Murre
Wikipedia
Kielitieteessä murre on jonkin ryhmän tai yksilön puhuma kielen muoto. Murteet voidaan jakaa aluemurteisiin, sosiaalisiin murteisiin eli sosiolekteihin, ja yksilömurteisiin eli idiolekteihin.
Sisällysluettelo |
[muokkaa] Murretyypit
Yleensä murteella tarkoitetaan aluemurretta eli kielen alueellista muotoa, jota puhutaan tietyllä seudulla. Murrealueen koolle tai murteen puhujien määrälle ei ole rajaa. Laajalla alueella puhuttu murre voi jakaantua moniin (ala)murteisiin, jotka vuorostaan voivat muodostua vielä pienemmistä murteista, ja niin edelleen.
Sosiaalinen murre, sosiolekti, on tietyn sosiaalisen ryhmän puhemuoto. Esimerkiksi tiettyjen ammattikuntien tai tieteenalojen erikoiskielet, sekä yhdistysten ja harrastajien slangit ovat sosiolekteja. Ammattislangeilla on tyypillisesti runsas yleiskielestä poikkeava sanasto (tai leksikko kielitieteilijöiden jargonissa).
Yksilömurre, idiolekti, on yhden henkilön puheenparsi. Siihen luetaan kaikki yksilön käyttämät rekisterit (ihminen puhuu eri tavalla äidilleen tai poliisille). Koska puhetapa muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa, yksilömurre on syytä rajata tiettyyn ajanjaksoon.
Aluemurteet, idiolektit ja sosiolektit, eivät eroa toisistaan vain sanastoltaan, vaan eroja on myös kieliopissa, äänteissä ja painotuksessa.
[muokkaa] Kielen ja murteen raja
Kielen ja murteen välinen raja on veteen piirretty viiva: kielitieteen menetelmin ei voida erottaa murretta kielestä. Pikemmin jotenkin sosiolingvistisesti (tai kielitieteilijöiden tapauksessa historiallisesti) arvioiden ihmiset puhuvat joko kielestä tai murteesta. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että (yhden kielen) eri murteita puhuvat ymmärtävät toisiaan, mutta eri kieliä puhuvat eivät ymmärrä. Usein murretta kutsutaan murteeksi
- yksinomaan, koska sillä ei ole kirjallisuutta,
- koska sitä ei ole normitettu,
- koska sen puhujilla ei ole omaa valtiota, tai
- koska sitä ei arvosteta.
Kielimuodon luokittelu kieleksi tai murteeksi, ja sen sukulaisuus muiden puheenparsien kanssa voi olla epäselvää ja kiistanalaista - aivan samoin kuin politiikka, joka vahvasti vaikuttaa kielen asemaan (esimerkiksi makedonian kieli). Myös norjaa ja ruotsia (joiden puhujat ymmärtävät toisiaan) luultavasti pidettäisiin saman kielen eri murteina ilman valtionrajaa. Rauman murretta taas pidetään suomen murteena, vaikka valtaväestö ei ymmärrä sitä.
Antropologisessa kielitieteessä murre on jonkin kielen puhuttu kielimuoto. Toisin sanoen kielen ja murteen erottaa se, että edellinen on abstrakti ja yleinen käsite, kun taas jälkimmäinen on konkreettinen ja erityinen. Tästä näkökulmasta katsoen kieltä ei puhu kukaan, vaan kaikki puhuvat kielen murretta. Ne, jotka pitävät jotain murretta kielen "oikeana", muita parempana muotona, itse asiassa käyttävät näitä termejä tuomaan ilmi sosiaalista eroa. Kirjakieli on usein eliitin sosiolektin kaltainen.
Kun arvoasetelmat unohdetaan, murteella voi yksinkertaisesti viitata vähäisiin alueellisiin eroihin kielimuodoissa, joita pidetään keskenään ymmärrettävinä. Puheenparsi paljastaa muukalaisen, ja kertoo vieraan alkuperästä; mistä kylästä tai kaupunginosasta, tai miltä seudulta hän on kotoisin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan alkuperäiskielillä navajolla ja apassilla on monia ilmeisiä, laajalle levittäytyneitä murteita, millä kielitieteilijät tarkoittavat vain, että vaihtelusta huolimatta puhujat suurelta osin ymmärtävät toisiaan ja tiedostavat kaikkien puhuvan yleisesti ottaen samalla tavalla.
Kielen asemaa ei määritä ainoastaan kielitieteelliset kriteerit, vaan se on myös historiallisen ja poliittisen kehityksen tulos. Kirjakielen asemaan päätynyt retoromaani tunnustetaan omaksi kielekseen, vaikka se ei juuri eroakaan Lombardian alppimurteista. Vastakkainen esimerkkitapaus on kiinan kieli, jonka muotoja usein pidetään kielten sijaan murteina, koska niillä on yhteinen kirjoitusjärjestelmä - välittämättä siitä, että niiden keskinäinen ymmärrettävyys on olematonta.
Max Weinreich ilmaisi asian ytimekkäästi: "Kieli on murre, jolla on armeija ja laivasto."
