Katana

Wikipedia

Katana (jap. 刀) on japanilainen kahden käden lyömämiekka tai pitkämiekka, daitō (jap. 大刀), jota ryhdyttiin käyttämään tachin tilalla 1400-luvun jälkeen. Sanaa käytetään monesti myös kuvaamaan kaikkia japanilaisia miekkoja.

Katana on tietyllä tavalla kaarrettu yksiteräinen miekka, jota kannetaan perinteisesti teräpuoli ylöspäin, toisin kuin tachia teräpuoli alaspäin. Samurait käyttivät katanan rinnalla tyypillisesti myös lyhyempää miekkaa, wakizashia, tai tästä vielä lyhyempää versiota, tantōa. Näiden kahden aseen yhdistelmän daishōn (iso ja pieni) kantaminen oli samuraiden yksinoikeus.

Edo-kauden koshirae (tarkoittaa että terää on varustettu täydellä miekkavarustuksella - tsuba, tsuka, saya, sageo jne...)

[muokkaa] Katana eri aikoina

Miekkojen taonta omaksuttiin Japaniin kiinalaisilta sepiltä 500-luvulta eaa. Ensimmäiset katanat olivatkin kiinalaisten miekkojen tapaan suoria ja yksi- tai kaksiteräisiä. Legendan mukaan japanilaisen miekan kehitti seppä nimeltään Amakuni 700 jaa. Samalla hänen kerrotaan myös keksineen taitettavan raudan takomisen, josta japanilaiset sepät ovat kuuluisia.

Katanan rakenne on muokkautunut vuosien varrella, ja sen myöhemmät versiot eroavat huomattavasti ensimmäisistä malleista. Katana-tyypit nimetään niiden valmistusajan mukaan seuraavasti.

[muokkaa] Kotō

Katanan kahva eli tsuka

Heian-kauden puolivälistä lähtien aina 1600-luvun vaihteeseen asti valmistettuja aseita kutsutaan nimellä kotō, "vanhat miekat".

Heian-kaudella (794–1185) katanan edeltäjä, tachi, kehittyi ottaen vaikutuksia Pohjois-Japanin ainujen käyttämistä warabite-tō (jap. 蕨手刀) -miekoista ja Venäjältä saapuneista taontatekniikoista. Tachi muuttui yksiteräiseksi ja rakenteeltaan paremmin viiltämiseen sopivaksi.

Vuonna 1467 puhjennut sisällissota Ōninin sota Muromachi-kaudella (1336–1573) mullisti japanilaisen haarniskan, yoroin. Haarniskan tuoman suojan kasvaessa myös tachista kehittyi katana, vastaamaan uusia vaatimuksia pintojen läpäisykyvyssä. Samurait taistelivat nyt entistä enemmän myös jalan hevosen sijaan, ja miekkaa alettiin pitää terä ylöspäin vyöllä.

[muokkaa] Shintō

Momoyama-kauden ja Edo-kauden vaihteen jälkeen valmistettuja katanoita nimitetään shintōiksi, "uudet miekat". Edo-kaudelle (1603–1867) asti katana oli viimeinen ase, jonka samurai otti käyttöön. Se vedettiin esiin vasta vihollisen päästyä etäisyydelle, jolla ensisijaiset aseet yumi eli japanilainen jousi, ja yari, keihäs, olivat tilanpuutteen vuoksi hyödyttömiä. Edo-kaudella tilanne kuitenkin muuttui, ja katanasta tuli samurain pääasiallinen ase.

Seuraavien rauhallisten kahden vuosisadan aikana katanan asema japanilaisessa yhteiskunnassa muuttui. Varhaiset shintō-miekat, joita kutsuttiin myös nimellä keicho shintō, olivat hallitseva tyyli Momoyama-kaudelta 1600-luvun puoliväliin. Keicho shintōt muistuttivat edelleen tachia, mutta olivat kuitenkin selvästi lyhyempiä sekä omasivat loivemman kaaren kuin tachi.

Myöhempien shintojen (kanbun shintō) terä oli kevyempi ja ohuempi kuin kotō-terät. Myös katanan koristelu kasvatti suosiotaan.

[muokkaa] Shinshintō

1700–luvun lopusta Meiji-restauraatioon 1868 hallinnut katanantyyppi shinshintō, "uusi uusi miekka", muistutti aikaisempia kotō-miekkoja. Niiden rakenne oli kotōjen tapaan suurempi ja voimakkaampi kuin Shintōilla.

Miekkojen kantaminen ilman erityislupaa kiellettiin Japanissa Meiji-restauraation aikana, kun feodaalinen yhteiskuntajärjestelmä purettiin. Miekkojen takominen on kuitenkin säilynyt taiteenlajina, ja vanhat miekat ovat paitsi huomattavan kalliita myös kansallisaarteita, joiden vienti Japanista on laitonta.

[muokkaa] Shinken

Nykyaikaista, käsityönä taottua miekkaa kutsutaan nimellä shinken, "uusin terä". Jotta miekkaa voisi kutsua shinkeniksi, sen tulee olla pätsipelkistettyä ja ahjossa hiilestettyä rautaa, ja perinteisellä metodilla Japanissa taottu. Japanissa on tällä hetkellä 250 seppää, joilla on oikeus tehdä shinkeneitä (maksimissaan 30 kpl/vuosi). Shinkenit ovat hyvin kalliita, ja iaido-harrastajien keskuudessa ne ovat eräänlaisen statussymbolin asemassa.

Miekka voidaan valmistaa myös nykyaikaisen metallurgian keinoin valmistetusta teräksestä, mutta sitä ei tällöin ole lupa kutsua shinkeniksi. Konsensus on, että paras miekka syntyy AISI 1050 -laatuisesta hiiliteräksestä, jossa on 0,5 % hiiltä - tämä on optimipiste terän kovuuden ja sitkeyden välillä. Tällöin myös monimutkainen terän taittelu ja taonta voidaan jättää kokonaan pois, sillä teräs on valmiiksi tasalaatuista.

[muokkaa] Katanan asema

Katanan terän osat:
kissaki = kärki
yokote = viiltoreuna
hamon = karkaisulinja
shinogi = lape
shinogi-ji = säilä
hira = veriura
ha = leikkuureuna
mune = hamara
munemachi = hamaran takareuna
hamachi = terän takareuna
nakago = ruoti
mei = signeeraus
mekugi-ana = kahvan kiinnitysreikä
nakago-jiri = ruodin pää

Useat katanaan liittyvät rituaalit ja uskomukset kuvaavat sen pyhää asemaa omistajalleen. Katanaa esimerkiksi säilytettiin telineessään aina leikkaava pinta ylöspäin, jotta henget pääsisivät laskeutumaan terään lepäämään. Sellaiset asiat kuin katanan huotran, saya, koskettaminen tai aseen yli astuminen koettiin tilanteesta riippuen joko vakavana loukkauksena aseen kantajan kunniaa kohtaan tai suoranaisena uhkauksena.

[muokkaa] Katanan osat

Saya eli katanan huotra on perinteisesti valmistettu magnolia-puusta ja miekan kahva, tsuka, on päällystetty rauskunnahalla (same) ja silkki- tai puuvillapunoksella (itō). Kahvan ja terän välissä oli väistin eli tsuba, jonka koristeluun panostettiin paljon. Tsuban paikka myös määritti miekan painopisteen. Kahvaa piti kangaspunoksen lisäksi koossa metalliset pannat: fuchi etuosaa ja kashira takaosaa. Ne muodostivat aina yhteenkuuluvan parin koristelultaan. Lisäksi kahvan punoksen alle tuli kaksi koristeellista menukia kahvan molemmin puolin estämään otteen liukumista kahvalla.

[muokkaa] Katana nyt

Urheilulaji kendo (japanilainen miekkailu) käyttää edelleen bambuliuskoista koottua suoraa katanaa muistuttavaa harjoitusmiekkaa (shinai), ja pitemmälle edistyneet oppilaat harjoittelevat parikatoja aidoilla miekoilla. Muita japanilaiseen miekkailuun keskittyviä traditionaalisia harjoitusmuotoja ovat mm. iaido ja kenjutsu, joissa myös käytetään puumiekan (bokken, bokuto) lisäksi teräviä aseita.

[muokkaa] Lähteet

Leo Kapp; Hiroko Yoshihara; Yoshindo Yoshihara (2002): Modern Japanese Swords and Swordsmiths. Kodansha Europe Ltd. ISBN 477-0-01962-9.

[muokkaa] Kirjallisuutta

Kanzan Sato (1983): The Japanese Sword. Kodansha Europe Ltd. ISBN 087-0-11562-6.
Victor Harris (2004): Cutting Edge: Japanese Swords in the British Museum. British Museum Press. ISBN 071-4-12419-2.
Kokan Nagayama (1998): The Connoisseur's Book of Japanese Swords. Kodansha Europe Ltd. ISBN 477-0-02071-6.
John Yumoto (1958): The Samurai Sword: Handbook. Tuttle Publishing. ISBN 080-4-80509-1.