jokin aidoksi, todelliseksi, paremmaksi IRA:ksi julistautunut radikaaliryhmä, joka on jatkanut aseellista taistelua.
IRA:n ongelmana on, että se näkee pohjimmiltaan kaikki Irlannin yhteiskunnalliset ongelmat seurauksina British connectionista, "brittiläisestä yhteydestä", eli alistus- tai riippuvuussuhteesta Isoon-Britanniaan. Esimerkiksi iirin kielen vaikea tila, Irlannin sosiaalinen eriarvoisuus, köyhyys, irlantilaisten alkoholiongelma, uhkapeliriippuvuus, koirakilpailujen doping- ja eläinrääkkäysväärinkäytökset ym. eivät ole IRA:n mielestä koskaan Irlannin omia ongelmia, jotka tulee voida ratkaista Irlannin kansan ja poliitikkojen omin ponnistuksin, vaan kaiken pahan alku ja juuri on British connection, joka täytyy murtaa pommeilla, pyssyillä ja kranaatinheittimillä.
[muokkaa] IRA:n iskuja
1970-luvun alussa IRA siirtyi iskemään Pohjois-Irlannin lisäksi myös Lontooseen varmistaakseen mahdollisimman suuren julkisuuden asialleen. Pohjois-Irlannissa ja muualla Yhdistyneessä kuningaskunnassa on arvioiden mukaan 30 vuoden aikana kuollut yli 1770 sotilasta, poliisia, poliitikkoa ja siviiliä.
IRA:n toistaiseksi viimeisin luopuminen aseellisesta taistelusta tapahtui 28. heinäkuuta 2005, kun IRA:n 21 vuotta vankeudessa ollut, syömälakkoihin ja likaisiin mielenosoituksiin Mazen vankilassa osallistunut Seana Walsh ilmoitti DVD-videolla, että taistelu Britanniaa vastaan on käsketty lopettaa kello 16. Kanadalainen kenraali John de Chastelain valvoo aseiden luovutusta ja käyttökelvottomaksi tekemistä.
IRAn iskut 1960-luvun lopulta alkaen ovat tuottaneet paljon uhreja:
- 36 pommia Lontoossa
- 8. maaliskuuta the Old Baileyssa ja maatalousministeriön lähellä räjähtäneet autopommit surmaavat yhden ja haavoittavat 150 ihmistä
- 1974
-
- 5. lokakuuta kaksi pommia räjähtää Guildforhin esikaupungissa Lontoon lähellä. Viisi kuolee ja 50 loukkaantuu.
-
- 21. marraskuuta kaksi pommia surmaa Birminghamissa 19 ja haavoittaa yli 180:ä.
-
- 27. elokuuta Englannin kuningattaren, Elisabet II:n serkku, Intian itsenäistymisestä varakuninkaana vastannut lordi Louis Mountbatten ja 22 muuta kuolevat IRAn iskussa.
-
- 20. heinäkuuta pommit Hyde Parkissa ja Regent's Parkissa Lontoossa surmaavat 11 brittisotilasta ja haavoittavat yli 40:ä, joista suurin osa on sivullisia.
-
- 17. joulukuuta autopommi räjähtää Harrodsin tavaratalossa. Kuusi kuolee ja yli 100 loukkaantuu.
-
- 12. lokakuuta Britannian konservatiivipuolueen puoluekokoukseen pitopaikkaan isketään, Brightonissa olevassa hotellissa. Viisi kuolee ja 24 haavoittuu. Britannian pääministeri Margareth Thatcher säilyy vahingoittumattomana.
-
- 22. syyskuuta Britannian merijalkaväen musiikkikoulussa räjähtää pommi. Kymmenen sotilasta kuolee ja yli 30 haavoittuu.
-
- 7. helmikuuta kolme itsetehtyä singonammusta räjähtää Britannian pääministerin virka-asunnolla Downing Street 10:n luona henkilövahingoitta.
-
- 10. huhtikuuta räjähteillä lastattu kuorma-auto räjähtää Lontoon finanssikeskuksessa surmaten kolme ja aiheuttaen satojenmiljoonien puntien aineelliset vahingot.
-
- 24. huhtikuuta kuorma-autopommi räjähtää Lontoon finanssikeskuksessa surmaten yhden ja aiheuttaen suuret aineelliset vahingot.
-
- 9. helmikuuta IRA päättää 17 kuukautta kestäneet tuliauton kuorma-autopommilla Lontoon finanssikeskuksessa surmaten kaksi.
-
- 18. helmikuuta itsemurhaiskijä kaksikerroksisessa lontoolaislinja-autossa. Tekijä kuolee ja viisi muuta loukkaantuu.
-
- 15. kesäkuuta kuorma-autopommi räjähtää ensi kertaa Lontoon ulkopuolella, Manchesterissä ostoskeskuksessa haavoittaen noin 200 ihmistä.
-
- 20. syyskuuta IRAn toisinajattelijat iskevät singolla MI6:n päämajaan, Lontoossa henkilövahingoitta.
[muokkaa] Tunnettuja IRA:laisia
- Gerry Adams - Sinn Feinin puheenjohtaja
- Brendan Behan - erehtyi murrosikäisenä poikana IRA:n riveihin. Jäi kiinni räjähdysainelastin kanssa ja joutui brittiläiseen kasvatuslaitokseen. Sittemmin Behanista tuli kaksikielinen kirjailija, "juoppo, jolla oli kirjoitusongelma".
- Mairéad Farrell - 1980-luvun alun ns. likaisen protestin johtavia naisorganisaattoreita. Opintonsa keskeyttänyt medisiinari. Vuonna 1988 SAS-erikoisjoukot surmasivat Farrellin ja kaksi muuta IRA:n tiedustelijaa Gibraltarissa.
- Cathal Goulding - johti ns. Official IRA:n pois aseellisesta taistelusta ja muutti sen parlamentaariseksi vasemmistopuolueeksi. Väkivaltaan uskova osa IRA:ta jatkoi kuitenkin taistelua. Goulding kuoli vasemmistolaisena veteraanipoliitikkona vuonna 1998
- Martin McGuinness
- Seán Mac Stiofáin
- Danny Morrison
- Máirtín Ó Cadhain - sotavuosina Kildaren Curraghiin internoitu IRA:n mies, sittemmin 1900-luvun suurin iirinkielinen kirjailija.
- Bobby Sands - 1980-luvun alun nälkälakoissa menehtyneistä IRA:n miehistä kuuluisin.
- Seán South - alkujaan iirinkielisyysliikkeen aktiivi, joka hakeutui IRA:han. Kuoli taistelukentällä 1950-60-luvun vaihteen rajaseutusotaretken aikana.
- Séamus Twomey
